https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009478028.html
Tyttö, joka halusi vain nukkua
Suomen rikoshistoria kätkee sisäänsä julmia lapsikohtaloita. Yksi niistä on pienen Kaijan tarina. Äiti ei tiennyt olevansa edes raskaana, kun tyttö syntyi. Kaija sai elää vain kolme vuotta.
SAIRAALAAN tuotiin nainen kovissa vatsakivuissa kesällä 1980. Kaikkien yllätykseksi nainen oli raskaana. Synnytys oli jo käynnissä.
25-vuotias äiti synnytti ensimmäisen lapsensa, pienen tytön, joka painoi 2 700 grammaa ja oli 47,5 senttiä pitkä.
Tyttö sai nimekseen
Kaija.
Kolme vuotta myöhemmin sama Kaija tuotiin ambulanssilla Lounais-Hämeen aluesairaalaan. Tyttö oli eloton.
Puoli tuntia lääkärit yrittivät saada pientä lasta henkiin, mutta turhaan. Sydänäänet olivat lakanneet. ”Minkäänlaisia elintoimintoja ei saada esiin”, lääkärit kirjasivat.
Tyttö, jota äiti ei ollut osannut odottaa, sai elää vain kolme vuotta. Hänen pienen elämänsä täytti hirvittävä julmuus.
LÄÄKÄRIT järkyttyivät tehdessään tutkimuksia. Pieni vartalo oli mustelmia täynnä.
Äiti ja 28-vuotias isäpuoli kertoivat tytön heränneen aamulla normaalisti. Sitten he olivat lähteneet koko perheen voimin ulos kävelylle, kun tyttö oli yhtäkkiä kaatunut metalliseen rappuralliin ja mennyt tajuttomaksi.
Pian paljastui, ettei kyse ollut oikeasti tapaturmasta.
Pienen tytön vammoihin nähden kertomus ei ollut uskottava. Lääkäri kirjasi, että kyse oli ”kaiken kaikkiaan ilmeisesti battered child- oireyhtymästä” ja paikalle soitettiin poliisi.
Vanhemmat pidätettiin sairaalassa.
Röntgenkuva pienestä Kaijasta paljasti kallonmurtuman. Siihen hän kuoli: kallonmurtumaan, laajaan kovankalvon alaiseen verenvuotoon ja keuhkokuumeeseen.
Poliisitutkinta paljasti, että Kaija oli pahoinpidelty jo 1,5 vuorokautta aikaisemmin, mutta hänelle ei soitettu apua.
Kuka satutti, ja kuka suojeli satuttajaa? Se poliisin piti nyt selvittää.
KAIJAN ÄITI oli työtön kotiapulainen. Hänellä ei ollut rikosrekisteriä.
Äidin mies taas oli toimeton työmies ehdonalaisessa vapaudessa. Hänet oli tuomittu kahden vuoden vankeusrangaistukseen hätävarjelun liioitteluna tehdystä törkeästä pahoinpitelystä.
Mies oli ampunut pistoolilla ulko-oven läpi, kun kaksi miestä oli aiemmin yrittänyt tunkeutua myöhään illalla miehen kotiin. Oven takana seissyt mies sai hengenvaarallisia vammoja.
Mies oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen heinäkuussa 1981. Mies ei ollut Kaijan biologinen isä.
”Kysyttäessä halusinko olla Kaijan isä, vastaan että halusin olla hänelle isä. Kun sitten selvisi, että en ole hänen biologinen isänsä, niin tämä tieto ei vaikuttanut mitenkään suhtautumiseeni Kaijaan. Halusin edelleen olla hänelle isä”, mies väitti poliisikuulusteluissa.
Hän kiisti surmanneensa Kaijan.
”[Miehen nimi] ei ole mielestäni väkivaltainen. Hän ei ole koskaan minua pahoinpidellyt. Äkkipikainen hän kuitenkin on. Emme kumpikaan käytä alkoholia”, äiti kertoi.
