MURHA.INFO

Helsingin Sanomat sunnuntaina 19. elokuuta 1979

osa 2

"Viime sunnuntaina jotkut Finnbeaverin miehet parantelivat Kamppurin syntymäpäiväpirskeiden jälkeistä krapulaa. Työt jatkuivat normaaliin tapaan. Iltapäivällä Kamppuri ja kaksi muuta miestä raahasivat keulasta keskikannelle komentosillan alle levyjä, jotka oli määrä polttaa ilmastointihormeihin. Tavallisesti "tunkku" eli moottorimies Kamppuri työskenteli konehuoneessa; nyt häntä oli kuitenkin pyydetty kannelle eli täkille maalarin hommiin.

'Pyytävät usein täkille apuun, kun eivät pärjää, eivätkä pysty itse hitsaamaan. Oli myös ollut vähän puhetta, että laivan kulmarautoja ja laitalevyjä pitäisi oikoa. Kun pojat lähti jonnekin, niin ajattelin tarkastaa, miten kaiteet saataisiin oiottua, vai pitäisikö kaikki purkaa, polttaa ja hitsata uudelleen.

Menin paristakin kohtaa reelingin ulkopuolelle ilman turvavyötä tutkimaan tilannetta. Erehdyin kerran astinlaudassa, jalka lipsahti ja sen jälkeen toinen käsi. Sain toisella kädellä niin huonon otteen, että aloin valua alas, jolloin ei auttanut muu kuin ponnahtaa niin paljon ulospäin, etten olisi joutunut potkurinvirtoihin. Alhaalla vettä imevä potkuri nimittäin silpoo, jos joutuu sen virtaan.'

Antti Kamppuri oli meressä ja Finnbeaver matkalla New Orleansiin. Mies vedessä päätti ottaa asiat kuitenkin kylmän rauhallisesti.

'Tiesin alusta pitäen, ettei paniikki paranna mahdollisuuksiani. '

Kamppuri ryhtyi uimaan koiraa. Aallokko kävi noin puolen metrin korkuisena estäen häntä kellumasta. Lähes pilvettömältä taivaalta paistava aurinko ryhtyi polttamaan merkkejään uimariin.

'Mä luulen, että mä uin aina noin puoli tuntia kerrallaan ja yritin sen jälkeen kellua selälläni viisi, kymmenen minuuttia ja lepuuttaa puutuvia käsiä pitämällä niitä sivuilla ylhäällä. Koko ajan oli kuitenkin väistettävä aaltoja ja niin alkoi niska kipeytyä ensimmäisenä.'

Pari tuntia päivänvaloa, sitten ohitse kiitävä hämärä ja sen jälkeen yö. Kamppurilla oli seuranaan ainoastaan kuu ja tähdet; niiden perusteella hän sanoi suunnistaneensa kohti länttä, ainakin sadan kilometrin päässä ollutta Floridan rannikkoa.

'Ei se navigointi oikein onnistunut. Kuutamo oli niin kirkas, etteivät rannikon kaupunkien valot näkyneet selvinä kiintopisteinä.'

Merisuolan polttaessa kurkkua ja silmiä ja aaltojen hiertäessä kainaloita Kamppuri pyrki kohti yön kirkkaimpia valoja, jotka heijastuivat mustasta merenpinnalta petollisina kangastuksina. Vähän ennen puoltayötä sunnuntain ja maanantain taitteessa hän uskoi näkevänsä majakkalaivan loiston.

'Lähdin uimaan sitä päin. Ajattelin, että tässä on vielä mahdollisuuksia. Puolenyön jälkeen tajusin kuitenkin, että merivesi veti minua ulapalle ja huomasin pian olevani kaukana loiston sivulla.'

Silloin Kamppuri ei vielä tiennyt, että hän oli kolmen solmun nopeudella virtaavan Golfvirran syleilyssä ja matkalla koilliseen, kauemmas niistä rannoista, joille hän henkensä pelastamiseksi pyrki.

'Kun loistot aamuyöllä sammutettiin, niin se kouraisi. Silloin meinasi mennä usko.'

Maanantaiaamun sarastaessa Atlantin ylle Kamppuri taisteli merta vastaan yhä oman onnensa varassa. Kukaan ei etsinyt häntä. Finnbeaverilla hänen kohtaloaan pidettiin ilmeisen selvänä; alus ilmoitti Kamppurin katoamisesta Miamin rannikkovartiostolle vasta klo 09:45 maanantaiaamuna. Kamppuri oli ollut silloin veden varassa 19 tuntia."

