MURHA.INFO

YBJ kirjoitti:

Chopper kirjoitti:ennen kaikkea en anna lasteni ainoastaan tehdä niitä asioita jotka heistä on kivoja....

Pitäiskö jokasen 10-vuotiaan harrastaa jotain urheilua ja käydä shakkikerhos ja musiikkikoulus ja mitälie kaikkee ennenku riittäis

En oo tietääkseni maininnut mistään pakkoharrastuksista (joita en kannatta itsekkään) joten älä kärjistä vastausta....

Ja tässä oli kyse LIIALLISESTA pelaamisesta ei sen kokonaan kieltämisestä. Kyllä 10v lapsella pitäs olla jotain muutakin kehittävää tekemistä sekä omaa mielikuvitusta tehdä muitakin asioita/leikkejä kuin se että ensimmäisenä kun saa silmänsä aamulla auki ni rupee jo pelit pyörii mielessä....

Mielestäni vaikuttaa siltä, että poika manipuloi sinua taitavasti ja saa sinut antamaan aina lisäaikaa siihen pelaamiseen. Jos hänellä on tuo pelaaminen rakkaana harrastuksena, niin ei häntä enää kiinnosta mikään muu. Jos kiellät pelaamisen, niin jossain vaiheessa tulee se hetki (luultavasti hyvinkin pian), jolloin alkaakin järkevämmät harrastukset kiinnostamaan ja mahdollisesti poika pelaa hetken päästä jalkapalloa jossain seurassa ja saa kavereita muista piireistä, kuin pelikonsoliporukoista. Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ole, mutta noin aktiivinen pelaaminen olisi hyvä saada loppumaan, tai ainakin rajoittaa rankasti. Sinä päätät, kuinka paljon lapsesi saa pelata. Älä anna periksi.

että ne välit on perheen kanssa kunnossa, juuri niin kauan kun lapsi saa tehdä mitä haluaa ja, jos lähtökohta on se, että lasta ei haluta suututtaa, vaan annetaan hänen tehdä niin kuin haluaa, niin erimieltä ..
Meillä sujuu koulu mallikkaasti, kotona sujuu mallikkaasti, pojalla on kavereita sopivasti, viettää aikaansa kavereiden kanssa riittävästi, ei liikaa, ei liian vähän, on perheen kanssa riittävästi, ei ongelmia koulussa, ei kiusaa, eikä ole kiusattu. Tunnen pojan kavereita, jotka eivät kovinkaan mielellään ole ulkona , koska haluavat pelata, no se on heidän tapansa, mutta meillä on perheessä säännöt ja niihin kuuluu peliajat sekä karkkipäivät, kuten myös toistemme kunnoittaminen. Lapsi on useinkin erimieltä, joten perustellaan asia ja aina perustelu ei lapselle kelpaa, autoritäärinen sana on se mitä sitten uskotaan. Läksyt tarkastetaan, mutta en koskaan pakota niitä tekemään, olen kertonut vain mitä seuraa mistäkin, teoista ja tekemättä jättämisistä, itse sitten päättelee pienessä päässään vaihtoehtojen edut ja haita. olen pienestä pitäen antanut aina vähintään 2 vaihtoehtoa, miten asiat voi tehdä, pienenä , alle 6 vuotiaana usein valitsi huonomman vaihtoehdon, joka merkitsi jonkin asian menettämistä / rajoittamista, nykyään osaa katsoa pitemmälle ja näin ollen valita toimintatapansa omanedunmukaiseti. Esimerkkinä, kiristys, lahjonta ja uhkailu/pelottelu

Olen nähnyt tarpeeksi video-sukupolvea, siis lapset on kasvatettu vanhempien omien itsekkäiden tarpeiden kustannuksella, istuttamalla kakrut telkkarin eteen , jotta vanhemmat saavat rauhan. just..

Pakolliset asiat, kuten huoneen siivous, nukkumaanmeno ajat jne.
1.Ensin kokeilla kehoitusta, annetaan määräaika jollekin tehtävälle.
2.Pelotellaa/uhkaillaan jos määräaikaan mennessä ei ole tehtävää suoritettu, annetaan vielä hieman aikaa.
3.Kiristys tai pakote, rajoitetaan jotain hupia jos tehtävä ei ole vieläkään tehty.

