Bodom- salaisuudet

[kukkuu]

"Suihin otto on tämän tytön motto", sanoi entinenkin likka, kun suutaan tyynyliinaan pyyhki!

Entäpä jos kyseessä olisikin ollut tuollainen tilanne, jossa tyttö onkin halunnut puhdistaa suuvärkkiään, kun ei ole "menkoiltaan" pystynyt muuta antamaan?

Siitä huulipuna, ynnä muu moska sitten olisi mainiosti peräisin, joten keitä siellä olikaan niemellä pareittain?

Oliko huulipunaa mukana? Sinkkipastaa ainakin.

[Mariacka]

Jos sperma olisi tullut tyynyliinaan naisen suusta, pitäisi siinäkin kaiken järjen mukaan olla naisen DNA:ta. Liekö päätelty, millä tavoin sperma liinaan joutui? Jos oikein muistan, sitä oli levittäytynyt pitkin liinaa. Itselleni on jäänyt semmoinen kuva, että sperma olisi siihen roiskunut, ei niinkään valunut tai sylkäisty. Kuvio tietenkin muuttuu, kun liina taitellaan. Pyyhkimisjäljet ovat myös mielestäni mahdollisia.

Ja en muista, että tavaroissa olisi ollut huulipunaa. Onhan reissuun lähtiessä voitu äidin huulipunaa sipaista, ellei sitä sitten ollut tyynyliinassa jo ennestään. Tämä taas sillä oletuksella, että liina olisi ollut Irmelin kotoa.

Mielenkiintoista on myös se, että kuminauha oli (verisellä puukolla?) katkaistu, mutta liina oli siitä huolimatta rullalla. Se kertoisi esimerkiksi siitä, että liina piti saada irti, jos se oli yö-kuukautisside ja kuminauha Irmelin lantion ympärillä. Mutta tuskinpa tuollaiseen liinaan ensimmäisenä suutaan pyyhkisi.

[strangelove]

Muuralassa asui teon aikoihin erään vanhanpiian alivuokralaisina nuori mies, jolla oli aina housuissaan mukana kivillä täytetty tyynyliina ikäänkuin pamppuna. Häntä käytiin sittemmin kuuulustelemassa muutamaan otteeseen. Olisiko tyynyliina voinut jäädä teon jälkeen lojumaan teltalle?

[Mariacka]

^Muuten hyvä idea, kivet olisi voitu sisältä tyhjentää, mutta liina olisi eri näköinen, jos sitä olisi pamppuna käytetty.

[Baretta]

Valitettavasti minulla ei ole olemassa mitään mielenkiintoista tarinan poikasta tuon tyynyliinan osalta, lienenkö sitten hieman mielikuvitukseton tyyppi.
Oman ajatukseni mukaan tuon liinan on paikalle "tuuli" tuonut. Mielenkiintoinenhan se tietty löytönä on ja pohdintojakin on kiva seurata mutta...
Kukaan seurueen jäsenistä ei liinaa omaisten mukaan vienyt paikalle. Liina murhaajan paikalle jättämänä onkin sitten mielenkiintoinen, mahdollinenkin visio.
Kiviä hmm? Kirves hmm? Spermaa hmm,hmm.
Lyöntiaseena, sisältäen kiven, olisi ehkä kaikista järkevin, todella järkevä, teoria mikäli murhaaja olisi liinan paikalle tuonut. Murhaajan hygieniavälineenä en usko liinan olleen (hehheh). Murhaajan pers alusenakaan en usko liinan olleen (hehehe). Sen sijaan jos jossittelemaan lähdetään niin, no tulkoon se hurja teoria (taas naurattaa) liina voisi olla peräisin hetkestä kun kadonneita kamppeita haalitaan johonkin. Onko liina ollut esimerkiksi työkalujen suojana, esteenä kolinan? (vai vielä mielikuvitukseton!)

