Re: Raisa Räisäsen tapaus vuodelta 1999, Tampere (ketju 2)
Lähetetty: To Touko 23, 2013 4:48 pm
Uudessa Kodin kuvalehdessä (numero 11/2013) on Raisan isän haastattelu.
Jos joku puhuisi
Kolmetoista vuotta ja seitsemän kuukautta sitten nuori urheilijatyttö Raisa Räisänen huikkasi isälleen hei-heit ja vilahti sisälle
tutun koripallosalin ovesta. Sen jälkeen Pekka Räisänen ei ole tytärtään nähnyt. Hän on käsitellyt surua hiljaa sisällään, mutta
toivoo, että jonain päivänä joku muu lopettaa vaikenemisensa. Joku, joka tietää mitä Raisalle oikein tapahtui.
Puhelu tulee sunnuntai-iltana. Vuosi on 1999, päivä lokakuun kuudestoista. Tampereen syksy on alkanut poikkeuksellisen lämpimänä,
mutta nyt ilmassa on selvästi talven enteitä. Pekka Räisänen vilkaisee ulkolämpömittaria. Taitaa olla tulossa jo toinen nollakelin yö
peräkkäin.
Se soitto ei vielä saa Pekkaa suunniltaan, mutta pelästyttää. Puhelimessa on hänen entinen vaimonsa, ja asia koskee heidän 16-vuotiasta Raisa-tytärtään, joka asuu äidin luona. Tyttö on lähtenyt edellisenä iltana ulos ystävättärensä kanssa. Siitä on pian vuorokausi, eikä häntä ole kuulunut takaisin.
Isän ensimmäinen ajatus on, että tytär on mennyt jonkun kaverinsa luo yöksi. Vaikka vähän oudolta se tuntuu. Yleensä Raisa ilmoittelee menemisistään.
Tyttö on myös lupautunut toimitsijaksi miesten sunnuntaiseen koripallopeliin, eikä hänellä ole tapana tehdä ohareita.
Raisan äiti on jo ehtinyt soittaa läpi tyttären kavereita ja tehdä poliisille katoamisilmoituksen. Pekka hyppää autoonsa ja ajaa
mökille Teiskoon. Jos Raisa olisi saanut päähänsä mennä sinne. Perille päästyään hän huomaa heti, ettei siellä ketään ole. Ovi on lukossa.
Muutamassa keskustan ravintolassakin Pekka käy Raisan kummisedän kanssa ja näyttää henkilökunnalle Raisan kuvaa. Yksikään ei
muista tyttöä nähneensä. Raisan puhelimeen ei vastaa kukaan.
-Maanantaina kävin kysymässä Raisaa koulusta, mutta ei hän ollut ilmaantunut sinnekään. Silloin minulle tuli hätä, Pekka Räisänen kertoo.
Pekan ääni kuulostaa hengästyneeltä. 1990-luvulla todettu Parkinsonin tauti vaikeuttaa hänen puhettaan ja tekee liikkeet jäykiksi.
Sairaus on myös hävittänyt kasvoilta ilmeet. Jäljellä on yksi, vakava, hiukan surumielinen.
-Mieleen alkoi nousta kaikennäköistä. Jos Raisa oli vaikka lähtenyt menemään jonkun pojan kanssa jonnekin...Pienessä hetkessä ehtii ajatella monta asiaa, kun pelkää.
Raisan ilta
Tämän me tiedämme. Raisa Räisänen oli urheilulukiolainen ja koripallon maajoukkuevalmennettava. Katoamispäivänään Raisa pelasi
koripallo-ottelun Namikan kotisalissa Tampereella. Hän teki yli 20 pistettä, ja hänen joukkueensa voitti pelin. Illalla Raisa vaihtoi
verkkarit minihameeseen, punaiseen hihattomaan toppiin ja mustaan bleiseriin ja lähti toisen tytön kanssa kaupungille.
Siellä oli paljon väkeä, niin kuin aina lauantaisin. Tampereella oli myös pidetty päivällä EU:n oikeus-ja sisäasioiden huippukokous,
jonka takia kaupungissa oli poliiseja kaikkialta Suomesta.
Raisa oli lainannut joltakulta täysi-ikäiseltä henkilöllisyyspaperit. Niiden avulla hän onnistui pääsemään nuorten suosimaan ravintola
Casablancaan. Hän tanssi iltalomalla olleen varusmiehen kanssa, kunnes tämän oli lähdettävä takaisin varuskuntaan. Alkoholiakin Raisa joi, muttei ollut hirveässä humalassa.