On monenmoisia tilanteita, joihinkin sopii lahjonta joihinkin ei.
-Koemenestys palkitaan.(yleisesti hyvät työt/teot palkitaan)
-Velvollisuuksistakin palkitaan, jos asiat tehdään hyvin.
-rangaistukset tulee yleensä välinpitämättömyydestä ja siitä jos useamman kerran on pitänyt muistaa jokin yleisluontoinen, mutta tarkeä asia.
-Rangaistuskaan ei välttämättä ole aina huono asia, jos rajoitetaan vaikka pelaamista tai tv;n/dvd:n katselua jostain syytä, niin sen voi kääntää positiiviseksi tekemällä jotain yhdessä.

Kuten aikaisemmin on todettu, vanhemman tehtävä ei ole kasvattaa lasta saamaan kaiken mitä haluaa.
Hyvä esimerkki on häviämisen opettelu. Meillä pelattiin paljon lautapelejä, joten lapsi haluaa aina voittaa vaikka huijaamalle, mutta sitä ei voi sallia, esim. shakissa häviämisen olen perustellut siten, että vain siten voi oppia voittamaan, koska jos annan aina voittaa, ei lapsi opi mitään. Kavereiden kesken kun joskus pelaa ja on tottunut siihen että aina voittaa, niin on suuri pettymys huomata että ei voitakaan ja hämmentää, miksi kotona aina voittaa ja kavereille aina häviää, että sellaista pumpulia vaan lisää kaikille kakaroille, kyllä niistä hyviä tulee, jossain asiassa....

Joo siis ikää minulla on 21 ja pojallani 1, eli minulla ei tosiaan ole mitään käsitystä 10-vuotiaan kasvattamisesta tai oikein muustakaan, eli vastaukseni voi olla täysin hyödytön ja naiivi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että pelikoneet pois KOKONAAN. Itse en moisia tule koskaan lapselleni, enkä itselleni, hankkimaankaan. Tietokoneaikakin erittäin rajalliseksi, koska sitä ensinnäkin käyttävät muutkin.

Ja tuo että "kaikkia kavereita kiinnostaa vain ja ainoastaan pelaaminen" on hevonpaskaa. Yleisin pentujen perustelu. "Noku muutkin". Hankkikoon uusia kavereita. Niitä saattaisi löytää, kun menisi sinne lähiöön ULOS liikkumaan. Ei siellä voi törmätä näihin, joita kiinnostaa vain pelaaminen.


Mutta korostan edelleen olevani täysin amatööri isojen lasten kanssa, eikä mielipiteestäni kannata ainakaan loukkaantua

Ongelmia voi tulevaisuudessa tulla meillekin, kun äiti on melkein 24/7 koneella...

vandt:

eli vastaukseni voi olla täysin hyödytön ja naiivi

Eipä niinkään, ei ole mitään yleispäteviä sääntöjä, omia kokemuksia, jotain tulee samaan tahtiin lapsen kasvaessa, kokoajan oppii. Voihan noita lukea jostain 2+ / vauvapalstalta, sitten on pää täynnä toinen toistaan ristiriitaisempia mielipiteitä. Kyllä ne omat toimintatavat sieltä sitten tulee. Minä perustan omat metodini siihen millaiset eväät olen vanhemmiltani sanut ja pärjännyt niillä elämässä hyvin. Monesti tulee muisteltua omaa lapsuutta ja haettua vastauksia kohdatessa tilanteita oman perheen kanssa.

YBJ kirjoitti:

ABC kirjoitti: Sinun pitää vain hyväksyä se, että vanhemman tehtävä on joskus myös olla se sylkykuppi, mikäli se on lapsen parhaaksi.

En pysty kyllä miltää kannalta katsottuna näkemään että olisi lapsen parhaaksi rajoittaa hänen pelaamistaan (=rakkainta harrastustaan) ilman mitään syytä, kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla ?

Ymmärsin kyllä äidin kirjoituksesta, että nimenomaan kaikki ei suju...

Lupu kirjoitti:Näin paljon ideoita näin lyhyessä ajassa, hienoa!
...

YBJ kirjoitti:En pysty kyllä miltää kannalta katsottuna näkemään että olisi lapsen parhaaksi rajoittaa hänen pelaamistaan (=rakkainta harrastustaan) ilman mitään syytä, kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla ?

