Antoine kirjoitti:Kyllä kiitos
Ollos siis hyvä, juttu on täysin samanlainen kuin lehdessä, mitä nyt tietysti kuvat puuttuu ja sisennykset ja sellaiset, mutta tekstiin itseensä en puuttunut millään lailla.
Kyynelten jälkeen (Valitut palat, Elokuu 2009)
Viisi Winnendenin koulusurmien ravistelemaa ihmistä puhuu veriteosta ja elämästä sen varjossa.
TAPPAJA EI SAA VOITTAA
Astrid Hahn, Albertvillen yläkoulun rehtori, jonka koulussa entinen oppilas ampui yhdeksän oppilasta ja kolme opettajaa. Hahn on itse kahden lapsen äiti.
”Kun ammuskelun jälkeen ilmoitettiin, että voimme tyhjentää koulurakennuksen, ryntäsin luokkaan katsomaan lapsia, jotka oli teljetty sinne. Näin monet kuolonuhrit. En pysty kuvailemaan, mitä mielessäni liikkui sillä hetkellä. Siitä riittäisi aineksia kahteenkymmeneen painajaiseen.
En ole vielä saanut käsiteltyä sitä, mitä jouduin kokemaan, ja minun on hyvin vaikea puhua siitä. Menen koulurakennukseen joka päivä niin kuin ennenkin, mutta vain kansliatiloihin. Rikos tehtiin kolmannessa kerroksessa.
Muistan monet koulumme oppilaat, mutta en raivopäisenä riehunutta tappajaa. Olen antanut pojalle päästötodistuksen ja puristanut hänen kättään, mutta en itse opettanut häntä.
Minulla ei ole nyt pojasta mitään mielikuvaa, mikä saattaa johtua myös syvästä järkytyksestäni. Meidän ei kuitenkaan pidä ikinä unohtaa hänen tekojaan. Se on uhrien omaistenkin kannalta tärkeää. Rikollinen ei saa voittaa. Meidän täytyy selviytyä voittajina.
Lähimmäisenrakkautta, suvaitsevaisuutta ja vastuuntuntoa – niitä minä odotan jokaiselta ihmiseltä ja myös instituutioilta, medialta ja politiikalta. Jokaisen täytyy omalta osaltaan varmistaa, että nämä arvot saavat sijansa elämässämme.”
KUKIN SUREE TAVALLAAN
Annette Kuli, Saksan Punaisen Ristin kriisipalvelujen koordinaattori
”Winnendenin ensimmäisten päivien kokemukset painuivat lähtemättömästi mieleeni. Toimin nyt yhdettätoista vuotta kriisiavussa ja olin jo aiemmin hoitanut näitä tehtäviä lukuisten kuolemantapausten yhteydessä.
Olimme tapahtumapaikalla yhdessä parinsadan vapaaehtoisen kanssa. Jokainen avuntarvitsija käyttäytyi eri tavalla. Jotkut itkivät ja tarvitsivat hiljaista lohdutusta. Toiset halusivat puhua tapahtuneesta.
Myös järkyttyneet opettajat tarvitsivat joukkomurhan jälkeen tukea voidakseen selviytyä ja jatkaa elämäänsä. Vanhemmathan olivat uskoneet lapsensa heidän hoiviinsa.
Ensimmäisinä surmatyön jälkeisinä päivinä olin itse töissä koko ajan. Vahva uskoni ja toisten tuki auttoivat minua hoitamaan tehtäväni. Toivomme, että mieleemme syöpyneet Winnendenin kauhukuvat lopulta hämärtyvät ja haalistuvat. Ne eivät kuitenkaan ikinä katoa mielestämme.”
TOIPUMINEN ON YHTEINEN ASIA
Nadine K. (nimi muutettu), Albertvillen yläkoulun seitsemäsluokkalaisen oppilaan äiti
”Lähdin puoli yhdentoista aikaan aamupäivällä ajamaan autolla ulos kaupungista ja yllätyin, kun kaikki kadut oli suljettu liikenteeltä.
Näin poikani luokkatoverin äidin seisovan jalkakäytävän reunassa. Naisen järkyttyneestä ilmeestä arvasin heti, että oli tapahtunut jotakin kauheaa. Häneltä sain ensimmäiset tiedot ammuskelusta.
