Ross Sullivan kirjoitti: La Helmi 15, 2025 4:49 pm
RL 11/6 ei syntynyt vihaisena – hänet tehtiin sellaiseksi. Jokainen pettymys, jokainen lyönti, jokainen halveksiva katse veisti häntä kuin tylsä puukko, kunnes jäljellä ei ollut mitään muuta kuin vihaa.
Hänen esivanhempansa asuivat Jakomäessä jo ennen kuin se oli synonyymi rappioasumiselle. Aluksi se oli vain halpaa betonia, sitten siitä tuli ansa, josta ei koskaan päässyt pois. Hänen sukunsa ei koskaan noussut, ei koskaan lähtenyt, ei koskaan saavuttanut mitään. Hän varttui siinä samassa noidankehässä, jossa toivo oli vitsi ja unelmat olivat jotain, mitä tapahtui muille.
Hänen vanhempansa, Ritu ja Pera, olivat osa sitä samaa loputonta ketjua.
Pera oli katkera ja väsynyt mies, jonka elämän ura oli lähtenyt väärään suuntaan jo ennen hänen syntymäänsä. Nuorena Pera oli ollut lupaava jalkapalloilija, Jakomäen kentillä se kaveri, josta aina sanottiin, että "se pääsee pitkälle". Keskikentän moottori, periksiantamaton ja päättäväinen, pelaaja, jonka pelisilmä teki vaikutuksen valmentajiin. Hänellä oli hetki aikaa loistaa, pelata muutama ottelu Kolmosessa, sitten Kakkosessa. Joitakin huhuja liikkui Veikkausliigan kiinnostuksesta, ehkä jopa ulkomailta, mutta ne eivät koskaan realisoituneet.
Yksi taklaus. Siihen kaikki loppui.
Se oli harjoitusottelu, vastassa joukkue, jonka riveissä pelasi nuori, lahjakas kainuulainen keskikenttäpelaaja. Pera oli tottunut hallitsemaan kenttää, olemaan se, joka jyrää muut. Mutta nyt hän kohtasi jonkun, joka ei perääntynyt.
Tilanne tuli nopeasti. Kainuulainen ei väistänyt. Pera ei ollut osannut odottaa, että joku tulisi häntä kohti samalla raivolla, jolla hän itse oli vuosia pelannut. Se ei ollut siisti taklaus. Se ei ollut tekninen taidonnäyte. Se oli raakaa voimaa, suunnattu suoraan hänen polveensa.
Kuului rusahdus. Hetken kenttä hiljeni. Sitten tuli kipu.
Kun Pera makasi nurmella ja puristi jalkaansa, hän tiesi, että kaikki oli ohi.
Se peli päättyi siihen. Samoin päättyi hänen unelmansa. Häntä ei tarvittu enää missään, ja kun oma jalka alkoi reistailla, loppu tuli vääjäämättä.
Ja sitten tuli viina. Se täytti ne tyhjät tilat, jotka ennen kuuluivat jalkapallolle. Sen jälkeen mikään ei ollut enää samalla tavalla. Kun viina vei viimeisetkin tavoitteet, hänestä tuli pelkkä varjo, joka joko raivosi tai tuijotti televisiota lasittunein silmin.
Ritu taas oli nainen, joka oli nuorena uskonut satuihin, mutta jonka elämä oli tehnyt kyyniseksi ennen kuin hän täytti kolmekymmentä. Hän oli tullut raskaaksi liian aikaisin, joutunut valitsemaan perheen ja omien haaveidensa välillä – ja valinta oli jäänyt elämään katkeruutena. Hän yritti joskus olla huolehtiva, mutta enimmäkseen hän oli vain väsynyt ja kyllästynyt. Kun Pera alkoi riehua, hän joko pakeni keittiöön tai syytti poikaansa kaikesta.
Lapsena RL 11/6 oli pieni ja hintelä. Helppo uhri. Häntä ei pelätty, häntä ei kunnioitettu – häntä halveksittiin. Koulun pihalla häntä tönittiin, hänen eväänsä varastettiin, hänelle naurettiin. Hän yritti kerran vastata takaisin, ja siitä seurasi kaksi asiaa: musta silmä ja syvempi viha kuin koskaan ennen.
Hän oppi, ettei maailma kuuntele heikkoja. Hän ei voinut lyödä kovempaa, ei voinut voittaa nyrkeillä, mutta hän saattoi vihata. Hän saattoi vihata jokaisen iskun edestä, jokaisen pilkan edestä, jokaisen menetetyn mahdollisuuden edestä.
Teini-ikäisenä hän venähti pituutta ja oli vielä laiha, mutta ei enää yhtä suoraan helppo kohde. Ei pelottava, ei kunnioitettu – vain näkymätön. Häntä ei enää kiusattu suoraan, mutta hänet ohitettiin, ja se oli vielä pahempaa. Tyttöjä ei kiinnostanut, opettajia ei kiinnostanut, kukaan ei halunnut kuunnella.
Aikuisena hän löysi kaksi asiaa, jotka määrittelivät hänen elämänsä: internetin ja kurjuushaasteet.
Kurjuushaasteet olivat hänen tapansa todistaa maailmalle – ja ennen kaikkea itselleen – että hän oli vahvempi kuin kaikki muut. Hän saattoi elää viikon syöden pelkkää makaronia ilman suolaa, nukkua ilman peittoa keskellä talvea, viettää kolme päivää juomatta mitään muuta kuin hanavettä, ja ylpeillä sillä foorumeilla, joissa muut elämäm koululaiset nyökyttelivät hyväksyvästi.
Mutta vaikka hän kilpaili kärsimyksessä, hänellä oli myös toinen intohimo: novellit.
Hänen tekstinsä olivat pitkiä, synkkiä ja täynnä epäselviä vertauksia. Hän kuvaili päähenkilöidensä tunteita kymmenen eri adjektiivin kautta, eikä koskaan suoraan kertonut, mitä he oikeastaan tekivät.
Foorumilla hänen novellejaan ei ymmärretty.
Mutta oli yksi nimimerkki.
Snufkin.
Snufkin oli foorumin hyväntahtoinen mutta vajaaälyinen maskotti. Hän ei ymmärtänyt sarkasmia, eikä pystynyt seuraamaan monimutkaisia keskusteluja, mutta hän oli kaikessa naiiviudessaan ja yksinkertaisuudessaan äärettömän innokas.
Hän kommentoi RL 11/6:n novelleja tavalla, joka sai muut epäilemään, oliko hän edes lukenut niitä loppuun.
"WAU! Syvällistä!!!"
"Tässä on jotain psykologista, eikö? Mietin tätä koko päivän!!!"
"Sun täytyy olla psykiatri tai jotain! Oikeasti, sä tajuut ihmismielen paljon paremmin kuin noi oikeet lääkärit."
Snufkin ei ymmärtänyt, että RL 11/6:n hahmot eivät olleet syvällisiä vaan sekavia, että hänen tarinansa eivät olleet monitasoisia vaan epäjohdonmukaisia.
Mutta RL 11/6 ei koskaan korjannut häntä.
Miksi olisi?
Hän oli Murha.infon kuningas. Hänen vihansa oli löytänyt muotonsa. Hänen kurjuutensa oli saanut merkityksen. Ja nyt, joku luuli häntä asiantuntijaksi.
Ja niin RL 11/6 tiesi: hän oli saavuttanut jotain.
Hänellä oli Snufkin, ja hänen kirjoituksiaan pidettiin lähes akateemisina.