Tämä on juuri pointti, jota ajan takaa ja johon kaipaan todella asiantuntevia mielipiteitä. Pelaaminen on luokiteltu yhteiskunnassamme turhaksi ja vahingolliseksi ja sitä pitäisi kontrolloida rajusti. Poikani sanoo usein, ettei jaksa odottaa täysi-ikäiseksi tulemista, kun sitten saa pelata niin paljon kuin haluaa eikä kukaan voi sanoa mitään. Olen sanonut, että aikuisellakin on paaaaaljon velvollisuuksia ja myös vastuu siitä, että saa ne hoidettua (esim. lähdettyä joka päivä ajoissa töihin) eikä kukaan aikuinen voi vain istua pelaamassa edes sen vertaa kuin lapset. Hänen kommenttinsa oli, että tietää tuon kaiken ja tarkoittaakin sitä, että kun kaikki tärkeät jutut on tehty, niin sitten saa pelata loppuajan eikä kukaan voi kieltää sitä ihan vain kieltämisen ilosta.
...
Toisaalta myös kieltäminen kokonaan saisi pojan vain käymään kavereiden luona "piikillä" ja kiroamassa ilkeää äitiä.
...

Muutamia huomioita:

Olet jatkuvasti neuvottelemassa 10-vuotiaan lapsesi kanssa, vaikka psykologienkin mukaan on äärimmäisen vahingollista antaa lapselle itselleen vastuu kaikista päätöksistä.

Aloituksestasi sai myös sen kuvan, että läksyt eivät aina tule hoidettua. Jos kaikki kuitenkin tulee hoidettua, kuten yllä väität, niin mitä kitiset? Ei se pelaaminen itsessään ole vahingollista, vaan se, että se menee kaiken muun edelle. Eli miten se asia nyt on?

Pelikonsolin edessä on ryhti tyypillisesti huonompi kuin pulpetissa, jossa on jotain mihin nojata. Hyvä juttu, jos pojallasi ei ole ongelmia, mutta kiinnitä huomiota asiaan kun pituuskasvu todenteolla alkaa. Kuten sanottu, niin pelaaminen itsessään ei ole vahingollista.

Arabimaiden pelikulttuuri johtuu muuten siitä, että niistä pojista halutaan tehdä islamin sotureita, jotka eivät pelkää väkivaltaa.

Lopuksi ehdotan, että kysyt itseltäsi, miksi pelkäät olla lapsellesi aikuinen? Etkö tajua, että hän kokee itsensä omnipotentiksi ja syvästi turvattomaksi, kun mutsin kanssa vain neuvotellaan, ja kaikki päätökset saa lopulta tehdä itse, kun ei se heikko ja vähän yksinkertaiseltakin vaikuttava vanhempi niitä osaa ja pysty tekemään. Lapsen ja vanhemman välinen suhde ei ole kaverisuhde. Usko pois, tiedän mistä puhun.

YBJ kirjoitti:

Chopper kirjoitti:ennen kaikkea en anna lasteni ainoastaan tehdä niitä asioita jotka heistä on kivoja....

Ketjun aloittaja sanoi että poika hoitaa koulunsa mallikkaasti, kavereita riittää, pystyy puhumaan vanhempiensa kanssa, edelleenkään en ymmärrä miksi ei voisi sen lisäks pelata. Pitäiskö jokasen 10-vuotiaan harrastaa jotain urheilua ja käydä shakkikerhos ja musiikkikoulus ja mitälie kaikkee ennenku riittäis ?

YBJ, näkökantasi on poikkeuksellinen. Onko sinulla vielä perusteluja tai muuta lisättävää siihen?

No en mä nyt äkkiseltään enää muuta sanomista keksi, ku tämän minkä jo sanoinki:

kun kerran kavereita riittää, koulu sujuu ja välit perheen kanssa ovat kunnossa niin mitä ihmettä pojan nyt vielä pitäis tehdä/olla?

Tohon ois hauska kuulla vastaus.

Näkökantani on ehkä siks poikkeuksellinen että oon iteki nuori (tosin reilusti yli 2x vanhempi kuitenki tuo ko. poika) ja olin aikas kova pelaamaan siinä 7-15v iässä about, muut vastaajat tuntuu olevan vanhempaa sukupolvea jotka ei pelejä ole pelaillut ja pitävät niitä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Johtuisiko liiasta pelaamisesta, että yleissivistyksesi on jäänyt puutteelliseksi? Pelejä oli kuule lähes joka perheessä jo 80-luvulla, jolloin suurin osa nykyisistä 30-40-vuotiaista oli lapsia/teinejä.