Ensimmäistä kauhun hetkeä seurasi ajatus: ”Se ei voi olla totta!” Sitten aloin itkeä. Kyyneleet valuivat virtoina poskiani pitkin, ja minua pelotti hirveästi. Halusin ajaa saman tien koululle, mutta jouduin heti pysähtymään katusulun eteen. Tajusin, että siellä oli helikoptereita ja paljon poliiseja. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, oliko ampuja edelleen koulurakennuksessa eikä siitä, miten omalle lapselleni oli käynyt.
Jossakin vaiheessa jätin auton kentän laitaan ja jatkoin matkaa jalkaisin. Lapset vietiin koululta Wunnebadin kylpylään, ja siellä sain sulkea vahingoittumattomana selviytyneen lapsen syliini.
Poikani vapisi pelosta ja kiihtymyksestä, sillä hän oli ollut veriteon ajan viereisessä luokkahuoneessa.
Halusin tietysti alkaa suojella poikaani kaikin tavoin ja pitää hänet lähellä, mutta seuraavina päivinä hän pystyi käsittelemään asiaa parhaiden ystäviensä kanssa. Pojat hakeutuivat toistensa seuraan voidakseen puhua asioista avoimesti.
Ensimmäisinä päivinä tunsin olevani kuin halvaantunut, ihan kuin olisin saanut jonkin ruumiinvamman. Aika pysähtyi, halusin ymmärtää mutta en pystynyt.
Syytösten, surun ja tuskan keskellä virisi myötätunto surmatöiden tekijän omaisia kohtaan. Hekin olivat menettäneet lapsen, ja heidän täytyi selviytyä syyllisyysajatuksista.
Olen päättänyt vastedes katsoa tarkemmin, millaisia tietokonepelejä poikani pelaa. Täytyy aina aloittaa omasta itsestä ennen kuin rupeaa tuomitsemaan muita.”
VAIN LAPSET OVAT TÄRKEITÄ
Hardy Schober menetti tyttärensä Winnendenin joukkomurhassa. ZDF-televisiokanavan lähettämässä haastattelussa hän sanoi toimittaja Maybritt Illnerille vaativansa muun muassa tiukempia ampuma-aselakeja.
”Tyttäreni Jana murhattiin takaraivoon ammutulla laukauksella, samoin kaksi hänen ystäväänsä. Tämä näky silmissäni olen valmis taistelemaan.
Toivon, että rikosten mielettömyys saa aikaan muutoksen.
Meillä saksassa on aika hyvät lait, mutta meidän pitää esimerkiksi kiinnittää huomiota väkivaltaisten pelien ikärajoihin. Vanhempien on ymmärrettävä pitää silmällä lapsiaan ja kysyä näiltä, minkälaisia pelejä he tietokoneellaan pelaavat.
Elämäni on mullistunut eikä enää ikinä palaa ennalleen. Siksi astun julkisuuteen. Se on minun keinoni käsitellä suruani. Haluan sanoa isille ja äideille: ”Lapset ovat elämämme ainoa todella tärkeä asia.” Toivon hartaasti, ettei mitään tällaista enää tapahdu. Ei koskaan enää.”
TRAUMA VAATII HOITOA
Dieter Glatzer, Stuttgartin alueen kriisiaputyöryhmän johtaja, joka ohjasi eri puolilta Saksaa Winnendeniin tulleiden 64 psykologin työskentelyä.
”Joukkomurhan aiheuttaman lamauttavan iskun jälkeen oppilaat täytyi opastaa varovasti takaisin koulun arkeen. Aluksi annoimme opastusta juhlasalien ja urheiluhallien avoimissa tiloissa, missä lapset saattoivat lukea, leikkiä tai uhreilla ryhmissä opettajien ja psykologien valvonnassa.
Jotkut koulun oppilaat pystyivät jopa nauramaan muutama päivä kauhean tapauksen jälkeen. Sellaiset tunteenpurkaukset eivät kuitenkaan merkitse, että he olisivat todella pystyneet jättämään rankan kokemuksen taakseen.
Arvioin, että noin neljännes tapahtuman vaikutuspiiriin joutuneista oppilaista tarvitsee keskusteluapua useiden kuukausien ajan. Joukossa on varmasti myös nuoria, jotka eivät selviydy ilman useita vuosia kestävää psykoterapiaa. Tämä koskee etenkin niitä oppilaita, jotka joutuivat kokemaan joukkomurhan pahimmat tapahtumat.
