MURHA.INFO

Piuhojen poisottamisesta sen verran että minulta vietiin myös koneen piuhat mutta löysin ne aina ja pääsin pelaamaan ennenkuin porukat tuli kotiin enkä siis jäänyt kiinni. Jossain vaiheessa myös kotiin tullessani hiiri oli poissa, tosin vanhemmat eivät tienneet että toimii se kone ilman hiirtäkin
Ihmettelen kuitenkin miksei tätä ole koskaan kokeiltu veljeeni, itse kun en ollut koneella noinkaan usein saati kauaa ja se oli heille ongelma

^^ Samaa mieltä

vähän menee OT mut

Mistä tulikin mieleen tää uusavuttomuus...Yks esim.
Täällä kouluissa ei penskojen tarvii ees kuoria ite perunoita vaan
perunat on keittetty jo valmiiksi ilman kuoria....HALOO
ja tämän seurauksena eräässä tuttava perheessä ei voida keittää
perunoita kuorineen kun lapset ei PRKL osaa/viitsi kuoria perunoitaan,saati että vanhemmat ees opettas tai käskis kuorimaan....
Ja täähän nyt on vaan ihan naurettava esimerkki nykyajan uusavuttomuudesta mutta kerroimpahan kuitenkin ku pistää
tollaset vanhemmat sapettamaan....

Perunoiden kuorimisesta oli juttua myös lehdissä taannoin, en nyt löytänyt ko. uutista enää, mutta että lapset eivät enää edes osaa kuoria perunoita koska niiden ei ole ikinä tarvinnut.

Sinä olet aikuinen ja pojan vanhempi. On sinun tehtäväsi tajuta mikä on liikaa ja mikä ei. Ja kuten sanoit, poikasi pelaa mielestäsi liikaa. Silloin sinä vain yksinkertaisesti joko kiellät pelaamisen, rajoitat sitä tai rajoitat sitä ja keksit rinnalle jonkun järkevän harrastuksen.
Nyt joku haukkuu tietysti kukkikseksi, mutta nykyajan lapsoset pelaavat todellakin liikaa. Lapset kehittyvät kuitenkin leikkiessään, koulussa ja oikeissa harrastuksissa (muussa kuin pelaaminen). Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi, valmistaa häntä tulevaan aikuisuuteen ja elämään. Ja sinä määräät mitä hän saa tehdä ja mitä ei. Valitettavasti tämäkin on useissa kodeissa kääntynyt päälaelleen.

Tiukkaa tilitystä tällä kertaa.

Näin paljon ideoita näin lyhyessä ajassa, hienoa!

combat18 kirjoitti:Perkele ei tossa iässä kuulu tuhlata vapaa aikaansa pelien kanssa pelkästään ja jos poika kerran haluaa toimintaa niin pistä harrastamaan nyrkkeilyä.

Kuinka mielelläni näkisinkin hänet harrastamassa jotain, vaikka sitten nyrkkeilyä, mutta kun ei häntä kiinnosta, niin pitäisikö pakottaa? Hän on aloittanut useita harrastuksia, mutta ne tyssäävät aina viimeistään siinä vaiheessa, kun treenit muuttuvat vaikeammiksi. Karatea hän on kokeillut jo ekaluokkaisena ja judoa olisi tarjolla ihan tässä lähellä, mutta hän ei halua mennä sinne. Vaikka hän aloittaisikin uuden urheiluharrastuksen, niin sitä on silti yleensä vain kerran viikossa tunnin parin ajan, joten se ei kovin suuresti vaikuttaisi pelaamiseen käytettyyn kokonaisaikaan. Voisinko kuitenkin olla turvallisemmalla mielellä, jos hän edes kerran viikossa harrastaisi jotain?

ABC kirjoitti:Tunnen parikin kaveria, joilla on aikuisena ryhtivika liian koneella kasvuiässä käkkimisen seurauksena, tuskinpa haluat lapsellesi sellaista?