Sitten Raisa soitti poikaystävälleen, joka oli mennyt kotibileisiin Pirkkalaan. Raisa arveli, että hänkin voisi tulla sinne, jos vain saisi
jostain kyydin. Puhelu loppui kello 22.18. Sen jälkeen Raisan puhelimesta ei enää soitettu eikä siihen vastattu.
Yhdentoista maissa Raisa erosi ystävättärestään Hämeenkadulla Sokoksen edessä. Ystävätär antoi hänelle 20 markkaa ja lähti poikakaverinsa kyydissä Huittisten Seurahuoneelle. Hän näki vielä, kun Raisa käveli Hämeenkadun yli. Varmat havainnot Raisasta loppuvat siihen.
Isän ja äidin luona
Petsamon omakotialue on tamperelainen idylli. Somia pihoja, hyvin hoidettuja kaksikerroksisia puutaloja toinen toisensa kupeessa.
Suuri osa rakennuksista on noussut metsämaisemaan sotien jälkeen. Niin on Räisästenkin koti. 1950-luvulla samassa harmaaksi rapatussa talossa asui näyttelijä Veikko Sinisalo perheineen.
Tampereen yliopistolliseen sairaalaan on kotoa matkaa vajaat kolme kilometriä. Siellä Raisa syntyi maaliskuussa 1983. Siis 30 vuotta sitten! Pekka Räisäsen, 59, on vaikea kuvitella sitä. Hänelle Raisa on aina 16-vuotias.
-Olin mukana synnytyksessä. Olihan se melkoinen kokemus. Vauvan veri jouduttiin heti vaihtamaan joidenkin vasta-aineiden takia, Pekka kertoo.
Perheeseen kuului jo isoveli äidin aiemmasta liitosta, ja pari vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko. Isän muistikuvissa Raisa oli
määrätietoinen ja kiltti lapsi. Sitä hän ei osaa enää vuosien jälkeen sanoa, oliko tämä rauhallinen vai vilkas, tykkäsikö mekoista ja
vaaleanpunaisesta vai oliko enemmän poikatyttö.
-Mutta mukavia lapsia he kaikki olivat. Ja ovat.
Kesäisin reissuttiin perheen kesken kotimaassa. Muutaman kerran käytiin Kuopion takana suvun omistamalla pienellä saarella. Siellä laidunsivat Räisästen kesälampaat ja pitivät huolen siitä, etteivät hylätyt viljelykset kasvaisi umpeen. Raisa ja sisko leikkivät lammaspaimenia.
Parinsadan metrin päässä kotitalosta oli talli, jossa tytöt kävivät ratsastamassa. Heillä oli omat hoitohevosetkin, joille piti hankkia yhtä ja toista tarviketta. Autotalliin on jäänyt niiltä ajoilta purkki valjasrasvaa.
-En ole raaskinut heittää pois. Se on vähän niin kuin muisto.
Vanhempien eron jälkeen tytöt muuttivat äidin luo. Sinne oli matkaa vanhasta kodista vain nelisen kilometriä, joten koulu ja kaverit
eivät vaihtuneet. Joka toisen viikonlopun tytöt viettivät isän ja veljen luona Petsamossa. Saivat he käydä muulloinkin, milloin vain halusivat. Monesti yläkerran huoneissa yöpyi myös kavereita.
-Rutiinit veivät suurimman osan ajasta, kun tytöt olivat meillä. Laitettiin ruokaa ja kuljetettiin koripallopeleihin-ja harjoituksiin.
Yleensä en jäänyt katsomaan pelejä, koska Raisa ei halunnut. Jännitti varmaan.
Vaikka Raisa vietti paljon aikaa koripallosalilla, koulunkäynti ei kärsinyt. Todistuksen keskiarvo oli yhdeksän, ja Pekka muistaa,
että tytöllä oli usein koulukirja mukana harjoituksissa. Mutta osasi Raisa vedättääkin isäänsä, tai siskokset yhdessä. Nuorempi tytär on kertonut siitä Pekalle aikuisena.
-Joskus tytöt sanoivat menevänsä yhden kaverin tykö ja menivätkin toiselle. Sellaista nuoret tekevät.
Yksi tyttöjen tempauksista pääsi jopa pikku-uutiseksi Ilta-Sanomiin. Pitkän ruinaamisen jälkeen Pekka oli antanut heille luvan pitää talossa kotibileet. Tapahtui klassikko: kutsuttuja oli 20, mutta sana lähti kiertämään, ja lopulta pihalla tungeksi kymmenkertainen
määrä nuorisoa. Ja poliisi.
-Onneksi olin jäänyt juhlien ajaksi yläkertaan. Kun tulin alas, siellä oli yksi kaveri työntämässä taskuunsa meidän cd-levyjämme.