Jatkuu...

Helsingin Sanomat sunnuntaina 19. elokuuta 1979

osa 3

"Toivoa ja epätoivoa

Raajat alkoivat puutua. Yhä enemmän suolaista merivettä tunkeutui hänen suuhunsa ja keuhkoihinsa. Aurinko rankaisi häntä toisen asteen palovammoilla. Suolaisen veden hiertämät silmät näkivät näkyjä tanssivilla aallonharjoilla.

'Katseltuani koko yön valoja aloin nähdä aamulla valomastojen pilkahduksia merellä. Uin niitä kohti ja huomasin, ettei mastoja ollutkaan siellä. Silloin ajattelin, että näinköhän tästä selviää ollenkaan, kun tuollaiset harhat alkavat pyöriä silmissä.

Katkerat pettymykset johtivat vain yhteen johtopäätökseen: uiminen kohti tavoitetta ei enää kannattanut, koska meri veti miestä voimakkaammin. Kamppuri yritti kellua. Hän päätti pysyä pinnalla siinä missä hän oli; lähes sadan kilometrin päässä merellä, suoraan Fort Lauderdalen kaupungista itään.

Uusi toivonkipinä: meressä kellui koho, jonka täytyi kuulua kalastajille. Kamppuri päätti pysytellä sen luona, ehkä kalastajat tulisivat viimeistään illalla. Meressä oli kaloja. Kamppuri säikähti ensimmäisen kerran, kun hän tunsi potkaisevansa suurehkoa, pehmeätä kalaa. Kalat uivat parvissa lähellä pintaa. Mitä ne olivat? Se pysyi Kamppurille arvoituksena.

'Muistelin, että hailla on kova kuori, joten se vähän rauhoitti. Tiesin kyllä haikalojen viihtyvän Floridan rannoilla ja ajattelin, että ei kai ne vaan iske nyt kiinni.

Maanantaina Kamppuri näki merellä kaikkiaan seitsemän alusta. Mikään niistä ei havainnut aallokosta nousevaa väsynyttä käsivartta. Maailma Kamppurin ympärillä alkoi sulkeutua, kun italialainen rahtilaiva ajoi hänen ohitseen noin sadan metrin etäisyydeltä ja teki sen jälkeen väkisin välimatkaa.

'Näin selvästi kannella ihmisiä. Yritin huutaa ja heiluttaa. Laivalla ei syntynyt minkäänlaista liikettä. Silloin mä ajattelin, että voi perhana ei tule mitään, nyt alkaa olla menoa...'

Kuoleman vääntäessä yliotetta Kamppuri kävi elämänsä vaiheita lävitse.

'Kyllä siinä oli kaikenlaiset asiat mielessä. En jaksa niitä kaikkia vielä edes muistella... Tuli mieleen kaveri, konemestari, joka meni Norjan rannikolla. Hänet joko heitettiin mereen tai sitten hän putosi. Ajattelin, että minulla oli vähän parempi kohtalo, kun on lämpimämmät vedet.'

Kamppuri muisti aikaisemmat laivansa. Hän muisti ajan, jolloin hän työskenteli höyryveturin lämmittäjänä. Mielessä olivat omaiset ja tietoisuus siitä, että suvun miehet olivat kuolleet nuorina joko tapaturmaisesti tai sairauteen, jota muuan lääkäri oli sanonut periytyväksi.

Uskomaton hetki

Maanantaina iltapäivän alkaessa Kamppuri tiesi varsin hyvin, ettei lämminkään meri suojele miestä loputtomiin. Vaikka lihaksissa riittäisi voimanpisaroita ja sisu olisi ehtymätön, olisi edessä hyvin pian makeanveden puutteesta aiheutuva menehtyminen.

'En ollut vielä täysin valmistautunut kuolemaan, vaikka hiljalleen aloin ajatella, että tämä saattaa olla viimeinen reissu. En antanut ihan hevillä periksi.'

Antti Kamppuri oli ajelehtinut ja uinut jo noin 23 tuntia, kun hän jälleen uskoi näkevänsä kangaistuksenomaisen valomaston.

'Mutta kun torni näkyi useamman kerran, niin ajattelin, että siellä täytyy olla jotain. Mietin, että mikä helskutti se voi olla. Ihmettelin ja ihmettelin.'