Ei sinänsä kuulu aiheeseen, mutta kuka kantaa vastuun liiasta istumisesta kouluaikana? Mikalla on upea ryhti ja hyvä kunto (toisin kuin äidillään, jolla ei lapsena edes ollut mitään koneita). Hän myös edelleen kiipeilisi puissa, juoksisi pelloilla ja jahtaisi sammakoita ojanpohjalta erittäin mielellään (luonnossa rämpiminen on hänelle tosiaan vielä pelaamistakin mielenkiintoisempaa!), mutta mutta... kavereita nämä asiat kiinnostavat koko ajan vain vähemmän eikä heitä tahdo saada enää mukaan majoja rakentamaan. En voi pakottaa häntä yksin ulkoleikkeihin, mutta kuten sanoin, niin keskimäärin tunnin verran päivässä touhuavat kaveriporukalla ulkona (viikonloppuna hyvällä säällä enemmän) eli ihan pelkkää istumista elämä ei ole.

YBJ kirjoitti:En pysty kyllä miltää kannalta katsottuna näkemään että olisi lapsen parhaaksi rajoittaa hänen pelaamistaan (=rakkainta harrastustaan) ilman mitään syytä, kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla ?

Tämä on juuri pointti, jota ajan takaa ja johon kaipaan todella asiantuntevia mielipiteitä. Pelaaminen on luokiteltu yhteiskunnassamme turhaksi ja vahingolliseksi ja sitä pitäisi kontrolloida rajusti. Poikani sanoo usein, ettei jaksa odottaa täysi-ikäiseksi tulemista, kun sitten saa pelata niin paljon kuin haluaa eikä kukaan voi sanoa mitään. Olen sanonut, että aikuisellakin on paaaaaljon velvollisuuksia ja myös vastuu siitä, että saa ne hoidettua (esim. lähdettyä joka päivä ajoissa töihin) eikä kukaan aikuinen voi vain istua pelaamassa edes sen vertaa kuin lapset. Hänen kommenttinsa oli, että tietää tuon kaiken ja tarkoittaakin sitä, että kun kaikki tärkeät jutut on tehty, niin sitten saa pelata loppuajan eikä kukaan voi kieltää sitä ihan vain kieltämisen ilosta.

joey kirjoitti:Minusta se on yksi helvetin hyvä syy, että pelaamisesta ei ole yhtikäs mitään hyötyä kellekään. Liikkumisesta, lukemisesta tai muusta harrastamisesta sen sijaa on.

Ei kaikista harrastuksista ole "hyötyä" ja mielestäni vapaa-ajan harrastuksen tarkoitus ei olekaan hyödyssä, vaan siinä että rentoutuu ja lataa akkujaan asian parissa, joka tuntuu kivalle. Minun rakkain harrastukseni on lukeminen ja voi kauhistus, jos joku ottaisi minulta kirjat pois ja sanoisi, että tästä lähtien saat lukea korkeintaan tunnin päivässä tai et ollenkaan! Kyllä se ei johtaisi mihinkään muuhun kuin kapinaan ja patoutuvaan vihaan tuota ihmistä kohtaan. Itse asiassa se saisi minut raivon valtaan, sillä lukeminen ei ole minulle vain joku pikkujuttu, harrastus muiden joukossa, jonka voin tuosta vain vaihtaa toiseen. Silti en ole lukemisesta sillä tavalla riippuvainen, etten kestäisi esim. lomamatkaa ilman lukemista.

Lukemisen hyödyllisyys on muuten suhteellista. En viitsi edes puhua ajasta, kun kansa ei vielä osannut lukea, vaan kerron eräästä kokemastani nykypäivän kulttuurierosta: eräässä arabimaassa vieraillessani en ollut uskoa silmiäni, kun viisivuotiaita istutettiin tietokoneen ääreen pelaamaan Doomia ja Houseofdeathia ihan omien vanhempien toimesta, koska se kuulemma "kehittää" lasta, mutta kirjoja ei ikinä luettu, niitä ei edes ollut ja niiden runsasta lukemista pidettiin epäsosiaalisena ja mieltä sekoittavana ja mieluiten lukeminen tuli rajoittaa pakollisiin koulukirjoihin ja muutamiin tarkoin valittuihin hyötykirjoihin. Kaduilla myytiin joka kulmassa kopioituja PS- ja PC-pelejä, joita pikkupojat ostelivat taskurahoillaan, mutta kirjoja ei missään ja jos niin sitten niitä tarkoin valittuja "hyötykirjoja" (esim. uskonnollista kirjallisuutta).