Elettiin syyskuuta 1998. Raisa oli 15-vuotias.
Työ auttaa
Paikkauksia. Poistettavia hampaita. Juurihoitoa. Raisan katoamisen jälkeisinä viikkoina ja kuukausina Pekka Räisänen koettaa suunnata tarmonsa hammaslääkärin työhön. Kun keskittyy puhdistamaan ientaskuja, ajatukset ovat edes pätkittäin jossain muualla
kuin pelossa ja kauhussa. Siitäkin huolimatta, että työpaikka on aivan Raisan koulun vieressä. Ja Raisan hymyilevä rippikuva lehtien
lööpeissä ja etusivuilla.
Ystävät lohduttavat, minkä osaavat. Pekka näkee heidän kasvoiltaan, miten vaikeaa se on. Mitä voi sanoa miehelle, jonka lapsi on kadonnut jäljettömiin? Otan osaa? Entä mitä puhuu mies, jonka lapsi on kadonnut? Ja kenelle?
-En minä siitä kovin paljon puhunutkaan. Nykyisen vaimoni kanssa keskustelimme jonkun verran, mutta surua on niin vaikea pukea
sanoiksi...Sitä pitää itse sisällään. Kun ei sitä oikein muille voi purkaa.
Raisan äidin kanssa?
-En ole puhunut. Ei ole kovin paljon puhuttu.
Raisan sisarusten kanssa?
-Ei sitä kovin hyvin pysty lasten kanssa puhumaan. Äitinsä kanssa he ovat enemmän tehneet semmoista surutyötä.
Etenkin pikkusiskolle Raisan katoaminen oli tosi paha paikka. Pekka pääsee Raisan kummisedän kanssa avuksi kadonneiden etsintään erikoistuneen Reino Savukosken veneeseen, kun tämä tutkii Näsijärven rantavesiä koiran, kaikuluotaimen ja vedenalaisen kameran kanssa. Pekasta tuntuu hyvältä, kun hän saa tehdä jotain konkreettista. Hän ei vain osaa sanoa, kumpi pelottaa enemmän: se, että
tytär löytyy järven pohjasta, vai se, että hän jää kadoksiin.
Kotona yksin ollessaan Pekka asettaa levysoittimeen Raisan rakastamaa musiikkia, kuuntelee ja itkee. Jotkut sanoituksista kuulostavat jälkeenpäin hurjilta, niin kuin tamperelaisen Ilona-bändin kappale Näkemiin. Raisa on piirtänyt levyn sisäpussin
täyteen sydämiä.
Toisemme jos kadotamme,
kohtaamme vain unissamme.
Ethän lähde palaamatta?
En voi olla koskematta,
osaa olla sanomatta:
Rakastan sua loputtomiin.
Uutta toivoa
Poliisi jatkaa katoamistapauksen tutkimista. Tutkintalinjoina ovat onnettomuus, henkirikos ja itsemurha. Raisaa etsitään lähivesistä.
Valvontakameroiden nauhoja käydään läpi. Yleisövihjeitä tarkistetaan. Joku on nähnyt ristiverisen miehen taluttavan vaaleaa tyttöä
autoon. Toinen kertoo huomanneensa Raisaa muistuttavan naisen Koskipuistossa keskustelemassa vanhemman naisen kanssa. Ei tuloksia.
Syksyllä 2005 tapaus siirtyy keskusrikospoliisille, joka alkaa tutkia sitä epäiltynä henkirikoksena. Tammikuussa 2009 Raisan rippikuva ilmestyy jälleen lehtien sivuille. Poliisi tiedottaa, että tutkinta on edistynyt.
Poliisia kiinnostaa havainto, jonka mukaan Raisan näköinen nainen on otettu tumman auton kyytiin katoamisyönä kello 23.03. Auto muistuttaa vuoden 1957 Cadillacin Limousine-mallia. On löytynyt uusiakin todistajia. Raisan tuntomerkkeihin sopiva nainen on kävellyt nopein askelin Kuninkaankadulla kello 23.53. Hänellä on ollut pelkät sisävaatteet ja hihaton punainen toppi, vaikka lämpötila oli nollassa.
Lisäksi eräs mies on kertonut tanssittaneensa nuorta, Raisan oloista naista ravintola Seurahuoneella joskus kello 23:n ja 24:n
välillä. Hänen mukaansa nainen oli hyvin kylmissään ja etsi kavereitaan, joiden olisi pitänyt tulla samaan ravintolaan aikaisemmin.
Sitten? Ei mitään.
Tammikuussa 2013 poliisilla on avoinna yhteensä 207:n kadonneeksi ilmoitetun suomalaisen tapaukset. Raisa Räisänen on edelleen yksi heistä.