Scythe kirjoitti:Monessa nykyperheessä penskat vie vanhempia kuin litran mittaa ja vanhemmat vikisee. Sitten tulee ongelmia jo päiväkodissa, koulussa, opiskelussa, armeijassa ja työelämässä kun kaikki ei menekään aina niinkuin penska haluaa ja vastaan tulee auktoriteetti, millaiseen ei olla koskaan totuttu.

Niin, sellaisessakin kulttuuripiirissä olen asunut, jossa lapset opetetaan edelleen tottelemaan kyselemättä ja kyseenalaistamatta auktoriteetteja, ja kyllä ne isovanhemmat aikoinaan tiesivätkin täsmälleen miten toimia, kun Hitler-auktoriteetti nousi valtaan. Sorry natsikortin käyttöönottoa (olen siis hävinnyt taistelun...), mutta mielestäni on ihan hyvä miettiä mitä hyötyä nykymaailmassa on "sokeasta" tottelevaisuudesta. Missä sitä vielä työelämässäkään tarvitaan? Eikö nykyajan menestyjä ole mm. joustava, oma-aloitteinen, itsenäiseen työskentelyyn kykenevä, argumentointikykyinen, tiimihenkinen, yms.? Maailma ei toimi enää kuten isoisäni aikaan, jolloin ahkeruus, nöyryys, tottelevaisuus ja täsmällisyys olivat tärkeimmät ominaisuudet työelämässä.

Muuten olen samaa mieltä, etteivät lapset saa olla perheessä pomoja, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö oikea pomo (vanhempi) voisi päätöksenteossaan ottaa myös lapsen mielipidettä huomioon ja kohdella häntä kuin ihmistä ainakin. Näinhän hyvä pomo työpaikoillakin nykyään toimii.

Lapsesta, joka saa tahtonsa lähes aina läpi kotona, ei työelämässä luultavasti tule joustavaa ja toisia kunnioittavaa työntekijää, vaan itsekäs ja omaa etuaan ajava ihminen, jos kärjistetään. Noin pääsääntöisesti.

ABC kirjoitti:Olet jatkuvasti neuvottelemassa 10-vuotiaan lapsesi kanssa, vaikka psykologienkin mukaan on äärimmäisen vahingollista antaa lapselle itselleen vastuu kaikista päätöksistä.

Lapsen kanssa neuvottelu joistain asioista ei ole lähellekään sama asia kuin vastuun antaminen lapselle kaikista päätöksistä! Kun jotain päätän, niin se on myös niin, mutta... silti kanssani saa asiasta keskustella ja mielipiteensä esittää. Miksi ei saisi? Eikö monen nuoren ongelma ole juuri se, etteivät vanhemmat kuuntele - vai voisiko se loppujen lopuksi olla nuorison suurin ongelma? Mitä hyötyä on siitä, että lapsi ajan myötä oppii, ettei vanhemmille kannata puhua, ei kysyä? Mitä hyötyä on siitä, että lapsi oppii, ettei vanhempi muuta mielipidettään edes ollessaan väärässä?

Aloituksestasi sai myös sen kuvan, että läksyt eivät aina tule hoidettua. Jos kaikki kuitenkin tulee hoidettua, kuten yllä väität, niin mitä kitiset? Ei se pelaaminen itsessään ole vahingollista, vaan se, että se menee kaiken muun edelle. Eli miten se asia nyt on?

Kyllä läksyt tulevat tehtyä aina, sillä pelaamista ei saa aloittaa ennenkuin tehtävät on tehty. Mistä sait päinvastaisen käsityksen? Iltaisin pikkusiskon nukahdettua meillä on säännöllinen yhteinen hetki, kun istumme olohuoneen sohvalle ja käymme kouluasioita läpi. Hän kertoo miten on päivä mennyt ja katsomme läksyt ym. koulutehtäviä läpi, samalla juttelemme niitä näitä. Tämä on hänestäkin kivaa. Mielestäni hän osaa koulussa opeteltavat asiat tosi hyvin, mutta jännittää kokeissa aina niin paljon, että huolimattomuusvirheiden takia saa kokeista pelkkiä kaseja, joskus seiskojakin. Mielestäni kuitenkin ihan ok 10v koltiaisen saavutukseksi.

Pelikonsolin edessä on ryhti tyypillisesti huonompi kuin pulpetissa, jossa on jotain mihin nojata.

En olisi tästä aivan varma. Pleikkarin ääressä asentoa vaihdetaan usein, ollaan sohvalla, lattialla, milloin maaten, milloin istuen. Tietokoneen ääressä istuminen on pahasta, ellei osaa istua "oikein". Siihen ei selkänojaa välttämättä tarvita lainkaan, vaan jalkojen oikealla asennolla saavutettu ryhti. Selkänojasta ei ole paljon apua jos tuolilla "löhötään".