Kun siis käyn nyt tätä keskustelua, niin toivon asioihin porauduttavan hieman pintaa syvemmin. Miten siis käytännössä perustellaan se, että lukeminen on hyödyllinen harrastus, mutta tietokonepelit eivät? Eikö joskus historiassa joitain kirjoja, jotka nykyään ovat ihan "hyödyllistä" koululaisen lukemistoa, pidetty vaarallisina nuorisolle? Miten siis puhua asiasta valveutuneelle 10-vuotiaalle, jota lukeminen ei kiinnosta juuri ollenkaan, mutta ne pelit yli kaiken?

Hmm, en siis tosiaankaan puhu lukemista vastaan, vaan yritän vain herätellä ihmisiä itsestäänselvyyksistä pienelle perusteiden tutkimusmatkalle.

Mike Manner kirjoitti:Poikasi on pelinarkkari, siinä missä esim. rahapeleihin sortuneet ihmiset.

Kyllä, tätä juuri pelkään. Koska hänen suhtautumisensa pelaamiseen on tuo, ettei elämästä voi nauttia ilman sitä, tunnen itseni pätemättömäksi "terapisoimaan" häntä. Eihän alkoholistillekaan sanota, että juo vain, mutta korkeintaan kerran viikossa kohtuudella, koska hän ei siihen pysty kuitenkaan. Riippuvaiselle kai ainoa toimiva keino on pidättyä riippuvuutta aiheuttavasta asiasta kokonaan. Tietokonepelejä nyt kuitenkin on vaikea rinnastaa alkoholiin tai rahapeleihin, joiden matkassa kulkee todella vakavia ongelmia. Toisaalta myös kieltäminen kokonaan saisi pojan vain käymään kavereiden luona "piikillä" ja kiroamassa ilkeää äitiä.

Vielä selkeyden vuoksi: meillä ongelma ei ole varsinaisesti pelaamiseen käytetyssä ajassa eli kuinka monta tuntia päivässä saa pelata, vaan ennemmin tuon ajan jakautumisessa. Poika haluaa näitä "pelipiikkejä" pitkin päivää ja tarvitsee niitä voidakseen hyvin. Vuosien kokemuksen perusteella sanon, että meillä eivät toimi nimenomaan sellaiset "saat iltapäivällä pelata kaksi tuntia ja sen jälkeen et ollenkaan"-säännöt. Jos annan heti koulun jälkeen pelata puoli tuntia, sitten myöhemmin iltapäivällä taas puoli tuntia, illan suussa puoli tuntia ja vielä ennen nukkumaanmenoa, niin pärjäämme paljon paremmin. Hän kestää nämä parin tunnin odotukset välillä, kun tietää että taas silloin ja silloin saa pelata. Ei hänen kavereillaan ole tällaisia ongelmia, vaikka muuten pelaavatkin paljon.

Vielä edelliseen viitaten: pidetäänkö pahana olla "kirjanarkkari", joka aamusta iltaan käy jokaisessa sopivassa välissä lukemassa pätkän jännästä dekkarista? Oletetaan, että peli ja kirja kertovat samasta asiasta ja molemmat toimet eristävät kavereista ja liikkumisesta, niin miksi nimenomaan peli on paha ja kirja ei?

Chopper kirjoitti:Alkuun tuotti kitinää ja lapsien keskinäistä kahinaa mutta nykyään tai aika heti alku hankaluuksien jälkeen (tämä malli toiminut jo monta vuotta) on käytäntö toiminut todella hyvin.