Hetken hän uskoi näkevänsä ilmatyynyaluksen; hän oli seurannut niitä Englannin kanaalissa.

'Ihmettelin, miksi vaahtoa lensi toiselle puolelle kolmisenkymmentä metriä ja toisella laidalle vain viitisen metriä. Sen täytyi tulla kylkimyyryä, oli se mikä tahansa. Kun se tuli oikein lähelle, tajusin, että se oli sukellusvene. Se tuli pirun kovaa, ajattelin, että jumalauta nyt se tulee päälle!"

Se oli uskomaton kohtaaminen ja uskomaton pelastuminen Atlantilla noin klo 14 maanantaina. Yhdysvaltain laivaston superase, mahtava ydinkäyttöinen hyökkäyssukellusven USS Cincinnati lähestyi meressä alushousuillaan ponnistelevaa suomalaista voimanpesää. Ydinsukellusveneillä ei ole tapana poimia hädässä olevia merimiehiä. Niiden tehtävänä on pysytellä piilossa. Suurten ja uudenaikaisten veneitten Los Angeles -luokkaan kuuluva ydinsukeltaja Cincinnati eteni nyt kuitenkin pinnassa.

Kontaten turvaan

Sukellusveneen silmät olivat erehtymättömät. 'Luulen, että vedessä on mies', huudahti periskooppia käyttänyt Freddie J. Crayna havaitessaan neljän kilometrin päässä aallokossa kiikkuvan Kamppurin. Ja niin ryhtyi komentaja Gilbert Wilkenin johtama sukellusvene Cincinnati epätavalliseen pelastusoperaatioon.

Antti Kamppurin sisällä kuohahti, kun sukellusveneen tornin juuressa olevalla sillalla seisova mies vastasi hänen heilutukseensa. USS Cincinnati oli nyt noin 40 metrin päässä.

'Se oli haalareissa oleva kippari, joka katsoi mua kiikareilla. Mä heilutin uudestaan ja sen jälkeen se heilutti molemmilla käsillä takaisin. Sitten ne käänsi keulan vähän enemmän mua kohti ja lähtivät tulemaan hiljalleen. Mä uin niitä vastaan niin pitkälle kuin jaksoin, jolloin ne linttas kastliinan eli heittonuoran tulemaan. Pyöritin nuoran ranteen ympärille oikein hyvin ja sitten ne veti mut kuin lahnan merestä."

Kamppuri sanoi kyynelten tulleen hänen rasittuneisiin silmiinsä, kun hän kosketti sukellusveneen tummaa, sileätä pintaa.

'Siinä jotenkin niinkuin hermot laukes heti. Sukellusveneen kylki oli liukas, naarmutin siinä polveni. Ja vaikka veneen täkillä oli ryppymatto, oli se sen verran liukas, että niillä amerikkalaisilla jätkillä oli turvavyöt kiinnitettyinä sukellusveneen laidassa olevaan t-kiskoon, jotta ne saattoivat huoletta roikkua sivuillakin.'

Sukellusveneen miehistö oli täysin ymmällään. Kuka oli tämä sisukas mies keskellä merta? Aluksi Kamppuri pystyi liikkumaan vain nelinkontin, jalat olivat voimattomat. Cincinnatin miehet tukivat häntä ja siirsivät hänet sukellusveneen tikkaita pitkin kaksi kerrosta alempana olevaan messiin.

Rasvaa ja kielioppia

'Yksi mies esitteli itsensä tohtoriksi ja pani mut heti pitkälleen. Se mittasi pulssin ja verenpaineen, katteli mun palovammoja, vähän rasvaili ja pyyhki mut märällä rätillä suolasta kuivaksi. Silloin mun kädet olivat koppurat kuin tinaa ja iho oli kokkareilla. Ne pienet alushousut, jotka mulla oli, tais lentää mereen ja sain sukellusveneen paidan, hatun, urheiluhousut ja tennarit. Arvoitus alkoi selvetä, kun Kamppuri sai eteensä paperia ja kynän.

'Mulla on helkkarin huono kielipää. Vaikka olen lukenut ruotsia ja saksaa, niin ei mitään ole jäänyt päähän. Mä piirsin niille Finnbeaverin, sitten mä kirjoitin nimeni, meinaan ei kukaan ulkomaalainen osaa kirjoittaa sitä, jos mä vaan sanon sen. Seuraavaks mä kirjoitin henkilötietoni ja Finland. Sitten mä sain eteeni karttakirjat, joista näytin Kotkan ja Mustanmeren. Ne piirsi siihen ympyrän mistä mut nostettiin. Ihmettelin tarkemmin katsoessani, että mihin oikein olin pyrkinyt.'