Nyt seis mielikuvitus!
Liinan paikalle tulo on vahinko. Liinan omistaja on uskoakseni tietoinen hetkestä jolloin liina on joutunut paikalle mutta ei ole syyttämisen pelosta uskaltanut hiiskahtaakkaan asiasta. Liina ei siis mielestäni liity juttuun millään muulla tavalla kuin antaen mielikuvituksellemme lisää tilaa...

[kujala]

Mielenkiintoista on myös se, että kuminauha oli (verisellä puukolla?) katkaistu, mutta liina oli siitä huolimatta rullalla. Se kertoisi esimerkiksi siitä, että liina piti saada irti, jos se oli yö-kuukautisside ja kuminauha Irmelin lantion ympärillä.

Olen Mariackan kanssa samaa mieltä, että liina on ollut jossakin sillä tavoin kiinnitettynä, että on ollut helpompaa katkaista kuminauha kuin ruveta sitä irrottelemaan muilla keinoin.

Verinen puukko voisi viitata siihen, että kuminauha on katkaistu tekojen jälkeen. Keritsen tässä liinan merkitystä auki vaihtoehdosta b eli siten, että se ei ole kuulunut retkeläisten omaan varustukseen. Oletetaan, että liina on tuotu paikalle. Se on siis käyty hakemassa tekojen jälkeen, koska katkaisukohdissa on verta ja verta puukossa oli vasta tekojen jälkeen. Tästä seuraa, että tekijällä oli puukko mukana, kun hän lähti tekopaikalta pois.

Tuntuu luontevalta ajatella, että tekijän mukana on ollut muutakin kuin pelkkä puukko. Tekijällä on ollut mukanaan mahdollisesti kaikki kadonneet tavarat ja hän on ollut matkalla johonkin. Tällöin hän on törmännyt esineeseen, esim. polkupyörään, jossa liina on ollut kiinni. Tai hän on kurkistanut johonkin pihaan, jossa liina on toimittanut jotakin virkaa. Liina on ollut sillä tavoin kiinni, että tekijän on ollut helpompi kaivaa verinen puukko kassista ja katkaista kuminauha kuin alkaa sormin taiteilemaan liinaa irti. Kaikki muut jäljet liinassa olivat jo ennen sitä.

Tämän jälkeen tekijä on palannut rikospaikalle, koska tiedetään, että liina on löydetty sieltä. Tekijä on rullannut liinan ja asettanut sen rikospaikan läheisyyteen. Tämän jälkeen tekijä on lähtenyt sinne, minne hän oli matkalla, ennen kuin liina sattumalta tuli vastaan. Mietitään nyt, mitä DNA-jälkiä liinasta löytyy. Liinasta ei löydy tekijän DNA:ta, koska sitä ei ehtinyt tarttua tämän lyhyen kontaktin ajan, kun liina oli hänen hallussaan. Liinasta voi löytyä liinan omistajan ja/tai tälle läheisten ihmisten DNA:ta (perheenjäsenet, tutut, jne.). Lisäksi kuminauhan katkaisukohdista voi löytyä uhrien DNA:ta.

Jos liinan omistaja tai muut ihmiset, jotka ovat havainneet liinan kadonneen, eivät koskaan ilmoita asiasta poliisille, liina jää mysteeriksi.

[konsta]

Tuntuu luontevalta ajatella, että tekijän mukana on ollut muutakin kuin pelkkä puukko. Tekijällä on ollut mukanaan mahdollisesti kaikki kadonneet tavarat ja hän on ollut matkalla johonkin. Tällöin hän on törmännyt esineeseen, esim. polkupyörään, jossa liina on ollut kiinni. Tai hän on kurkistanut johonkin pihaan, jossa liina on toimittanut jotakin virkaa. Liina on ollut sillä tavoin kiinni, että tekijän on ollut helpompi kaivaa verinen puukko kassista ja katkaista kuminauha kuin alkaa sormin taiteilemaan liinaa irti. Kaikki muut jäljet liinassa olivat jo ennen sitä.