Mitä lapsesi sitten nykyään puuhastelevat huoneessaan, kun viikolla ei saa pelata lainkaan? Omani ei tee joko mitään tai leikkii niillä örkkihahmoillaan. Hän ei saa aikaansa kulumaan eikä mikään ehdotukseni kiinnosta ilman kaveria. Kuten sanoin, kavereita käy lähes päivittäin, mutta he haluavat sitten lähes tulkoon vain pelata eikä istua jonkun korttipelin tai muun vaihtoehtoisen toiminnan pariin (mitä muuten 10-vuotiaat naskalit tapaavat sisällä leikkiä?). Kun kiellän pelaamisen, niin kavereiden kanssa ryhtyvät jonkinlaiseen painiin tai tyynysotaan, josta aiheutuu hirveä meteli ja pelkään naapureita. Asutaan kehnorakenteisessa talossa, jossa on kyllä ihan ymmärtäväiset naapurit, mutta rajansa kaikella. Pelkkä painiminen tai vaikka legojen hakkaaminen paremmin kiinni aiheuttaa kauhean jumputuksen talon rakenteissa. Kärsin itsekin toimistani, mutta minun on ihan pakko kieltää "lattian ja seinien paukuttaminen", mikä ei tunnu pojilta onnistuvan. Asuisimmepa omakotitalossa!

Tänään koulu alkoi vasta yhdeksältä. Pojan kello herätti kuitenkin tavalliseen tapaan seitsemältä ja kun itse nousin kahdeksalta, niin hän oli jo olohuoneessa pelaamassa (vaatteet päällä, laukku kondiksessa, aamupala syötynä eli "velvollisuudet" hoidettuina). Samassa soi ovikello ja luokkakaveri tuli odottelemaan yhdessä kouluunlähtöä. Kun olin saanut itseni "hereille", astuin olohuoneeseen ja mieleni teki nostaa meteli moisesta käytöksestä, kun eihän se ole normaalia, että aamulla ennen kouluunlähtöä istutaan pelaamassa PlayStationia... sitten luovuin ajatuksesta, kun päätin ensin hieman miettiä asiaa tarkemmin ennenkuin alan saarnaamaan. Millä perusteella aamupelaaminen on pahasta? Aikoinaan yksin asuessani avasin aamuisin ensitöikseni television ja katsoin Huomenta Suomea muiden aamutoimien ohella. Jotkut kuitenkin pitävät erittäin huonona tapana pitää tv:tä päällä silloin, kun ei sitä varsinaisesti katso. Kaikki tällaiset muistot saavat minut epävarmaksi siitä mikä on todella oikein ja mikä väärin/haitallista.

YBJ, näkökantasi on poikkeuksellinen. Onko sinulla vielä perusteluja tai muuta lisättävää siihen? Kuulisin mielelläni lisää. Jos kiellän pojaltani hänen "rakkaimman harrastuksensa" tai rajoitan sitä tuntuvasti, niin haluan myös seistä varmana päätökseni takana. Nyt en siihen pysty, sillä ajatukseni pyörivät juuri YBJ:n lyhyen, mutta ytimekkään kannanoton aiheessa: kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla?

Taas tuli pitkä selostus. Mahtoiko kukaan jaksaa lukea loppuun asti?

olisin kyllä jo huolissani, jos poikani olisi vaikeata kestää 1-2 tuntia pelaamatta, (peli narkki), eikä kykenisi tekemään mitään muuta kuin täristen , hikoillen odottaa vaan pelaamista, muuten iskee vieroitusoireet.
Lukemani perusteella ei porautuminen auta, jos oikeasti välitä lapsestasi, et kyse tällää miten sitä kasvatetaan vaan teet omat ohjeet oikasi kanssa ja olet teidän talouden presidentti, kuningas ihan mikä tahansa auktoriteetti, joka viimekädessä sanoo miten homma toimii, eikä aleta kyseen alaistamaan ja vänkäämään joka asiassa, vaikka näin käykin usein, minulla 12 v poika, joten on tässä jotain keretty oppimaan itsekin. Alkaa hieman ärsyttämään tämä nettiterapia. kohta siitä saa maksaa...

Lupu kirjoitti:Mitä lapsesi sitten nykyään puuhastelevat huoneessaan, kun viikolla ei saa pelata lainkaan?