Poliisin käsitys miehestä oli toisenlainen. Poliisin mukaan mies oli ilmeisesti kiivas luonne suuttuessaan ja hyvin omistushaluinen naista kohtaan. Poliisi luonnehti miestä linnoittautujatyypiksi, joka halusi olla omissa oloissaan ja oli erityisen tarkka omaisuudestaan ja rahankäytöstään.
Kaijasta oltiin huolissaan heti, kun hän syntyi. Sairaalassa lääkärit olivat epävarmoja siitä, pystyisikö äiti huolehtimaan lapsestaan. Sukulaisetkin ehdottivat, että lapsi annettaisiin pois.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
ÄITI käytti lasta lääkärissä, kun Kaija oli 1-vuotias. Kaija ei silloin vielä kontannut. Tytölle tehtiin tutkimuksia. Hänellä todettiin terveydellisiä haasteita.
Vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä tyttö konttasi jo lyhyitä matkoja ja osasi kaksi sanaa. Lapsi oli äidin hoidossa isoäidin maatalossa.
Heinäkuussa 1982 lasta käytettiin terveyskeskuksessa vastaanotolla, missä hän sai antibioottikuurin ja yskänlääkettä.
Perhepäivähoitajan mukaan Kaija oli muuttunut miehen muutettua äidin kanssa yhteen asumaan. Kaija oli ollut sen jälkeen enää kuukauden hoidossa. Yhtenä kuukautena lapsi oli ollut vain kerran.
Se oli ollut viimeinen hoitokerta. Kaija oli ollut tuolloin kalpea kasvoiltaan ja huomattavan väsynyt. Hän oli heti hoitoon tultuaan mennyt nukkumaan, herännyt vain välillä syömään ja nukahtanut uudestaan nukkuen siihen asti, kun hänet oli haettu kotiin.
JO MAALISKUUN alussa isäpuoli oli lyönyt Kaijaa metallisolkisella vyöllä 6–7 kertaa pitäen samalla kiinni, kun tyttö oli vatsallaan sohvalla. Hän piiskasi lasta vyöllä, joka oli syyttäjän mukaan ”kuin ruoskan siima”. Kaija sai mustelmia eri puolille kehoa.
Muutamaa päivää myöhemmin isäpuoli pamautti koukistetulla peukalolla tyttöä otsaan niin, että siihen tuli mustelma. Hän ruoski taas tyttöä vyöllä 6–7 kertaa niin, että tytön toinen reisi oli aivan mustelmilla.
Sitten koitti 18. maaliskuuta 1983, päivä, jona Kaija kuoli.
PERHE oli kuunnellut isäpuolen magnetofonia makuuhuoneessa. Isäpuoli meni käymään vessassa. Äidin mukaan tyttö ei ollut lähelläkään magnetofonia, kun isäpuoli tuli vessasta ja kävi kiinni tyttöön.
Hän heitti tytön muutaman metrin päässä ollutta tuolia vasten, nosti sitten tytön kainaloista ja heitti lopulta lapsen voimakkaasti pää edellä betonilattiaan. Vielä senkin jälkeen hän potkaisi tyttöä niin, että tämä siirtyi potkun voimasta lähelle vaatehuonetta ja jäi tajuttomana makaamaan.
Koko julmuuden ajan, niin kuin aina ennenkin, äiti katsoi pienen tyttärensä kärsimystä vierestä.
Syyksi hän kertoi pelon. Pelon siitä, että että mies satuttaa häntäkin. Äidin mukaan mies oli uhannut näin tekevänsä.
Kaija virui tajuttomana ja pahoin loukkaantuneena, kunnes hänelle lopulta soitettiin ambulanssi.
ISÄPUOLI väitti Kaijan vielä kävelleen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan asuntoon rappurallissa kaatumiseen jälkeen.
Tutkintavankeudessa totuus alkoi tulla esiin. Mies tunnusti poliisille lyöneensä Kaijaa avokämmenellä useita kertoja eri tilanteissa pakaroihin.