Paikka surulle
Kun televisiosta näytetään koripalloa. Kun katukuvassa vilahtaa reipas pitkänhuiskea tyttö. Kun lehdessä on pikku-uutinen omille
teilleen lähteneestä teinistä.
-Kyllähän Raisa tulee jatkuvasti mieleen. Vaikka on ajan kuluminen vähän helpottanut, silotellut muistoja, Pekka Räisänen sanoo.
Pekka on huomannut, että asiat tuppaavat myös vähitellen unohtumaan. Tapahtumat, tunteet, surun vaiheet.
-Ehkä sekin on surun kanssa selviämistä, että unohtaa.
Kun Raisan katoamisesta oli kulunut kolme vuotta, Parkinsonin tauti pakotti Pekan jäämään eläkkeelle. Elokuussa 2003 Pekka ja
hänen kihlattunsa Virva menivät naimisiin. Elämään tuli uusi kiintopiste; niin Pekka sen itse ilmaisee. Samana päivänä
kotipuutarhassa juhlittiin myös Pekan vanhempien kultahäitä.
-Äitini rukoilee edelleen joka päivä Raisan puolesta, Pekka mainitsee.
Seuraava etappi koitti neljä vuotta myöhemmin, kun Pekka ja Raisan äiti päättivät hakea tyttärensä kuolleeksi julistamista. Äidille
oli ollut kovaa, kun hän oli aina vain saanut Raisan postia, veroilmoituksenkin joka vuosi.
Pekka näyttää maistraatista lokakuussa 2007 tullutta päätöstä. Se on asiallinen, virkamieskielellä laadittu paperi leimoineen:
Raisa Maria Räisäsen kuolinpäivä on 16.10.2004. Hakemuksen perusteella kadonnutta henkilöä on kutsuttu ilmoittautumaan
Tampereen käräjäoikeudessa viimeistään 4.10.2007. Samalla on kutsuttu kaikkia kadonneesta tietäviä ilmoittamaan tietonsa
tuomioistuimelle. Kutsu on julkaistu Virallisessa lehdessä.
Kun virallinen kuolinpäivä oli kirjattu, vanhemmat saattoivat järjestää muistotilaisuuden. Siellä puhuivat tutut tytöt, Raisan vanhat
pelikaverit ja ystävät. Pekka ei muista heidän sanojaan, mutta liikutuksen hän muistaa.
-Minun piti ottaa kuviakin, mutta unohdin ladata kameran akun. Oli se vähän semmoinen jännittävä tilanne.
Hautapaikkaa Raisa ei saanut, mutta hänen nimensä on kaiverrettuna metallilaattaan Kalevankankaan hautausmaan muistolehdossa.
-Tuntuu helpottavalta, kun sinne voi nyt viedä kynttilän aina pyhäinpäivänä ja jouluaattona. On paikka, johon kohdistaa kaipuunsa.
Ja on siinä ollut sitäkin, että nyt saa lopulta luvan uskoa, ettei Raisa enää palaa.
Mutta elämä jatkuu, ja siihen mahtuu paljon iloa. Nuorempi tytär valmistui juuri juristiksi. Poika on maininnut aikeistaan mennä naimisiin. Pekan talon pienessä vinttikomerossa odottavat siisteissä pinoissa Raisan ja pikkusiskon vanhat lautapelit, potkuhevoset
ja pehmolelut. Kuka tietää, ehkä niille joskus ilmaantuu uusia leikkijöitä.
- Ja kyllä minulla on jäljellä pieni toivo, että katoamistapauskin vielä jollain lailla selviää. Jos vaikka joku tulisi uskoon ja päättäisi
kertoa, mitä Raisalle tapahtui.
Pieni hetki
Lauantai, 16. lokakuuta 1999. Pekka on rautakaupassa, kun hänen puhelimensa soi. Raisa soittaa koripallosalilta. Joukkue pitää
talkoilla kioskia aina, kun Namikalla on peli. Raisalla olisi ollut leipomisvuoro, mutta hän on unohtanut autuaasti koko asian. Siksi
hän pyytää isää hakemaan kaupasta sämpylöitä ja tuomaan ne salille. Rautakaupan vieressä on marketti. Pekka poikkeaa siellä ja ajaa Hämeenpuistoon Namikan tilojen eteen. Raisa tulee autolle tuulispäänä, pitkät hiukset niskaan sidottuina. Hän ottaa sämpylät,
sanoo kiitos ja hei ja kiirehtii saman tien takaisin sisälle.