Itseasiassa pääsääntöisesti nukkuvat. Vanhempi lapseni (tyttäreni) katsoo joskus illemmalla telkkaria,nuoremman (pojan) huoneessa ei edes TV:tä ole.

Yleensä viettävät aikaa kavereiden kanssa joko meillä tai muualla (tai harrastusten parissa). Ja iltasella ovat tässä meidän aikuisten seurassa omasta tahdostaan. Vaihdetaan päivän kuulumisia ja jutellaan muutenkin ja katsellaan tv:tä sekä käyn joka ilta lapsien ja koiran kanssa yhdessä kävelyllä.

Tuli tossa mieleen että jos poikasi kaveritkin haluavat vain pelata (muuten menee riehumiseksi) niin he(kin) varmaan saavat kotona pelata mielin määrin eikä sitä rajoiteta mitenkään jos eivät hekään keksi muuta tekemistä.Jos tunnet poikasi kavereiden vanhempia niin auttaisikohan asiaa keskustella yhdessä heidän kanssa tästä ongelmasta jos ne toiset vanhemmat nyt ylipäätään pitää lapsiensa pelaamista ongelmana.Saattas olla helpompaa jos yhdessä puututte asiaan ja kaveruksien kesken ois suurin piirtein yhteiset pelisäännöt pelaamisen suhteen. Tää saattaa olla tietysti vaikea toteuttaa tai sitten ei,riippuu paljolti vanhemmista.

siis kohta laskutetaan (kriisiLinja) nettiterapiasta, ihan itsekin pelästyin kirjoitustani näin herkällä paapomis aikakaudella, joten kaikki ei tosikot varman tajusi jos ei tajunnut voi suksia, kunhan lunta sataa...

Omia kokemuksiani ja mielipiteitäni asiaan:

Kymmenvuotiaana matkat kouluun ja takaisin olivat Taisteluplaneetta Galactica -seikkailuja, joissa piileksittiin cylon-roboteilta. Tämä siis tuli poimittua televisiosta ja sisälti ampumista ja seikkailua. Tiedä sitten, paljonko näkymättömällä laserpistoolilla sinne tänne osoitteleva, omituisesti poukkoileva poika oudoksutti ihmisiä ympäristössään.

Sotaukoillakin tuli leikittyä ja hiekkalaatikolla pikkuautotkin kävivät sotaa, jossa autoja tuli paiskottua kivillä ja kaatuneet autot olivat kuolleita. Olen viime aikoina muutenkin muistellut, että tässä leikissä tuli opittua kuoleman käsite. Lemmikkejä ei ollut, eikä läheisiä kuollut, mutta tässä leikissä tuli kolhittua yhtä autoa sellaiseen kuntoon, ettei siitä enää ollut peliksi. Siinä hahmotti, että jotkut asiat ovat lopullisia (menetyksiä). Tietokonepeleissä ja televisio-ohjelmissa tätä ei niinkään opi, kun uudella peli/katselukerralla sama tyyppi on taas hommassa mukana, joka edellisillä kerroilla ollaan aina tapettu.

Hyvä, kun on yhteisiä ystäviä ja mikäpä siinä, että lapsesi viettää kotona aikaa ystäviensä kanssa yhteisen harrastuksen parissa. Parempi kuin se, että ovat tietymättömillä teillä liimaa haistelemassa tai pahempia juttuja puuhaamassa. Ystävyyssuhteet ovat lapsuudessa tärkeitä ja uskoakseni ohjaavat paljon sosiaalista kasvua. Pelaaminen on hyvä harrastus, oli sitten kyseessä jalkapallo tai pelikonsoli.

Mutta tärkeää on, että poika ymmärtää pelin ja todellisuuden eron. Taisin itse olla jotain kymmenvuotias silloinkin, kun huvittuneena huomasin, että eräs pienempi kaveri väitti, ettei julisteessa ollut näyttelijä ollut se, joka televisiossa näkyi, koska eräs asukokonaisuuden osa ei ollut sama kuin mikä hänen roolihahmollaan aina oli. Taisin vähän yrittää silloin selittääkin, että tämähän on se näyttelijä, joka näyttelee sitä hahmoa, mutta ei tainnut niin pienelle mennä vielä ymmärrykseen.