Kamppuri ei ole menettänyt huumorintajuaan. Hän kertoo, kuinka sukellusveneessä ei ollut oikein aikaa levätä, kun piti jutella miehistön kanssa.

'Ne oli kuule oikein fantastista porukkaa. Jatkuvasti tarjoamassa jotain, vaikka jäävettä, kunnes sanoin no please. Eivät ymmärtäneet, ettei jäävesi sovi mun suolavedestä kipeytyneelle kurkulle.'

Yksi Cincinnatin miehistön jäsen kuvasi Kamppuria onnelliseksi mieheksi, joka jatkuvasti hymyilee ja vastaa joka kysymykseen 'yes'. Aluksen komentaja puolestaan hämmästeli miehen rautaista fysiikkaa ja tahdonvoimaa.

Elämä raameihin

Cincinnatin miehistö luuli, että meressä ajelehtii ehkä uponneen rahtialuksen koko miehistö ja niin ydinsukellusvene ryhtyi etsimään kolmeakymmentä miestä aalloilta, kunnes rannikkovartiosto vahvisti Kamppurin pudonneen Finnbeaveristä. Muutaman tunnin päästä ilmestyi rannikkovartioston kutteri Firebush sukellusveneen vierelle ja poimi Kamppurin huostaansa. Tiistai-iltana suomalainen merimies lepäsi miamilaisessa sairaalassa, katsellen kolmelta televisiokanavalta kuinka hän itse saapui mereltä maihin. Miten hän jaksoi?

'Eihän tässä muuta, mutta kun olen jo täällä sairaalassakin kuuluisuus: kolme sairaanhoitajaa tuli nimittäin pyytämään nimikirjoitusta. Ja konsuli kävi täällä pyörittelemässä päätään. Kurkku on vähän niin kuin olisi syönyt sahajauhoja. Jos olisi suomalainen laiva satamassa, niin menisin saunaan pesemään suolat päältäni.

Tää on ihmeellinen sairaala. Täällä saa oluttakin. Ja nyt pitäis saada mun kanssa valokuvaan sellainen nätti neekerityttö, se olis valkoisessa sairaanhoitajan takissa edustavan näköinen.

Kyllä mä sitten olen tavallinen hölmö.'

Kuubalainen taksinkuljettaja oli eri mieltä. 'Supermies', hän sanoi."
---------
Artikkelin loppu


No jopas oli tarina kerrassaan. Täytyypä yrittää onkia hieman vielä lisää tietoa. Mitkä olivat Kamppurin myöhemmät vaiheet? Löytyyköhän noita televisioleikkeitä mistään? Tai tietoa jenkkilän puolelta?

Saamieni ensikäden tietojen mukaan K oli itse hölmöillyt humalapäissään jotain reelingin ulkopuolella, sunnuntaina. Siellä ei konemiehellä pitänyt olla mitään tekemistä, saati että kansimiehet olisivat pyytäneet apuja. Viikonpäivä on siksi tärkeä että ainakaan Suomen lipun alla purjehtivilla laivoilla ei ollut tapana tehdä töitä sunnuntaisin, ei edes valmistella töitä tulevaa viikkoa ajatellen.

Heti kun havaittiin miehen puuttuvan, ilmoitettiin radioteitse yleisesti kenties meressä olevasta miehestä. Vaikka asia tuntui turhalta, Finnbeaver teki ns. williams turnin, kääntyen 180 astetta ja merta haravoitiin tunteja. Oletettiin pudonneen merimiehen hukkuneen ja alus kääntyi taas omalle reitileen.

Lähdettäni paljastamatta K. oli kuulemma armoton juoppo ja tarinankeksijä. Totta oli ainoastaan se, että hän oli meriveden armoilla 30+ tuntia.

Oli miten oli, juuri hukkumaisillaan ollessa viereen nouseva sukellusvene on se pelastava enkeli. Huh, pelastus. Englantia puhuvat miehet vetävät hänet kannelle ja siitä sisään. K. on pelastettu. Myöhemmin hän kertoo tarinansa (vahvasti vääristellen) lehdistölle.

Riippumatta, tai johtuen julkisuudestaan, herra K. tekee itsemurhan alle 10 vuotta "uimareissustaan."