Joskus käy niin, että kaikkein arkisin pikku episodi osoittautuu elämän käännekohdaksi. Tuon hetken jälkeen Pekka ei ole tytärtään
nähnyt.
Tarja Hirvasnoro
Jos joku puhuisi
Kolmetoista vuotta ja seitsemän kuukautta sitten nuori urheilijatyttö Raisa Räisänen huikkasi isälleen hei-heit ja vilahti sisälle
tutun koripallosalin ovesta. Sen jälkeen Pekka Räisänen ei ole tytärtään nähnyt. Hän on käsitellyt surua hiljaa sisällään, mutta
toivoo, että jonain päivänä joku muu lopettaa vaikenemisensa. Joku, joka tietää mitä Raisalle oikein tapahtui.
Puhelu tulee sunnuntai-iltana. Vuosi on 1999, päivä lokakuun kuudestoista. Tampereen syksy on alkanut poikkeuksellisen lämpimänä,
mutta nyt ilmassa on selvästi talven enteitä. Pekka Räisänen vilkaisee ulkolämpömittaria. Taitaa olla tulossa jo toinen nollakelin yö
peräkkäin.
Se soitto ei vielä saa Pekkaa suunniltaan, mutta pelästyttää. Puhelimessa on hänen entinen vaimonsa, ja asia koskee heidän 16-vuotiasta Raisa-tytärtään, joka asuu äidin luona. Tyttö on lähtenyt edellisenä iltana ulos ystävättärensä kanssa. Siitä on pian vuorokausi, eikä häntä ole kuulunut takaisin.
Isän ensimmäinen ajatus on, että tytär on mennyt jonkun kaverinsa luo yöksi. Vaikka vähän oudolta se tuntuu. Yleensä Raisa ilmoittelee menemisistään.
Tyttö on myös lupautunut toimitsijaksi miesten sunnuntaiseen koripallopeliin, eikä hänellä ole tapana tehdä ohareita.
Raisan äiti on jo ehtinyt soittaa läpi tyttären kavereita ja tehdä poliisille katoamisilmoituksen. Pekka hyppää autoonsa ja ajaa
mökille Teiskoon. Jos Raisa olisi saanut päähänsä mennä sinne. Perille päästyään hän huomaa heti, ettei siellä ketään ole. Ovi on lukossa.
Muutamassa keskustan ravintolassakin Pekka käy Raisan kummisedän kanssa ja näyttää henkilökunnalle Raisan kuvaa. Yksikään ei
muista tyttöä nähneensä. Raisan puhelimeen ei vastaa kukaan.
-Maanantaina kävin kysymässä Raisaa koulusta, mutta ei hän ollut ilmaantunut sinnekään. Silloin minulle tuli hätä, Pekka Räisänen kertoo.
Pekan ääni kuulostaa hengästyneeltä. 1990-luvulla todettu Parkinsonin tauti vaikeuttaa hänen puhettaan ja tekee liikkeet jäykiksi.
Sairaus on myös hävittänyt kasvoilta ilmeet. Jäljellä on yksi, vakava, hiukan surumielinen.
-Mieleen alkoi nousta kaikennäköistä. Jos Raisa oli vaikka lähtenyt menemään jonkun pojan kanssa jonnekin...Pienessä hetkessä ehtii ajatella monta asiaa, kun pelkää.
Raisan ilta
Tämän me tiedämme. Raisa Räisänen oli urheilulukiolainen ja koripallon maajoukkuevalmennettava. Katoamispäivänään Raisa pelasi
koripallo-ottelun Namikan kotisalissa Tampereella. Hän teki yli 20 pistettä, ja hänen joukkueensa voitti pelin. Illalla Raisa vaihtoi
verkkarit minihameeseen, punaiseen hihattomaan toppiin ja mustaan bleiseriin ja lähti toisen tytön kanssa kaupungille.
Siellä oli paljon väkeä, niin kuin aina lauantaisin. Tampereella oli myös pidetty päivällä EU:n oikeus-ja sisäasioiden huippukokous,
jonka takia kaupungissa oli poliiseja kaikkialta Suomesta.
Raisa oli lainannut joltakulta täysi-ikäiseltä henkilöllisyyspaperit. Niiden avulla hän onnistui pääsemään nuorten suosimaan ravintola
Casablancaan. Hän tanssi iltalomalla olleen varusmiehen kanssa, kunnes tämän oli lähdettävä takaisin varuskuntaan. Alkoholiakin Raisa joi, muttei ollut hirveässä humalassa.
Sitten Raisa soitti poikaystävälleen, joka oli mennyt kotibileisiin Pirkkalaan. Raisa arveli, että hänkin voisi tulla sinne, jos vain saisi
jostain kyydin. Puhelu loppui kello 22.18. Sen jälkeen Raisan puhelimesta ei enää soitettu eikä siihen vastattu.