Väkivaltaisten pelien väkivalta ei saa ylittää pelin ja todellisuuden rajaa. Inkkari/länkkäri-leikeissä on tärkeää, ettei ketään oikeasti satuteta, eikä edes eläimiä. Väkivalta voi olla viihdettä valkokankaalla, mutta se ei saisi olla sitä todellisuudessa. Jos lapset ampuvat ritsalla pikkueläimiä, heitä tulee torua, mutta niin kauan kuin kyseessä ei ole perheen lemmikki, tai etenkään toinen ihminen, ei ehkä kannata kovin suuria rangaistuksia antaa.

Edelleen pelaan sotapelejä ja katselen mitä hurjimpia elokuvia, mutta olen oikeassa elämässä väkivaltaa vastaan ja minulla on taustalla hyvä menestys koulussa ja alla kunnollinen työpaikka.

Vielä nykyäänkin päiväuneksin lukemieni kirjojen jatkoja, tai pelaamiani pelejä, etenkin jos istun tylsässä palaverissa, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, tai bussimatkoilla välttääkseni kuolemasta tylsyyteen.

Suosittelisin kuitenkin muistamaan olemaan lapselle vankka, turvallinen peruskallio, joka pysyy päätöksissään, ainakin riittävän pitkälle. Lapsi ei oikeasti kaipaa vanhempaa, jonka pystyy jujuttamaan mihin tahansa. Lapsi varmasti yrittää jujuttaa ja harmistuu epäonnistuessaan, mutta harmistuminen ja sen kanssa pärjääminen kuuluu elämään. Joskus menin itkien nukkumaan, kun en saanut katsoa myöhähköön televisiosta tulevaa elokuvaa, josta kaikki kaverini tulisivat seuraavana päivänä puhumaan. En muista enää, heltyivätkö vanhempani lopulta, vai ei. Katkera en kuitenkaan ole ollut asiasta. Ymmärrän, että vanhempien ei ole aina helppoa tunnistaa, mikä on oikeasti lapselle tärkeä ohjelma tai peli ja mikä on vain sitä, että vähän harmittaa ja ehkä itkemällä tai selittelemällä saisi vähän valvottua pidempään ja katsottua, vaikka ei oikeasti juuri haittaisi.

En jaksanu editoida edellistä vastaustani joten jatkan mitä jäi viel sanomatta...

Se että lapsiani ei kummemmin enää kiinnosta pelata pelipäivinäänkään johtuu varmaan siitä etten oo ostanu aikoihin mtn uusia pelejä,eivät kai jaksa samoja pelejä jauhaa vuodesta toiseen

Että osaan olla ilkeä

Huhhuh mitä porukkaa, itse kyllä kerkeevät postailla tänne aamusta iltaan mutta pojalle pitäs joku naurettava 2h/pvä rajotus lyödä pelaamiseen, varmasti auttaa paljo ku se sitte loppupäivän vaan vittuuntuu ja turhaantuu tekemisen puutteesta. Ja tarviiko siitä pelaamisesta jotain hyötyä olla ? Eiköhän se 10-vuotiaalle riitä että suorittaa koulunsa hyvin, tarviiko vapaa-aikanakin viel tehdä kaikkee mikä ei kiinnosta vaan siks että vanhemmat pelkää pelejä kun eivät niistä mitää ymmärrä. Kyl tuossa iässä suunnilleen kaikki koulukaverini pelasivat tuntikaupalla joka päivä ja terveitä kunnon kansalaisia näistä on tullut, ainoot jotka on vähä lipsunu on ollu just nää joita ei pahemmi pelit kiinnostanu.