Lopuksi ehdotan, että kysyt itseltäsi, miksi pelkäät olla lapsellesi aikuinen? Etkö tajua, että hän kokee itsensä omnipotentiksi ja syvästi turvattomaksi, kun mutsin kanssa vain neuvotellaan, ja kaikki päätökset saa lopulta tehdä itse, kun ei se heikko ja vähän yksinkertaiseltakin vaikuttava vanhempi niitä osaa ja pysty tekemään. Lapsen ja vanhemman välinen suhde ei ole kaverisuhde. Usko pois, tiedän mistä puhun.

Taas tuntuu kuin puhuisit jostain muusta kuin meistä. Muilla arkielämän alueilla ongelmia ei ole ja tuossa pelaamiskysymyksessäkään kyse ei ole siitä, että Mika tekisi päätöksen puolestani. Kyselen täällä siksi, että olen huolestunut poikani lähes riippuvaistyyppisestä pelaamisesta, mutta toisaalta en ole (enää) varma onko sen kieltäminen/rajoittaminen hyödyllistä (syyt epäilyyni kerroin jo!), tarpeellista vai mahdollisesti jopa haitallista. Ei sotketa tätä nyt muihin asioihin. Itse kirjoitin vähän OT:na tuosta, että mielestäni vanhempien tulisi kuunnella lasta (aina) ja kieltää/käskeä isoja lapsia vain asioissa, jotka ovat tärkeitä eikä pelkästä hetken mielijohteesta tai valtansa osoituksena. Jos vakuutat minut siitä, että lapsi on tuhoon tuomittu jos pelaa enemmän kuin 2h päivässä, niin asetan tämän rajan Mikalle ja asia on sillä selvä. Minulla on oltava sille kuitenkin muu syy kuin pelkkä mielivalta; onhan asia Mikalle ihan mielettömän tärkeä ja kyllä mun on se kyettävä perustelemaan jotenkin; en minäkään niistä kirjoistani kapinoimatta luopuisi ilman peevelin hyviä perusteluita!

Vähän kärjistetysti: jos kiellän pojalta pelaamisen ja hän siitä masentuneena istuu kaiket päivät huoneessaan hautoen itsemurhaa ja vihaa yhteiskuntaa kohtaan, niin kuka kantaa tästä vastuun? Sitten kallon kutistajalle vain ja lääkkeitä kouraan, vai mitä? Minäkin tarvitsisin varmasti hoitoa, kun elämänhaluni sammuisi ankaran kirjasensuurin vuoksi. Kun annetaan ohjeita, jotka todella akuutisti satuttavat ja loukkaavat toista, niin noiden ohjeiden takana on myös kyettävä kantamaan vastuu. Ihmiset eivät ole samanlaisia eikä jokainen yleinen ohje sovellu jokaiseen yksilöön. Yhteiskunnassa on aina toimintoja, joita pidetään väärinä ja joita pyritään rajoittamaan, mutta jotka kuitenkaan eivät ole niin universaaleja, että ne aina toimisivat myös tuon yhteiskunnan ulkopuolella. Got the point?

Lupu kirjoitti:Olen erittäin huolissani hänen pelaamisestaan, mutta en tiedä mitä tehdä ja mikä loppujen lopuksi on oikein.

Viime kevääseen asti Mika harrasti myös liikuntaa, mm. salibandya ja uimista, mutta tänä syksynä ei enää halua jatkaa.

ettei voi sille mitään, että pelaaminen on niin lumoavaa eikä muu innosta.

Toisaalta minä en pysty olemaan riittävän luja, kun Mika heittäytyy tosi hankalaksi (makaa vaikka keittiön lattialla ja voihkii kuolevansa; kiusaa loputtomiin pikkusiskoaan; mekkaloi että naapurit häiriintyisivät;jne.) tai alkaa ovelasti puhumaan minua ympäri luvan saamiseksi (vien roskat ja käyn kaupassa, jos sitten saan pelata edes puoli tuntia; äiti ole kiltti edes viistoista minuuttia, sitten en enää pyydä; kun en eilen voinut x-syystä pelata, niin tänään saan tuplasti; jne.)

Kerran kannoin PlayStation ja telkkarin kellariin kuukaudeksi ja se sujui ihmeen hyvin

odotti seuraavaa peliaikaa maailmanlopun merkeissä.

