Avataan Ulvila-osion omasta joulukalenterista luukku 1.12.2006 ja kurkistetaan, mitä sieltä mahtaa näkyä. Ainakin murhaleski näyttäisi muistelevan seuraavaa (Lähde: Murhalesken muistelmat, Into Kustannus Oy 2016):
Kohtalokas yö
Perjantai 1.12.2006
Heräsimme yöllä omituiseen meteliin. Puurunkoinen talomme oli toisinaan rytissyt myrskysäällä, mutta tämä kuulosti erilaiselta. Oli kuin koko talo olisi hajoamassa. Ihmettelimme Jukan kanssa outoa ääntä.
Jukka nousi katsomaan. Minäkin kipusin sängylle seisomaan ja kurkistin sälekaihdinten välistä. Odotin näkeväni ukkosmyrskyn tai muun vastaavan luonnonilmiön, mutten nähnyt mitään sellaista. Erotin pieniä valonvälähdyksiä ja ajattelin, että ehkä joku oli tullut terassillemme paukuttelemaan uudenvuoden paukkuja pelotellakseen meitä. Takapihan terassi oli seinän takana takkahuoneen vieressä. Käytimme takkahuonetta makuuhuoneena, ja sänkymme oli sijoitettu tätä seinää vasten.
Seuraavaksi tajusin, että huoneessa lenteli lasia. Pelästyin ja suojasin silmäni refleksinomaisesti kädelläni, vaikka lasinpalat eivät tulleetkaan ihan sinne asti, missä minä olin. Rytinä jatkui, ja olin täydellisen hämmennyksen vallassa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui, ennen kuin lopulta havaitsin terassin ovella jotain tummaa ja liikkuvaa. Joku oli tunkeutumassa kotiimme.
Varas, ajattelin. Ja tyhmä varas – eihän meillä ole mitään varastettavaa!
Jukka seisoi lattialla, ja näytti siltä, että tumma hahmo aikoi hyökätä Jukan kimppuun. Seisoin edelleen sängyn päällä ja ajattelin mennä apuun, kaataa tunkeilijan. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, hahmo kääntyi minua kohti ja tunsin terävän piston rinnassani. Tunkeilijalla oli ase. Tajusin, että olimme hengenvaarassa.
Veitsenisku rintaan sai minut pelästymään niin pahasti, että tästä hetkestä eteenpäin en enää ajatellut vaan vaisto ohjasi minua. Pakenin paikalta niin nopeasti kuin pystyin välittämättä lasinsirpaleista paljaiden jalkojen alla. Jälkeenpäin minun oli vaikea muistaa, mitä kaikkea tapahtui ennen kuin uskalsin mennä puhelimeen. Muistan nähneeni vanhimman lapsemme jalkeilla. Muistan huutaneeni eteisessä lapsille, että nyt pitää lähteä ulos, koska täällä on joku tappaja, mutta mitään ei tapahtunut. Muistan seisseeni etuoven edessä ulkokuistilla ajattelemassa, etten voi lähteä mihinkään, koska lapset ja Jukka olivat talossa. Muistan miettineeni, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Hullu puukkomies oli Jukan kimpussa. Jotain piti tehdä, enkä tiennyt mitä.
Loppujen lopuksi en keksinyt meille muuta pelastusta kuin soittaa hätänumeroon. Menin keittiöön ja pelkäsin puukottajan lähtevän perääni, jos kuulisi minun soittavan. Soitin kuitenkin. Hätätapauksessa pääsisin pakoon lähellä olevasta etuovesta. Koska minulla ei ollut omaa matkapuhelinta enkä osannut käyttää Jukan puhelinta, tartuin lankapuhelimen luuriin, näppäilin numeron 112 ja jäin odottamaan vastausta. Sanoin, että meille oli tullut joku tappaja ja pyysin apua. Kerroin osoitteemme ja vastasin muihinkin kysymyksiin, jotka hädän keskellä tuntuivat turhalta jaarittelulta. Yritin saada naisen hätäkeskuksessa ymmärtämään, että tarvitsimme apua nyt heti. Hän jatkoi kyselyään ja lopulta pyysi odottamaan ja pysymään linjoilla.
Seisoin puhelimessa, kun takkahuoneesta kuului tappelun ääniä ja Jukan tuskanhuutoja. Puhelimen vierestä ei nähnyt takkahuoneeseen eikä puhelimen kanssa voinut liikkua, joten en tiennyt, mitä siellä tapahtui. Äänistä päätellen tunkeilija hakkasi veitsellä Jukkaa kerta toisensa jälkeen ja Jukka huusi kivusta joka kerta iskun saadessaan. Pelkäsin, että hän ehtisi kuolla ennen kuin joku tulisi apuun. Ihmettelin, miksi puhelimesta ei kuulunut enää mitään ja miksi kukaan ei tullut pelastamaan meitä.
”Annu!” kuulin Jukan huutavan nimeäni.
Minun olisi mentävä apuun. Ehkä voisin heittää tunkeilijaa jollain esineellä. Sitten muistin, että nainen oli pyytänyt minua odottamaan. Pyysin hereillä olleen tyttäreni puhelimeen. Työnsin luurin hänen käteensä. Selitin samalla, että olin soittanut poliisille ja että siellä oli pyydetty pysymään linjoilla.