Yhdentoista maissa Raisa erosi ystävättärestään Hämeenkadulla Sokoksen edessä. Ystävätär antoi hänelle 20 markkaa ja lähti poikakaverinsa kyydissä Huittisten Seurahuoneelle. Hän näki vielä, kun Raisa käveli Hämeenkadun yli. Varmat havainnot Raisasta loppuvat siihen.
Isän ja äidin luona
Petsamon omakotialue on tamperelainen idylli. Somia pihoja, hyvin hoidettuja kaksikerroksisia puutaloja toinen toisensa kupeessa.
Suuri osa rakennuksista on noussut metsämaisemaan sotien jälkeen. Niin on Räisästenkin koti. 1950-luvulla samassa harmaaksi rapatussa talossa asui näyttelijä Veikko Sinisalo perheineen.
Tampereen yliopistolliseen sairaalaan on kotoa matkaa vajaat kolme kilometriä. Siellä Raisa syntyi maaliskuussa 1983. Siis 30 vuotta sitten! Pekka Räisäsen, 59, on vaikea kuvitella sitä. Hänelle Raisa on aina 16-vuotias.
-Olin mukana synnytyksessä. Olihan se melkoinen kokemus. Vauvan veri jouduttiin heti vaihtamaan joidenkin vasta-aineiden takia, Pekka kertoo.
Perheeseen kuului jo isoveli äidin aiemmasta liitosta, ja pari vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko. Isän muistikuvissa Raisa oli
määrätietoinen ja kiltti lapsi. Sitä hän ei osaa enää vuosien jälkeen sanoa, oliko tämä rauhallinen vai vilkas, tykkäsikö mekoista ja
vaaleanpunaisesta vai oliko enemmän poikatyttö.
-Mutta mukavia lapsia he kaikki olivat. Ja ovat.
Kesäisin reissuttiin perheen kesken kotimaassa. Muutaman kerran käytiin Kuopion takana suvun omistamalla pienellä saarella. Siellä laidunsivat Räisästen kesälampaat ja pitivät huolen siitä, etteivät hylätyt viljelykset kasvaisi umpeen. Raisa ja sisko leikkivät lammaspaimenia.
Parinsadan metrin päässä kotitalosta oli talli, jossa tytöt kävivät ratsastamassa. Heillä oli omat hoitohevosetkin, joille piti hankkia yhtä ja toista tarviketta. Autotalliin on jäänyt niiltä ajoilta purkki valjasrasvaa.
-En ole raaskinut heittää pois. Se on vähän niin kuin muisto.
Vanhempien eron jälkeen tytöt muuttivat äidin luo. Sinne oli matkaa vanhasta kodista vain nelisen kilometriä, joten koulu ja kaverit
eivät vaihtuneet. Joka toisen viikonlopun tytöt viettivät isän ja veljen luona Petsamossa. Saivat he käydä muulloinkin, milloin vain halusivat. Monesti yläkerran huoneissa yöpyi myös kavereita.
-Rutiinit veivät suurimman osan ajasta, kun tytöt olivat meillä. Laitettiin ruokaa ja kuljetettiin koripallopeleihin-ja harjoituksiin.
Yleensä en jäänyt katsomaan pelejä, koska Raisa ei halunnut. Jännitti varmaan.
Vaikka Raisa vietti paljon aikaa koripallosalilla, koulunkäynti ei kärsinyt. Todistuksen keskiarvo oli yhdeksän, ja Pekka muistaa,
että tytöllä oli usein koulukirja mukana harjoituksissa. Mutta osasi Raisa vedättääkin isäänsä, tai siskokset yhdessä. Nuorempi tytär on kertonut siitä Pekalle aikuisena.
-Joskus tytöt sanoivat menevänsä yhden kaverin tykö ja menivätkin toiselle. Sellaista nuoret tekevät.
Yksi tyttöjen tempauksista pääsi jopa pikku-uutiseksi Ilta-Sanomiin. Pitkän ruinaamisen jälkeen Pekka oli antanut heille luvan pitää talossa kotibileet. Tapahtui klassikko: kutsuttuja oli 20, mutta sana lähti kiertämään, ja lopulta pihalla tungeksi kymmenkertainen
määrä nuorisoa. Ja poliisi.
-Onneksi olin jäänyt juhlien ajaksi yläkertaan. Kun tulin alas, siellä oli yksi kaveri työntämässä taskuunsa meidän cd-levyjämme.
Elettiin syyskuuta 1998. Raisa oli 15-vuotias.