YBJ kirjoitti:Huhhuh mitä porukkaa, itse kyllä kerkeevät postailla tänne aamusta iltaan mutta pojalle pitäs joku naurettava 2h/pvä rajotus lyödä pelaamiseen, varmasti auttaa paljo ku se sitte loppupäivän vaan vittuuntuu ja turhaantuu tekemisen puutteesta. Ja tarviiko siitä pelaamisesta jotain hyötyä olla ? Eiköhän se 10-vuotiaalle riitä että suorittaa koulunsa hyvin, tarviiko vapaa-aikanakin viel tehdä kaikkee mikä ei kiinnosta vaan siks että vanhemmat pelkää pelejä kun eivät niistä mitää ymmärrä. Kyl tuossa iässä suunnilleen kaikki koulukaverini pelasivat tuntikaupalla joka päivä ja terveitä kunnon kansalaisia näistä on tullut, ainoot jotka on vähä lipsunu on ollu just nää joita ei pahemmi pelit kiinnostanu.

Kato prkl nyt selvis miksi minustakin on tullu tällänen "grande criminal" akka kun mun lapsuudessani ei ollu videopelejä vaan keksin itselleni muuta tekemistä,identiteettikin vissii kärsi kun harrastuksetkin ovat niin miehisiä ja ennen kaikkea en anna lasteni ainoastaan tehdä niitä asioita jotka heistä on kivoja....

Chopper kirjoitti:ennen kaikkea en anna lasteni ainoastaan tehdä niitä asioita jotka heistä on kivoja....

Ketjun aloittaja sanoi että poika hoitaa koulunsa mallikkaasti, kavereita riittää, pystyy puhumaan vanhempiensa kanssa, edelleenkään en ymmärrä miksi ei voisi sen lisäks pelata. Pitäiskö jokasen 10-vuotiaan harrastaa jotain urheilua ja käydä shakkikerhos ja musiikkikoulus ja mitälie kaikkee ennenku riittäis ?

YBJ, näkökantasi on poikkeuksellinen. Onko sinulla vielä perusteluja tai muuta lisättävää siihen?

No en mä nyt äkkiseltään enää muuta sanomista keksi, ku tämän minkä jo sanoinki:

kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla?

Tohon ois hauska kuulla vastaus.

Näkökantani on ehkä siks poikkeuksellinen että oon iteki nuori (tosin reilusti yli 2x vanhempi kuitenki tuo ko. poika) ja olin aikas kova pelaamaan siinä 7-15v iässä about, muut vastaajat tuntuu olevan vanhempaa sukupolvea jotka ei pelejä ole pelaillut ja pitävät niitä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Eipä siinä etteikö myös urheiluharrastus tekisi hyvää nuorelle ihmiselle mutta jos se ei kiinnosta niin viimenen virhe olis pakottaa siihen, sitte vois niitä ongelmia jo ruveta seuraan ku poika alkais ennemmin tai myöhemmin kapinoida vastaan.

ABC kirjoitti:Vanhempien tehtävä ei ole olla lapsille kiva kaveri, jonka kanssa neuvotellaan, vaan rajojen ja sääntöjen asettaja, joka laittaa raamit lapsen elämälle.

