MEG kirjoitti:Voidaan myös arvioida, että poliisi "päätyi metsään" ryhtyessään 2008 ajamaan Auerin syyllisyyttä kokonaisvaltaisen intuiitionsa perusteella. Keksimään ja näkemään yhteyksiä siellä, missä niitä ei todellisuudessa ollut.
Ranskasta löytyy melko vastaava tapaus kuin on ollut Ulvilan surma. Saksalaiset ovat tehneet muutamista ranskalaisista oikeustapauksista tällaisen Täterjagd -nimisen sarjan (syyllisen jahtaaminen). Siellä esitellään tällainen tekohetkellä noin Anneli Auerin ikäinen nainen nimeltään Edwige Alessandri. Hänellä oli kaksi lasta, toinen oli iältään 11 vuotias ja toinen murrosikäinen. Nuorempi oli yöllä hiipinyt alakertaan vanhemmiltaan tietämättä katsomaan telkkaria ja nukahtanut sinne sohvalle ja heräsi vasta kun näkyi poliisien siniset valot.
Vanhemmat olivat menneet nukkumaan, ja nainen kertoi, että yhtäkkiä tilassa oli ollut kaksi miestä, joista toinen oli ampunut hänen nukkuvan miehensä ja sanonut, että ase laukesi ja mennään nyt. Sitten henkilöt olivat poistuneet ja teini-ikäinen tuli huoneeseen kysymään mitä ääntä sieltä vanhempien makuuhuoneesta kuului, johon äiti oli vastannut, että joku ampui miehen ja isä on kuollut.
Sen jälkeen poliisit tulivat paikalle ja uskoivat mitä nainen sanoi ensiksi. He havaitsivat ikkunan rikotuksi, jossain alakerroksessa ja jonkun yrittäneen tulla sisälle sieltä. He löysivät kaksi tupakantumppia ikkunan vierestä ja saivat vieraan dna:ta, jolle ei löytynyt mitään vastaavuutta mistään rikosrekistereistä, eikä muilta henkilöiltä, jotka olisivat kuuluneen lähipiiriin. Sitten kului aikaa ja joku poliisi sai kuningasajatuksen, nainen on itse tehnyt tämän. Perusteluiksi alettiin etsiä aihetodisteita, joista yksi oli tällainen, että koska rikotun ikkunan edessä oli ollut irtokasvillisuutta, niin näiden kasvien olisi pitänyt kulkeutua tekijöiden mukana sisälle taloon. Talosta ei löytynyt näiden mukaan mitään kengänjälkiä. Eikä henkilöä olisi voitu oikeuslääkärin mukaan ampua sänkyynsä. Sen lisäksi tekijän ääntä ei nainen olisi voinut kuulla, koska ampuminen olisi aiheuttanut niin kovan äänen, että hänen korvansa olisi täytynyt olla hetken kuuro.
Sen jälkeen poliisi kuskasi teini-ikäisen pojan poliisiasemalle ja sai häneltä puristettua ulos "totuuden", eli hän olisi mennyt huoneeseen ja huomannut, että äiti on ampunut isän ja nyt äiti olisi pyytänyt poikaa auttamaan ja kertomaan väärän tarinan. Poika oli poistunut poliisiasemalta ja mennyt suorinta tietä kertomaan, että hän valehteli poliiseille, koska halusi ulos poliisiasemalta ja hän antoi väärän todistuksen äitinsä syyllisyydestä.
Nainen tuomittiin ensin 12 vuoden vankeuteen ja sitten tuomiota alennettiin 10 vuodeksi. Sitten oikeus salli vielä kolmannen oikeudenkäynnin, kun äiti oli jo ollut vuosia vankilassa, kun tupakantumpeista löydetty dna osuikin erääseen rikolliseen, joka oli rekisteröity myöhemmmin poliisin tiedostoihin. Perhe palkkasi yksityisetsivän, joka sai selville useita poliisien tekemiä vääriä päätelmiä ja harhautuksia. Yksi näistä oli se, että ei nähty, että rikottu ikkuna ei välttämättä ollutkaan tekijöiden sisäänkäynti, vaan todettiin, että alakerrassa oli ollut lähellä ovi, josta tekijät pääsivät sisään, koska se ei ollut lukittu. Se mikä tässä oli aika lähellä Anneli Auerin tapausta oli se, että tässä kerrottiin ensimmäistä oikeudenkäyntiä varten nk. suljetun huoneen teoriasta, joka säilyi koko oikeudenkäynnin ajan, vaikka tilaan pääsi sisälle. Tämä vakuutti ensimmäisen tuomarin ja toisenkin.
Etsivä sai selville, ettei tätä rikollista, jonka dna:ta löytyi rikotun ikkunan vieressä löytyneistä tupakantumpeista huomioitu mitenkään. Tutkintasuunta vain unohdettiin. Pojan kertoma juttu otettiin todesta, vaikka poika kertoi vain, että hän keksi jutun yhdessä poliisien kanssa, jotta pääsisi laitokselta pois, mutta hän oli välittömästi kertonut tästä toiselle henkilölle. Poliiseilla ei ollut mitään alibia naisen teolle, joten he kehittelivät teorian, että isä olisi jotenkin ollut ymmärtämättä pojan teini-iän sekoilua ja tästä olisi syntynyt valtaisa riita vanhempien välille. Tekovälinekin oli väärin arvioitu, ase oli ollut sellainen, ettei siitä aiheutunut mitään ongelmaa, ettei nainen olisi voinut kuulla mitä tekijät sanoivat. Tekoasetta ei koskaan löydetty mistään. Oikeuslääkäri oli päätellyt aseella ampumiskuvion ja vamman aivan väärin.
Kolmannessa oikeudenkäynnissä tuomari ymmärsi toki, ettei tässä ole mitään järkeä mutta pelastaakseen tuomioistuimen myöntämästä, että henkilö oli istunut jo koko tuomionsa vankilassa (10 vuotta) tuomari keksi ovelan idean millä selvitä tästä. Hän aloitti uuden tutkinnan mutta samassa poliisilaitoksessa kuin missä naista alettiin syyttämään, joten vastentahtoiset poliisit eivät tehneet mitään ja juttu jäi käsittelemättä. Nainen kertoi, että hän aikoo taistella loppuelämänsä (tähän mennessä 17 vuotta) sen puolesta, että hän on syytön.