MURHA.INFO

Ala-asteella minua kiusattiin, yläasteella onneksi kiusaaminen väheni. Itse en ole ketään kiusannut.

Ainahan minua on kiusattu, mutta en ole sen kummemmin ko. hommaan jaksanut ottaa kantaa. Kiusatkoon jos tykkäävät.

Ala- ja yläasteella minua kiusattiin, mutta nykyään ei enää onneksi.

Minä olen vuosien varrella varmaan kuulunut molempiin leireihin. Yksi asia mikä kuitenkin mietityttää, nimittäin huomasin aikanani armeijassa, että sielläkin toisia kiusattiin. On se kumma kun näin jatkuu vielä aikaihmisenäkin, puhumattakaan sitten näistä työpaikan kiusaamisista tms.

Kiusaaminen kuuluu ihmisluonteeseen, valitettavasti. En usko sitä koskaan voida kitkettämän. Johonkin se raja pitää aina nokkimisjärjestyksessäkin piirtää, vaikka veteenkin. Tietyt asiat joudutaan kriminalisoimaan, olkoonkin niitä vastaan käydyn taistelun olevan toivotonta.

Jossain muuten luin nettikiusaamisesta...

minua ei ole ikinä kiusattu enkä ole ketään kiusannut itse mutta inhosin aina "koulukiusaajia". Joitakin ystäviäni kiusattiin koska he olivat erillaisia kuin muut ja näyttivät sen myös. Miestäni on myös kiusattu koulussa. Kaikille mun tuntemille kiusatuille on käynyt niin että he ovat pärjänneet elämässään paremmin kuin loistavasti. He eivät ole ikinä nöyristelleet ketään vaikka eivät myöskään erityisesti hakeutuneet paikkoihin joissa kiusaajat tykkäsivät iskeä.

EuroJR kirjoitti:Yksi asia mikä kuitenkin mietityttää, nimittäin huomasin aikanani armeijassa, että sielläkin toisia kiusattiin.

Kun tulit mainnineeksi asiasta niin huomasin myöskin saman jutun.Eikä se ollut välttämättä samanlaista kuin koulussa, vaan paljon julmempaa.

Minua ei varsinaisesti koulussa kiusattu.Armeijassa sain olla täysin rauhassa, kun olin niin rääväsuinen.

Edit virheet ja epäloogisuudet poistettu

Pikkuisena mua kiusattiin ja olin ujo, isompana myös kiusasin ja olin se rääväsuu häirikkö... Ja kaikkea siltä väliltäkin on tullut oltua, joskus jopa lähes normaali.

Olin kiusattu 9 vuotta peruskoulussa ja puolikiusattu 3 vuotta ammattikoulussa.

Peruskoulussa olin se hylkiö, se jota kaikki kiusasivat ja johon kukaan ei halunnut luoda minkäänlaista kontaktia. Kiusaaminen oli enimmäkseen henkistä, mutta joskus yltyi myös fyysiseksi.

Opettajat eivät tehneet mitään, vaikka asiasta käytiin useita keskusteluja äitini ja opettajien välillä. Joku opettaja aina silloin tällöin keksi, että päättää tämän tänään, mutta nopeasti se halu sitten aina katosi, samoin kuin itsellä elämänhalu ja henkinen terveys. Sairastuin masennukseen, johon tosin sain apua vasta aikuisiällä, joten reilusti yli 10 vuotta tuli sairastettua sitäkin sitten.

Suurimmalle osalle kiusaajistani olen antanut anteeksi, mutta muutamaa en vain voi unohtaa (mm. entinen paras kaverini, joka päätti vaihtaa leiriä ala-asteen ja yläasteen välillä, ettei tarvisi enää hengata luuserin kanssa.). Haluaisin antaa anteeksi, mutta jotenkin ne vain kerkesi satuttamaan vuosien aikana liikaa.

Kouluaikoina, varsinkin yläasteiässä ajattelin monesti erilaisia tapoja tappaa itseni, mutta samaan aikaan kostaa kiusaajilleni. Sen vuoksi varmaankin nuo Luke, Eric, Dylan ja kumppanit tuntuu jotenkin niin mielenkiintoisilta tapauksilta, kun siinä näkee samaan aikaan itsensä ja sen, mitä siitä olisi voinut tulla jos mahdollisuus oli annettu.

En ole nykyäänkään ihan täysin tyytyväinen elämään, mutta silti ihan jees, ettei kukaan antanut rynnäkkökivääriä noina päivinä käsiini.

Katrina kirjoitti: Suurimmalle osalle kiusaajistani olen antanut anteeksi, mutta muutamaa en vain voi unohtaa (mm. entinen paras kaverini, joka päätti vaihtaa leiriä ala-asteen ja yläasteen välillä, ettei tarvisi enää hengata luuserin kanssa.). Haluaisin antaa anteeksi, mutta jotenkin ne vain kerkesi satuttamaan vuosien aikana liikaa.

Anteeksiantaminen on yliarvostettua. Keskityn ennemmin säälimään ihmisiä joilla on tarve nostaa omaa heikkoa itsetuntoaan tai lievittää omista ongelmistaan koituvaa tuskaansa kiusaamalla muita.

Kiusaaja, oikea Biatch. Olen myös pokannut erinäisissä yläaste ja lukio-gaaloissa enemmän ja vähemmän teinihenkisiä pystejä. (viitaten pinnallisuuteen ja sellaiseen)

Nyt olen kuitenkin jälkikäteen pyytänyt anteeksi kiusaamiltani henkilöiltä ja saanut monista heistä todella hyviä kavereita ja MYÖNNÄN katuvani tekojani.

En ollut hyvis (sellaisia ei ole) enkä kiusannut koulussa enkä töissä ketään.

Puolustimme kavereiden kanssa aina kiusattuja, siis olin hyvis. Nykyään kouluissa taitaa olla yleisempää katsoa sivusta tekemättä mitään.

En nyt muista ketään kiusanneeni, eikä siitä sen enempää.
Mutta aiemmin paljon julkisuudessa olleet "kiusattujen tuki" - "koulurauhaa" lehtineen tuntuu kadonneen mystisesti.
Gooletus paljasti 2006- tapahtuneen vararikon ja viittaa kyseessä olleen tyypillisen muutaman henkilön rahastus yhdistyksen. Mikä olisi kyllä huikea juttu, niin paljon julkisuudessa kun järjestö ja lehti olivat.

Molempia olen ollut.
Ekalla luokalla kiusasin luokkalaistani poikaa. Ihan aluksi hän tuli ärsyttämään minua (tai niin minä koin) ja päätin antaa hänelle opetuksen... mutta se vaihde ikäänkuin jäi päälle. Härnäsin lähinnä koulupäivien jälkeen, en tunneilla. Kun opettaja piti puhuttelun, siirsin syyt toisen luokkatoverini niskoille. En muista puututtiinko asiaan toiste.
Yläasteella sain sitten maistaa omaa lääkettäni. Toisin kuin minä olin ollut yksin kiusaajana, siellä oli useita satunnaisia toisiaan tukevia kiusaajia, joista monen nimeä en edes tiennyt. Henkistä oli siis luonteeltaan.
Aluksi en edes tajunnut sitä, vaan pidin näitä ihmisiä kavereinani.

Mä olin porukassa, jossa oli kiusaajia. Itse en kiusannut, vaan yritin usein kääntää huomion pois kiusattavista, etteivät muut pääsisi vauhtiin. Mä en muutenkaan ollut lähellekkään pahimmasta päästä teininäkään, silti mä olin porukan ainoita kakaroita jotka pakkosuostaanotettiin.