Miksi tällainen näkökulma kuulostaa minusta vaaralliselta? Jos lapsen ja vanhemman ei kuulu "neuvotella" asioista keskenään, niin eikö se lopulta johda automaattisesti siihen, ettei lapsi kerro huolistaan vanhemmille? Kun lapsi oppii, ettei vanhemmalle "kannata" puhua, ei edes yrittää, niin metsään mennään kasvatuksessa. On näitä tapauksia poikani kaveripiirissäkin nähty enkä kyllä menisi väittämään, että nuo "kovan kurin lapset" olisivat yhtään sen kummempia kuin omani. Valehtelevat, varastavat, tekevät kaikenlaisia kolttosia, mutta pitävät visusti huolen siitä, etteivät vanhemmat saa tietää ja kiinni jäätyään eivät taatusti avaudu ja kerro todellisia konfliktiin johtaneita syitä. Ja miksi kertoisivat, kun eivät vanhemmat kuitenkaan kuuntelisi, uskoisi tai antaisi lapsen näkemykselle arvoa? Eräs "kunnon" poika jäi kiinni ison rahasumman varastamisesta lähiomaiseltaan. Ätinsä oli aivan suunniltaan, vaati kiljuen selitystä ja kun ei sitä saanut, laittoi pojan pään tutkimuksiin...(!?). Minun poikani (tuon toisen pojan hyvä kaveri) taas kertoi syyn minulle jo seuraavana iltana ja koko juttu oli ihan simppeli, mutta yritykseni saada äiti pohtimaan ja rauhassa kysymään pojaltaan oikeita kysymyksiä, hän kirjaimellisesti kieltäytyi alentumasta moiseen. "Pojan pitää ymmärtää, että varastaminen on väärin ja sillä sipuli. Siihen eivät selitykset auta!" No, jos selitykset eivät lähtökohtaisesti auta eivätkä ole toivottavia, niin poika rationaalisena ihmisenalkuna (tuolloin 8v) ei sitten selittänyt - kuin kavereilleen, jotka kuuntelivat. Taidan olla ainoa aikuinen, joka tuonkin tapauksen taustan tietää enkä aio sitä edes äidille kertoa. Miksi kertoisin, kun ei kerran kiinnosta? Ei se psykologikaan saanut selville miksi poika varasti, ei edes ontuvaa selitystä. Ehdotti vain, että pojan olisi hyvä asua jonkin aikaa poissa kotoa tajutakseen kuinka hyvät kotiolot hänellä ovat... tsiisus sentään!

Tietenkin vanhemman kuuluu asettaa rajoja ja toimia niiden vartijana, mutta miksei se riitä, että rajat ja säännöt koskisivat todella tärkeitä ja perusteltuja asioita elämässä, kuten vaikka hampaiden pesua (ettei tule reikiä) ja nukkumaanmenoa ajoissa (ettei aamulla väsytä) pienemmillä lapsilla ja läksyjen tekoa (ettei saa nuhteita opettajalta, heh) ja päivittäistä suihkussakäymistä (ettei haise pahalta) isommilla. Miksi pitää keksiä vielä ns. mielivaltaisia sääntöjä, joiden ainoa perustelu on, kun minä niin käsken? Mitä hyötyä noista mielivaltaisista säännöistä on? Millainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka on tottunut mukisematta alistumaan mielivaltaisiin sääntöihin?

Asetan Mikalle rajoja, mutta haluan noiden sääntöjen olevan sellaisia, joiden takana todella pystyn itse seisomaan. Olen huono näyttelemään ja Mika huomaa välittömästi jos en ole jostain asiasta aivan varma, vaan sanon niin vain esim. siksi, kun muutkin vanhemmat sanovat. Mielestäni valmennan lasta parhaiten elämään, kun suon hänelle mielipiteen kertomisen vapauden ja myös otan tuon mielipiteen vakavasti huomioon päätöksiä tehdessäni, mutta samalla vaadin, että niitä harvoja tärkeitä kaiken neuvottelun ulkopuolella olevia sääntöjä myös noudatetaan.

Chopper kirjoitti:
Kato prkl nyt selvis miksi minustakin on tullu tällänen "grande criminal" akka kun mun lapsuudessani ei ollu videopelejä vaan keksin itselleni muuta tekemistä,identiteettikin vissii kärsi kun harrastuksetkin ovat niin miehisiä ja ennen kaikkea en anna lasteni ainoastaan tehdä niitä asioita jotka heistä on kivoja....

Juu.. erityisen vinouttavia ainakin itselleni katson olleen nikkaroinnin, piirtämisen, puissa kiipeilyn, pallopelit, rannoilla samoilun ja leipien heittelyn.. mutta legot, ne erityisesti olivat suoraan helvetistä! Syytän kaikesta edelleen vanhempiani, enkä ole koskaan vielä tavoittanut todellista minääni 15v. kestäneessä psykoterapiassa.

Pelaamisessa ei ole mitään pahaa, jos pelit ovat ikätasoisia ja peliajat kohtuullisia. Miksi vanhemman on niin vaikea suojella lastaan esim. juuri epileptisilta kohtauksilta kieltämällä liiallinen pelaaminen?