Cotton kirjoitti:Hankalaahan se on asettua itsenäisyyden alkumetrien torppareiden tai tehdastyöläisten pöksyihin ja nähdä nyt jo paljon perspektiiviä saaneet asiat heidän silmillään.
Totta, ja huomattavan monethan heistä vastustivat sotaan ryhtymistä, kuten esim. oma ukkini, mutta kun radikaali porukka sai vallan, niin solidaarisuudesta maltillisetkin lähtivät ja/tai ajautuivat mukaan.
Toisaalta sama "perspektiivimyönnytys" on syytä ehkä antaa myös niille ei-punaisille, jotka yhtäkkiä ensimmäisen kerran elämässään (viimeinen isompi sotahan Suomessa oli ollut yli sata vuotta aiemmin 1808) jotuivat kotiseuduillaan sodan jalkoihin, vieläpä niin että vastassa oli oman kansan ihmiset, mitä ei ollut laajemmassa mitassa tapahtunut sitten nuijasodan 1500-luvulla. Ei ihme, että monelta noissa oloissa karkasi niinsanotusti mopo käsistä ja liipasinsormi oli turhankin herkkä.
Ymmärtääkseni Venäjän vallankumous innoitti "osattomien" visioita tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta. Mukana oli varmasti myös lyhytnäköistä ja lapsenmielistä intoa, kun huomattiin oman tilaisuuden vihdoin koittaneen. Pettymys on varmasti ollut hirmuinen, kun tajuttiin, että Suomeen puuhattiin saksalaista kuningasta... Varmasti näytti siltä, että mikään ei tulisikaan muuttumaan.
Suomea lähdettiin itsenäisyysjulistuksen jälkeen ajamaan tasavaltana ja tasavaltana se myös itsenäisyytensä saavutti. Monarkistisia suunnitelmia alettiin kehittää vasta sisällissodan
jälkeen ja paljolti juuri sen
vuoksi kun koettiin, että tuolloin vielä vahvalta näyttäneestä Saksasta saataisiin turvaa.
Vasta sisällissodan jälkeen alkoi esiintyä monarkistisia ajatuksia, jotka perustuivat tavoitteisiin luoda vahva hallitusvalta yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi ja uuden kapinan mahdollisuuksien tukahduttamiseksi.
-
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kuningaskuntahanke
Kannattaa tuntea historiaa ainakin sen verran, että tietyt syy- ja seuraussuhteet menevät oikein eikä väärin päin!
Turha heitä on siitä tuomita. Mitään takeita demokratiasta ei ollut. Muiden pohjoismaiden samanaikainen kehitys ei myöskään ollut mikään tae paremmasta elämästä. Se mitä tapahtuu muualla ei automaattisesti tarkoita että se tapahtuisi myös täällä!
Ei, mutta aika hyvän vertailukohdan se kyllä antaa. Ne, taas joilla on historian perspektiivi käytettävissään ja silti vielä vuonna 2008 (ja ilmeisesti jopa vielä vuonna 2009) tuntevat sympatiaa kommunistisia systeemeitä kohtaan, kannattaisi miettiä onko systeemi missään todella onnistunut ja niin, että ihmiset olisivat siellä onnellisia, eivät pyrkisi sieltä pois eivätkä olisi oman valtionsa väkivaltakoneiston kontrollin alaisia.
Joku haluaa ehkä tässä yhteydessä mainita Venezuelan. Ok, siellä kehitys on tapahtunut (latinalaisen Amerikan mittapuin) rauhallisesti ja Chavezilla tuntuu olevan aitoa kannatusta, joskin myös vastustusta. Eräistä sosialistisista piirteistään huolimatta se on tosin vielä kaukana kommunismista ja herää hyvin aiheellinen kysymys, olisiko systeemi tuonkaan vertaa jaloillaan ilman suuria öljyvaroja ja korkeaa raakaöljyn hintaa. Enivei, jos he tai joku muu kansa haluaa vapaissa vaaleissa äänestää itselleen kommunistisen tai minkä tahansa systeemin, niin siitä vaan, se on heidän oikeutensa. Koko keskustelu lähtikin siitä, mitkä yhteiskunnalliset toiminnan muodot ovat demokratian kannalta hyväksyttäviä ja mitkä ei.
Ehkä kehitystä olisi tapahtunut ilman kapinaakin. Ehkä ei. Kapinan seurauksena senaatti sai kuitenkin lisäpuhtia oikeudenmukaisempien lakien ajamiseen sillä oltiinhan nyt nähty että kansankin pinna saattaa kestämättömissä olosuhteissa katketa pahanpäiväisesti.
Pitää varmaan osin paikkansa, mutta mikään ei toisaalta pakottavasti osoita, etteikö samat uudistukset olisi tehty muutenkin. Sitä paitsi tuloksena oli myös pitkälti kapinan aiheuttaman epäluulon lietsomia vastareaktioita Lapuanliikettä sun muuta, joita olisi toki saattanut syntyä muutenkin, mutta jotka rauhanomaisempien muistikuvien vallitessa eivät epäilemättä olisi saaneet niin suurta suosiota. No, demokratiahan lopulta voitti nekin, pitkälti Svinhufvudin persoonan ansiosta.