Työ auttaa
Paikkauksia. Poistettavia hampaita. Juurihoitoa. Raisan katoamisen jälkeisinä viikkoina ja kuukausina Pekka Räisänen koettaa suunnata tarmonsa hammaslääkärin työhön. Kun keskittyy puhdistamaan ientaskuja, ajatukset ovat edes pätkittäin jossain muualla
kuin pelossa ja kauhussa. Siitäkin huolimatta, että työpaikka on aivan Raisan koulun vieressä. Ja Raisan hymyilevä rippikuva lehtien
lööpeissä ja etusivuilla.
Ystävät lohduttavat, minkä osaavat. Pekka näkee heidän kasvoiltaan, miten vaikeaa se on. Mitä voi sanoa miehelle, jonka lapsi on kadonnut jäljettömiin? Otan osaa? Entä mitä puhuu mies, jonka lapsi on kadonnut? Ja kenelle?
-En minä siitä kovin paljon puhunutkaan. Nykyisen vaimoni kanssa keskustelimme jonkun verran, mutta surua on niin vaikea pukea
sanoiksi...Sitä pitää itse sisällään. Kun ei sitä oikein muille voi purkaa.
Raisan äidin kanssa?
-En ole puhunut. Ei ole kovin paljon puhuttu.
Raisan sisarusten kanssa?
-Ei sitä kovin hyvin pysty lasten kanssa puhumaan. Äitinsä kanssa he ovat enemmän tehneet semmoista surutyötä.
Etenkin pikkusiskolle Raisan katoaminen oli tosi paha paikka. Pekka pääsee Raisan kummisedän kanssa avuksi kadonneiden etsintään erikoistuneen Reino Savukosken veneeseen, kun tämä tutkii Näsijärven rantavesiä koiran, kaikuluotaimen ja vedenalaisen kameran kanssa. Pekasta tuntuu hyvältä, kun hän saa tehdä jotain konkreettista. Hän ei vain osaa sanoa, kumpi pelottaa enemmän: se, että
tytär löytyy järven pohjasta, vai se, että hän jää kadoksiin.
Kotona yksin ollessaan Pekka asettaa levysoittimeen Raisan rakastamaa musiikkia, kuuntelee ja itkee. Jotkut sanoituksista kuulostavat jälkeenpäin hurjilta, niin kuin tamperelaisen Ilona-bändin kappale Näkemiin. Raisa on piirtänyt levyn sisäpussin
täyteen sydämiä.
Toisemme jos kadotamme,
kohtaamme vain unissamme.
Ethän lähde palaamatta?
En voi olla koskematta,
osaa olla sanomatta:
Rakastan sua loputtomiin.
Uutta toivoa
Poliisi jatkaa katoamistapauksen tutkimista. Tutkintalinjoina ovat onnettomuus, henkirikos ja itsemurha. Raisaa etsitään lähivesistä.
Valvontakameroiden nauhoja käydään läpi. Yleisövihjeitä tarkistetaan. Joku on nähnyt ristiverisen miehen taluttavan vaaleaa tyttöä
autoon. Toinen kertoo huomanneensa Raisaa muistuttavan naisen Koskipuistossa keskustelemassa vanhemman naisen kanssa. Ei tuloksia.
Syksyllä 2005 tapaus siirtyy keskusrikospoliisille, joka alkaa tutkia sitä epäiltynä henkirikoksena. Tammikuussa 2009 Raisan rippikuva ilmestyy jälleen lehtien sivuille. Poliisi tiedottaa, että tutkinta on edistynyt.
Poliisia kiinnostaa havainto, jonka mukaan Raisan näköinen nainen on otettu tumman auton kyytiin katoamisyönä kello 23.03. Auto muistuttaa vuoden 1957 Cadillacin Limousine-mallia. On löytynyt uusiakin todistajia. Raisan tuntomerkkeihin sopiva nainen on kävellyt nopein askelin Kuninkaankadulla kello 23.53. Hänellä on ollut pelkät sisävaatteet ja hihaton punainen toppi, vaikka lämpötila oli nollassa.
Lisäksi eräs mies on kertonut tanssittaneensa nuorta, Raisan oloista naista ravintola Seurahuoneella joskus kello 23:n ja 24:n
välillä. Hänen mukaansa nainen oli hyvin kylmissään ja etsi kavereitaan, joiden olisi pitänyt tulla samaan ravintolaan aikaisemmin.
Sitten? Ei mitään.
Tammikuussa 2013 poliisilla on avoinna yhteensä 207:n kadonneeksi ilmoitetun suomalaisen tapaukset. Raisa Räisänen on edelleen yksi heistä.