”Jos Kaija on kuollut pakaroihin lyöntien seurauksena, niin olen vastuussa ja syyllinen hänen kuolemaansa”, isäpuoli sanoi poliisille. Oikeudessa hän halusi tarkentaa, ettei kukaan voi kuolla pakaroihin lyöntien seurauksena.
Molemmille vanhemmille tehtiin mielentilatutkimus oikeudenkäynnin aikana. Isäpuoli kertoi, että noin tunti sen jälkeen, kun hän oli nostanut Kaijan sänkyyn ja Kaija oli oksentanut, niin äiti olisi tullut raivon valtaan ja temponut ja riuhtonut lasta. Isäpuolen mukaan ”niin pian kuin ymmärrettiin oli apua haettu”.
Isäpuoli halusi itse mielentilatutkimukseen. Miehen mukaan vain hän ja lapsen äiti tiesivät, mitä asunnossa oli todellisuudessa tapahtunut.
ÄITI ei uskaltanut oikeudessa kertoa miehensä lapseen kohdistuneista pahoinpitelyistä kuin siten, että mies oli poistettu salista äidin kuulemisen ajan. Äiti kertoi lohduttoman tarinan tyttärensä viimeisistä päivistä. Syyttäjän mukaan äiti ei olisi kyennyt keksimään tarinaa.
Äiti oli asianajajansa mukaan tosiasiassa miehensä taholta sellaisessa asemassa, ettei hän uskaltanut toimia millään tavalla tyttärensä pelastamiseksi. Äiti oli asianajajansa mukaan toisten johdateltavissa ja alistettu.
Syyttäjän mukaan isäpuoli oli pyrkinyt lieventämään omaa osuuttaan asiassa kiistämällä ensin kaiken, mutta sitten isäpuoli oli joutunut myöntämään osan tapahtumista oman etunsa vuoksi. Oikeudenkäynnin aikana isäpuoli pyysi useaan otteeseen päästä vapaaksi, mutta siihen ei suostuttu. Tutkintavankeuden aikana hän sai kuitenkin käydä saatettuna oman äitinsä hautajaisissa.
Kihlakunnanoikeus tuomitsi isäpuolen kahdeksan vuoden ja kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta, kahdesta törkeästä pahoinpitelystä ja pahoinpitelystä. Miestä pidettiin erittäin vaarallisena toisen hengelle tai terveydelle.
Äidin katsottiin syyllistyneen heitteillepanoon, mutta hänet jätettiin ymmärrystä vailla olevana rangaistukseen tuomitsematta. Äiti oli tekohetkellä 27-vuotias.
TURUN hovioikeus pysytti voimassa kihlakunnan oikeuden tuomion niin isäpuolen kuin äidinkin kohdalta kesäkuussa 1984. Hovioikeuden mukaan isäpuoli surmasi tahallaan pienen Kaijan.
Isäpuoli vaati hovioikeudessa, että muun muassa rangaistuksia olisi lievennetty ja hänen vyönsä eli vyötä, jolla hän oli lyönyt Kaijaa, olisi palautettu hänelle. Hän vaati myös, ettei häntä olisi eristetty pakkolaitokseen. Hovioikeus ei näihin vaatimuksiin suostunut.
Korkein oikeus käsitteli vielä asiaa. Se totesi, että isäpuolen pieneen tyttöön kohdistuneet rikokset olivat ”ilmeisesti johtuneet pakkoneuroottisesta reagoinnista ärsykkeisiin”. Rikokset olivat myös tapahtuneet lyhyen ajan sisällä ja kohdistuneet samaan henkilöön. Korkeimman oikeuden mukaan isäpuolen väkivaltaisuuden selvästi kytkeytyi miehen persoonallisuuden kehitysongelmiin.
Mies katsottiin vaaralliseksi, mutta ei kuitenkaan vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain tarkoittamalla tavalla erittäin vaaralliseksi toisen hengelle tai terveydelle. Korkeimman oikeuden päätöksellä miestä ei eristetty pakkolaitokseen, vaan hän sai suorittaa vankeusrangaistuksensa ilman eristystä.