Pari kuukautta sitten luovutin

Mika ei käytännössä tee niiden "velvollisuuksiensa" ohella mitään muuta kuin pelaa (tai katsoo tv:tä)

mutta näen hänen sisäisesti kiuhuvan, kun ei saa pelata eikä katsoa tv:tä.


Syytä huoleen?

Keräsin tuohon muutaman huomiota kiinnittäneen kohdan tekstistäsi. Pahoittelen, etten (edelleenkään) osaa tehdä niitä multilainauksia.

Kyllä syytä huoleen on, kuten olet todennutkin jo avauslauseessasi. Ymmärrän toki, että olisi ihanaa kuulla päinvastaista.

Ei pelaaminen sinänsä mitään kammottavan paheksuttavaa ole, mutta jos se saa vallan poikasi elämässä, on kyse ongelmapelaamisesta.

Huolestuttavaa on se, ettei Mika enää kiinnostu muusta, ja on luopunut muista harrasteistaan. Hähän on itsekin todennut, ettei voi sille mitään, ettei muu innosta. Pelaaminen siis hallitsee häntä, ei toisinpäin.

Hyvin huolestuttavaa on myös hänen käyttäytymisensä, kun pelaamista rajoitetaan. Uhkailu, kaupankäynti, velvollisuuksista huolehtiminen pelaamisen mahdollistumiseksi... Kuulostaa tutulta varmaan jokaisen riippuvuuksiin perehtyneen henkilön mielestä.

Tunnistat itse, ettet osaa olla kyllin luja. Toisaalta kerrot, että kuukauden tauko meni ihmeen hyvin. Rajaaminen on siis mahdollista. Ei kivutonta tai helppoa, mutta mahdollista. Kuulostaa siltä, että myös itse tarvitset tukea tässä asiassa. Ei ole kyse vain siitä, että sinun tulee olla luja ja päättäväinen kasvattaja. Viestistäsi syntyy mielikuva siitä, että et vielä itsekään ole kohdannut ongelmaa täysin, vaan jopa etsit perusteita sille, ettei ongelmaa olisi. Kerroit, ettei sinua ole otettu todesta, kun olet koettanut ottaa asiaa puheeksi. Siihen saattaa vaikuttaa omat ristiriitaiset tunteesi asian suhteen. Mahtoiko asia mennä vastapuolen jakeluun ihan sellaisena kuin olet sitä täällä kuvaillut?

Onko sinulla mahdollisuutta keskustella asiasta vaikkapa sitten ihan kahden kesken jonkun riippuvuuksiin perehtyneen henkilön kanssa? Tilanne ei kuulosta siltä, että se enää korjaantuisi itsestään, joten sinuna en jäisi pähkäilemään sitä itsekseni.

Sori Lupu, että olen aika suorapuheinen. Koko ketjun keskustelusta paistaa läpi, että oikeasti tiedät miten asioiden tulisi olla, muttet jostain syystä kykene toimimaan kuten pitäisi. Älä nyt loukkaannu, mutta esim. perheneuvola tms. saattaisi auttaa asiassa. Mainitsit, että isä on kuvioissa, mutta kyllähän tämä on teidän MOLEMPIEN vanhempien yhteinen TÄRKEÄ huolenaihe. Ihan kovasti en kuuntelisi nuorten "aikuisten" ajatuksia siitä, että pelata voi ihan kui paljo vaa, jos muute hoitaa niiku jutskat. Eivät he ilmiselvästi ole aikuisia huoltajia.

Jotenkin tuntuu, että olet menettänyt mittakaavan monessakin mielessä. Sinun vastuullasi on lapsesi kasvatus. Siitä ei tarvitse neuvotella lapsen kanssa - hän ei osaa itseään kasvattaa (vaikka omasta lapsen mielestään saattaa perustellakin asioita aikuismaisesti). Tuossa iässä fiksuista lapsista kehittyy helposti aikuisten veroisia keskustelijoita ja filosofeja, mutta on silti muistettava, että he ovat lapsia ja ovat vailla aikuisen tietämystä ja harkintakykyä. Ethän väitä, että lapsesi tietää elämän perusasioista enemmän kuin sinä?