Paikka surulle
Kun televisiosta näytetään koripalloa. Kun katukuvassa vilahtaa reipas pitkänhuiskea tyttö. Kun lehdessä on pikku-uutinen omille
teilleen lähteneestä teinistä.
-Kyllähän Raisa tulee jatkuvasti mieleen. Vaikka on ajan kuluminen vähän helpottanut, silotellut muistoja, Pekka Räisänen sanoo.
Pekka on huomannut, että asiat tuppaavat myös vähitellen unohtumaan. Tapahtumat, tunteet, surun vaiheet.
-Ehkä sekin on surun kanssa selviämistä, että unohtaa.
Kun Raisan katoamisesta oli kulunut kolme vuotta, Parkinsonin tauti pakotti Pekan jäämään eläkkeelle. Elokuussa 2003 Pekka ja
hänen kihlattunsa Virva menivät naimisiin. Elämään tuli uusi kiintopiste; niin Pekka sen itse ilmaisee. Samana päivänä
kotipuutarhassa juhlittiin myös Pekan vanhempien kultahäitä.
-Äitini rukoilee edelleen joka päivä Raisan puolesta, Pekka mainitsee.
Seuraava etappi koitti neljä vuotta myöhemmin, kun Pekka ja Raisan äiti päättivät hakea tyttärensä kuolleeksi julistamista. Äidille
oli ollut kovaa, kun hän oli aina vain saanut Raisan postia, veroilmoituksenkin joka vuosi.
Pekka näyttää maistraatista lokakuussa 2007 tullutta päätöstä. Se on asiallinen, virkamieskielellä laadittu paperi leimoineen:
Raisa Maria Räisäsen kuolinpäivä on 16.10.2004. Hakemuksen perusteella kadonnutta henkilöä on kutsuttu ilmoittautumaan
Tampereen käräjäoikeudessa viimeistään 4.10.2007. Samalla on kutsuttu kaikkia kadonneesta tietäviä ilmoittamaan tietonsa
tuomioistuimelle. Kutsu on julkaistu Virallisessa lehdessä.
Kun virallinen kuolinpäivä oli kirjattu, vanhemmat saattoivat järjestää muistotilaisuuden. Siellä puhuivat tutut tytöt, Raisan vanhat
pelikaverit ja ystävät. Pekka ei muista heidän sanojaan, mutta liikutuksen hän muistaa.
-Minun piti ottaa kuviakin, mutta unohdin ladata kameran akun. Oli se vähän semmoinen jännittävä tilanne.
Hautapaikkaa Raisa ei saanut, mutta hänen nimensä on kaiverrettuna metallilaattaan Kalevankankaan hautausmaan muistolehdossa.
-Tuntuu helpottavalta, kun sinne voi nyt viedä kynttilän aina pyhäinpäivänä ja jouluaattona. On paikka, johon kohdistaa kaipuunsa.
Ja on siinä ollut sitäkin, että nyt saa lopulta luvan uskoa, ettei Raisa enää palaa.
Mutta elämä jatkuu, ja siihen mahtuu paljon iloa. Nuorempi tytär valmistui juuri juristiksi. Poika on maininnut aikeistaan mennä naimisiin. Pekan talon pienessä vinttikomerossa odottavat siisteissä pinoissa Raisan ja pikkusiskon vanhat lautapelit, potkuhevoset
ja pehmolelut. Kuka tietää, ehkä niille joskus ilmaantuu uusia leikkijöitä.
- Ja kyllä minulla on jäljellä pieni toivo, että katoamistapauskin vielä jollain lailla selviää. Jos vaikka joku tulisi uskoon ja päättäisi
kertoa, mitä Raisalle tapahtui.
Pieni hetki
Lauantai, 16. lokakuuta 1999. Pekka on rautakaupassa, kun hänen puhelimensa soi. Raisa soittaa koripallosalilta. Joukkue pitää
talkoilla kioskia aina, kun Namikalla on peli. Raisalla olisi ollut leipomisvuoro, mutta hän on unohtanut autuaasti koko asian. Siksi
hän pyytää isää hakemaan kaupasta sämpylöitä ja tuomaan ne salille. Rautakaupan vieressä on marketti. Pekka poikkeaa siellä ja ajaa Hämeenpuistoon Namikan tilojen eteen. Raisa tulee autolle tuulispäänä, pitkät hiukset niskaan sidottuina. Hän ottaa sämpylät,
sanoo kiitos ja hei ja kiirehtii saman tien takaisin sisälle.
Joskus käy niin, että kaikkein arkisin pikku episodi osoittautuu elämän käännekohdaksi. Tuon hetken jälkeen Pekka ei ole tytärtään
nähnyt.
Tarja Hirvasnoro