Haluamme välittää selvän viestin myös kärsimään joutuneiden oppilaiden omaisille: Lapsia pitää kuunnella mutta ei painostaa puhumaan, olla turvallisesti läsnä mutta myös antaa heille vapaus olla omissa oloissaan. Työ Winnendenissä on tietenkin henkisesti hyvin raskasta. Ilman ystävällisen koulupsykologin varauksetonta apua en olisi pystynyt ylittämään kaikkia esteitä.”
TAPAHTUMIEN KULKU
Maaliskuun 11. päivän aamuna 17-vuotias Tim K. otti isänsä asekokoelmaan kuuluvan puoliautomaattisen Beretta-pistoolin ja paljon patruunoita ja lähti kotoaan läheisessä Winnendenin kaupungissa, parinkymmenen kilometrin päässä Stuttgartista sijaitsevaan Albertvillen yläkouluun. Tim K. oli saanut peruskoulun päästötodistuksen tästä oppilaitoksesta vuonna 2008. Hänen isänsä on ampumaseuran jäsen ja omistaa 15 tuliasetta. Sinä päivänä aseista 14 oli perheen omakotitalon lukitussa asekammiossa. Vain Beretta oli jätetty makuuhuoneeseen.
Noin puoli kymmenen aikoihin mustiin pukeutunut Tim K. meni koulurakennukseen. Hän käveli suoraa päätä kahteen luokkahuoneeseen ja kemian laboratorioon, veti aseen esiin ja tappoi kuusi tyttöä, yhden pojan ja naisopettajan.
Poliisit saapuivat paikalle kolmen minuutin kuluttua ja pystyvät hetkeksi keskeyttämään joukkomurhan.
Paetessaan rakennuksesta Tim K. tappoi aulassa kaksi naisopettajaa. Kaksi pahasti haavoittunutta tyttöoppilasta kuoli matkalla sairaalaan. Lisäksi yhdeksän lasta ja yksi naisopettaja vietiin vakavia vammoja saaneina sairaalaan. Yhdelle poliisille hälytystehtävästä tuli henkilökohtainen murhenäytelmä. Hän löysi uhrien joukosta vaimonsa, 26-vuotiaan opettajan.
Kello 9.40 Tim K. ampui 56-vuotiaan miehen läheisen psykiatrian klinikan pihalla. Noin neljännestä vaille kymmenen tappaja pakotti Volkswagen Sharan –tila-autoa kuljettaneen 41-vuotiaan miehen ajamaan Winnendenistä Stuttgartin suuntaan ja sitten kohti Nürtingeniä.
Moottoritie A8:n liittymistiellä Wendlingenin lähellä panttivanki ajoi auton ruohikkoiselle pientareelle, hyppäsi ulos ja juoksi karkuun.
Tappaja pakeni jalkaisin läheiseen teollisuuskylään.
Kello 12.05 hän ryntäsi autoliikkeeseen, uhkasi myyjää aseella ja vaati auton avaimia. Myyjä pääsi livahtamaan turvaan. Tim K. ampui heti sen jälkeen toisen myyjän ja hänen asiakkaansa.
Autoliikkeestä lähtiessään Tim K. näki joutuneensa poliisien piirittämäksi ja avasi tulen. Hän piiloutui pysäköintialueelle ja alkoi ampua takaa-ajavia poliiseja, jotka vastasivat tuleen. Kaksi siviilipukuista poliisia haavoittui pahasti.
Puoli yhden aikaan päivällä poliisit löysivät Tim K:n seinän ja pysäköidyn auton välistä. Hän lojui kuolleena selällään. Poliisin antaman lausunnon mukaan hän oli ampunut itsensä.
Mielipuolisen purkauksen aikana 17-vuotias poika ehti ampua 112 laukausta ja tappaa 15 ihmistä.
Lisäuhrit toki eivät olisi ollut suotavia, mutta kyllä minä sallin itsemurhan tekemisen kenelle tahansa mieluummin kuin joutua toisten ampumaksi - myös niiden tässä tapauksessa menehtyneille oppilaille ja opettajille olisin toivonut tuota mahdollisuutta mieluummin, jos hengenlähtö oli välttämätön kerran. Tasan ei kuitenkaan käy aina hopealuodit, joku jää aina ilman.