Jos asetat lapsellesi rajoja ja vaikkapa riitelet hänen kanssaan sillointällöin, ei se automaattisesti aiheuta sitä, että lapsesi ei puhu sinulle tärkeitä asioitaan. Aivan turha huoli. Se, että olet johdonmukainen, oikeudenmukainen ja aikuinen kasvattaja, päinvastoin kasvattaa lapsesi luottamusta sinuun (ja luo oikeanlaista turvallisuuden tunnetta) ja lapsesi varmasti puhuu sinulle vaikeistakin asioista. EI ehkä juri loukkaannuttuaan pelikiellosta tms. Lapsi on mukautuva ja juuri siksi häntä on kasvatettava, muuten hänellä on suuri vaara itse suistaa elämänsä päin helvettiä. Noin niinkuin nätisti sanottuna.

Ota asia puheeksi miehesi kanssa ja tartu toimeen. Ei tuollainen pelinarkomania ihan oikeasti ole normaalia. Tsemppiä ja jaksamista teille molemmille.

Lupu kirjoitti:

ABC kirjoitti:Olet jatkuvasti neuvottelemassa 10-vuotiaan lapsesi kanssa, vaikka psykologienkin mukaan on äärimmäisen vahingollista antaa lapselle itselleen vastuu kaikista päätöksistä.

Lapsen kanssa neuvottelu joistain asioista ei ole lähellekään sama asia kuin vastuun antaminen lapselle kaikista päätöksistä! Kun jotain päätän, niin se on myös niin, mutta... silti kanssani saa asiasta keskustella ja mielipiteensä esittää.

Lapsen mielipidettä voi kysyä, mutta sinä siis teet päätökset - ja tässä pelaamisasiassa olet selvästi hukannut piuhat. 10-vuotias on liian nuori neuvottelemaan vanhempiensa kanssa, liian nuori kantamaan päätösvastuuta tulevaisuuteensa vaikuttavista asioista. Ja tehän ette enää neuvottele, vaan poikasi lähinnä kiristää sinua kertomastasi päätellen.

Aloituksestasi sai myös sen kuvan, että läksyt eivät aina tule hoidettua. Jos kaikki kuitenkin tulee hoidettua, kuten yllä väität, niin mitä kitiset? Ei se pelaaminen itsessään ole vahingollista, vaan se, että se menee kaiken muun edelle. Eli miten se asia nyt on?

Kyllä läksyt tulevat tehtyä aina, sillä pelaamista ei saa aloittaa ennenkuin tehtävät on tehty. Mistä sait päinvastaisen käsityksen?

Ehkä siitä, kun kirjoitat ensimmäisessä viestissäsi, että läksyt tehtiin 10 aikaan illalla vasta pelaamisen jälkeen...

Lopuksi ehdotan, että kysyt itseltäsi, miksi pelkäät olla lapsellesi aikuinen? Etkö tajua, että hän kokee itsensä omnipotentiksi ja syvästi turvattomaksi, kun mutsin kanssa vain neuvotellaan, ja kaikki päätökset saa lopulta tehdä itse, kun ei se heikko ja vähän yksinkertaiseltakin vaikuttava vanhempi niitä osaa ja pysty tekemään. Lapsen ja vanhemman välinen suhde ei ole kaverisuhde. Usko pois, tiedän mistä puhun.

Taas tuntuu kuin puhuisit jostain muusta kuin meistä.

Puhun teidän tilanteestanne sellaisena kuin sen itse näen. Sinä et selvästikään kykene kohtaamaan tilannetta, jossa lapsellasi herää negatiivisia tunteita sinua kohtaan, koska asetat hänelle rajoja. Olet niitä mukavia ja mielestää oikeudenmukaisia kaverivanhempia, jotka neuvottelevat lasten kanssa heitä koskevista päätöksistä - ihan kaikessa. Ja ainakin tässä pelaamisasiassa (muistahan en voi tietääkään) olet nyt joutunut peliriippuvaisen lapsesi manipuloinnin kohteeksi. Ja fakta on, että sinä olet sen peliriippuvuuden kehityksestä vastuussa! Et ole ajoissa asettanut lapsellesi rajoja ja tässä sitä nyt ollaan.

Et varmaan halua kuullakaan mitään tällaista. Mutta miksi tulit kyselemään neuvoja, kun et pysty myöntämään mahdollisia omia virheitäsi tai halua muuttaa toimintatapojasi? Hymistelyäkö kaipaat, ja vakuutteluja, että kaikki on ok ja sinun ei tarvitse tehdä mitään...?

Jos vakuutat minut siitä, että lapsi on tuhoon tuomittu jos pelaa enemmän kuin 2h päivässä, niin asetan tämän rajan Mikalle ja asia on sillä selvä.