Lähdin olohuoneen läpi kohti takkahuonetta ajattelematta, että omakin henkeni saattaisi olla vaarassa. Jälkeenpäin muistelin, että olin ehkä huutanut tunkeilijalle: ”Mitä sä teet? Kuka sä oot? Lopeta!” Tunkeilija hyökkäsi välittömästi minua päin. Pyörähdin ympäri, juoksin olohuoneen läpi etuovelle ja vasta siellä huomasin, ettei mies ollutkaan lähtenyt seuraamaan minua.
Palasin nopeasti puhelimeen ja kysyin, tuleeko sieltä ketään. Ei vieläkään mitään. Olin epätoivoinen. Miksi kukaan ei tule? Miksi mitään ei tapahdu? Onko kukaan edes tulossa? Kuuntelin kauhuissani takkahuoneen tuskaisia ääniä – tappamisen ääniä.
”Annu!” Jukka huusi taas surkealla äänellä ja lähdin katsomaan. Ajattelin tyhmänrohkeasti haluavani nähdä tunkeilijan. Puukkomies oli Jukan kimpussa, Jukka lattialla. Näin vilaukselta Jukan kasvot. Puukottaja hyökkäsi minua kohti ja katsoi minua ilmeettömänä suoraan silmiin. Vieraan näköinen mies mustiin pukeutuneena. Pelästyin ja syöksyin pakoon. Tunkeilija ei seurannut perässä tälläkään kertaa.
Menin takaisin puhelimeen. Jälkeenpäin en muistanut kipua rinnassani, en tapahtumien järjestystä enkä sanojani, mutta muistin odotuksen. Muistin, että hiljaisuus puhelimessa tuntui jatkuvan ikuisuuden. Viimein kuulin, että poliisit ja ambulanssi olivat tulossa. Hätäpuhelun jälkeen poliisit soittivat. Jossain vaiheessa meteli takkahuoneessa taukosi.
”Nyt hiljeni!”, totesin puhelimeen.
Hiljaisuus oli hyytävä. Merkitsikö se sitä, että puukottaja oli poistunut? Vai oliko se merkki siitä, että puukottaja oli saanut Jukan hiljentymään ja Jukka oli kuollut?
Pääsin katsomaan vasta, kun puhelu päättyi.
Takkahuone oli täynnä lasinsirpaleita ja verta. Jukka makasi verisenä ja liikkumattomana lattialla. Ketään muuta ei näkynyt. Lähellä olohuoneen rajaa lojui mustavartinen veitsi, jonka terä näytti taittuneelta.
Näky kammotti, mutta toivoin, että Jukka olisi vielä pelastettavissa. Halusin mennä lähemmäs tutkiakseni, oliko hän hengissä. Takkahuoneeseen pääsi sekä olohuoneen että pesuhuoneen kautta. Olohuoneen puoleisella ovella oli lasia lattialla, joten kurkistin varoen pesuhuoneen ovesta, jonka takana Jukka oli.
Jukka makasi selällään. Hänen siniset silmänsä tuijottivat suoraan kattoon, ja hän näytti veriseltä ja elottomalta. Tilanne oli epätodellinen, enkä halunnut uskoa Jukan kuolleen. Halusin tunnustella pulssia hänen ranteestaan, mutta en ylettynyt, koska Jukka makasi oven edessä, enkä halunnut työntää ovea hänen päälleen. Yletyin koskettamaan hänen olkapäähänsä. Se tuntui lämpimältä.
En pystynyt tekemään mitään Jukan hyväksi, joten menin odottamaan ambulanssia etuoven kuistille. Vanhin tyttäristäni seisoi vieressäni. Muut lapset eivät tulleet ulos huoneistaan. Ajattelin, että he eivät ehkä olleet edes hereillä. En halunnut ambulanssin tuhlaavan aikaa kiertämällä vahingossa koko Tähtisentien ympäri ja olin siksi valmiina heilauttamaan kättäni, kun auto saapui. Se ei kuitenkaan ollut ambulanssi vaan poliisiauto. Olin kauhean pettynyt. Jukka pitäisi saada äkkiä sairaalaan.
Kaksi poliisia tuli sisään asuntoon. Kerroin heille lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja vein heidät Jukan luo. Riisuin paitani ja annoin sen nuoremmalle poliisille. Hän otti kuvia minusta ja haavoittuneesta rinnastani.
Paikalle tuli myös ambulanssi, mutta silloin oli jo myöhäistä. Joku sanoi minulle, ettei mitään voinut enää tehdä.
Sosiaalityöntekijä nouti lapset, koska minut vietiin sairaalaan. Ambulanssimiehen mielestä rintani näytti niin pahalta, että minun pitäisi päästä ensiapuun. Vasta ambulanssissa havahduin, että rintaani koski. Pelkäsin, että minäkin ehkä kuolisin ja lapset jäisivät orvoiksi. Tunsin olotilani kuitenkin ihmeen tyyneksi. Ihan kuin tämä ei olisi totta ollenkaan.