Minä en ole puhunut mistään 2h rajasta, vaan sinä itse (ja jotkut muut täällä), koska sinusta ilmeisesti tuntuu, että jokin on nykytilanteessa vialla.

Minulla on oltava sille kuitenkin muu syy kuin pelkkä mielivalta; onhan asia Mikalle ihan mielettömän tärkeä ja kyllä mun on se kyettävä perustelemaan jotenkin; en minäkään niistä kirjoistani kapinoimatta luopuisi ilman peevelin hyviä perusteluita!

Vähän kärjistetysti: jos kiellän pojalta pelaamisen ja hän siitä masentuneena istuu kaiket päivät huoneessaan hautoen itsemurhaa ja vihaa yhteiskuntaa kohtaan, niin kuka kantaa tästä vastuun? Sitten kallon kutistajalle vain ja lääkkeitä kouraan, vai mitä?

Just just... Olisitko itse tappanut itsesi lapsena sen takia, ettet saanut tahtoasi läpi jossain asiassa? Meinaatko että jos kiellät lapselta jotain, niin siitä jää kauheita traumoja, voi hellanlettas sentään!

Minäkin tarvitsisin varmasti hoitoa, kun elämänhaluni sammuisi ankaran kirjasensuurin vuoksi.

Huomaatko, miten projisoit omia tunteitasi lapseesi? Hän on lapsi, ei aikuinen, eikä vielä ajattele aikuisen tavoin, vaikka saattaa siltä näyttää.

Kun annetaan ohjeita, jotka todella akuutisti satuttavat ja loukkaavat toista, niin noiden ohjeiden takana on myös kyettävä kantamaan vastuu. Ihmiset eivät ole samanlaisia eikä jokainen yleinen ohje sovellu jokaiseen yksilöön. Yhteiskunnassa on aina toimintoja, joita pidetään väärinä ja joita pyritään rajoittamaan, mutta jotka kuitenkaan eivät ole niin universaaleja, että ne aina toimisivat myös tuon yhteiskunnan ulkopuolella. Got the point?

Hieno filosofinen keskustelunaihe, mutta lastenkasvatus on kyllä aika paljon yksinkertaisempaa. Ei penskoille jää pysyviä traumoja, jos heiltä kieltää pelaamisen tai television katsomisen tai vastaavan. Traumoja jää vain todella pahoista asioista. Relaa vähän!

Ja tosiaan mietin: miksi kyselet neuvoja, kun ihan selvästi olet itse mielestäsi oikeassa ja miettinyt asian loppuun asti. Vai voisiko olla mahdollista, että oletkin jossain kasvatuksellisessa asiassa väärässä?

Ehkä yksi parhaimpia puheenaiheita Minfossa tähän mennessä!
Lupaan perehtyä aiheeseen paremmin jatkossa, mutta hemmetin pitkiä ja perusteellisia kannanottoja näytti pitkä aloituksesi saaneen.
Tämä kiinnosti, koska itselläni on 10v poika joka on juuri kuin omasi; kiinnostunut ainoastaan peleistä ja aseista.
Minun humanismikasvatukseni menee tasan hukkaan vaikka olen puuhakkaasti yrittänyt jotain lempeämpiä filosofioita syöttää hänelle pienestä pitäen.
Mitkään kyltyyriharrastukset ei ota pontta vaikka kuinka yrittäisin.
Meillä tosin perheessä se rumempi osapuoli on vakaasti sitä mieltä, että minä olen hysteerinen ja ylireagoiva äiti. Poikien normaaliin kehitykseen kuuluu sota/asehulluus.
Joten meillä on päädytty kompromissiratkaisuun pelien suhteen.
Loppujen lopuksi vanhemmat tietenkin päättää paljonko pelataan ja mitä pelejä . Ja jos tulee sellainen tuntu, että nyt menee homma yli, niin mielestäni pitää ehdottomasti pistää pelit poikki siihen paikkaan.
Aiemmin kaikki se taistelu tuntui raskaalta ja turhauttavalta, mutta kun päätin itse olla laki ja oikeus tässä asiassa niin siihenkin on sopeutunut. Vaikka helppo olisi myöntyä kun kakara ruikkaa pelaamaan.
Meillä nyrkkisääntönä on kuusi tuntia pelaamista la-su. Se saa riittää ja muusta ei enää neuvotella.
(paitsi tietysti kun lapsi kasvaa)