Tämän jälkeen tekijä on palannut rikospaikalle, koska tiedetään, että liina on löydetty sieltä. Tekijä on rullannut liinan ja asettanut sen rikospaikan läheisyyteen. Tämän jälkeen tekijä on lähtenyt sinne, minne hän oli matkalla, ennen kuin liina sattumalta tuli vastaan. Mietitään nyt, mitä DNA-jälkiä liinasta löytyy. Liinasta ei löydy tekijän DNA:ta, koska sitä ei ehtinyt tarttua tämän lyhyen kontaktin ajan, kun liina oli hänen hallussaan. Liinasta voi löytyä liinan omistajan ja/tai tälle läheisten ihmisten DNA:ta (perheenjäsenet, tutut, jne.). Lisäksi kuminauhan katkaisukohdista voi löytyä uhrien DNA:ta.

Jos liinan omistaja tai muut ihmiset, jotka ovat havainneet liinan kadonneen, eivät koskaan ilmoita asiasta poliisille, liina jää mysteeriksi.

Olihan ihan uskomattoman epälooginen tarina. Käsittämättömän hauska ja omituinen, mutta miksei. Murhaajan toimet keskeytyvät, kun hän löytää liinan ja hän palaa liinan kanssa teltalle, kesken tavaroiden piiloitusreissun? Niinkö se on?

Mariacka taas oli lähestymässä ihan loogista tarinaa: murhaaja riisuu Irmelin, harmikseen ei löydä pikkuhousuja vaan kuminauhoilla sidotun rätin. Hän katkoo kuminauhan,tumputtaa kännyyn, rullaa liinan tarkoituksenaan ottaa se muistoksi, jolloin spermaa tarttuu liinaan. Jossakin vaiheessa taskussa ollut liina putoaa jne. No joo, looginen, höh, mutta kuitenkin sellainen, jossa olisi jotakin rikoshistoriallista kontekstia.

[kujala]

Murhaajan toimet keskeytyvät, kun hän löytää liinan ja hän palaa liinan kanssa teltalle, kesken tavaroiden piiloitusreissun? Niinkö se on?

Kyllä. Runko on joustava ja meno-paluu-menon voi haluttaessa korvata meno-paluulla.

[MEG]

Kuullessani ensi kertaa tästä tyynyliinasta jonka sisällä oli pidetty jotain kovaa esinettä, ajattelin että joku oli tehnyt varhaisimpien aikojen kevytkassin , mutta puukolla leikatut kuminauhat viittaavat että olisi ollut jotenkin pingotettuna jossain, en jaksa uskoa tyttöjenkään pitäneen noin likaista mitenkään yllään.

[skoone]

Kuullessani ensi kertaa tästä tyynyliinasta jonka sisällä oli pidetty jotain kovaa esinettä, ajattelin että joku oli tehnyt varhaisimpien aikojen kevytkassin , mutta puukolla leikatut kuminauhat viittaavat että olisi ollut jotenkin pingotettuna jossain, en jaksa uskoa tyttöjenkään pitäneen noin likaista mitenkään yllään.

Mutta jospa pojat olivatkin käyttäneet tätä "tyynyliinaa" vaikka uimahousuina

lisätty pari krjainta

[Krieg]

Kuka mahtaa tunnista tekstin tai tietää sen kirjoittajaa ja tarkoitusperiä? Miksi joku on laittanut tämän nettiavaruuteen? Kaikki varmasti tietävät Asser Stenbäckin mutta liittyykö hän mitenkään tähän tekstiin? Ohessa myös alkuperäinen linkki. Eli laitetaan tämäkin nyt tänne muiden luettavaksi ja spekuloitavaksi.

http://excidium.emdia.fi/dcc/kesayo_bodominjarvella.txt



Kesäyö Bodominjärvellä


Näen saman unen. Siinä on järvi, mustapintainen. Tyyni kesäyö on lämmin.
Järveä reunustaa koivumetsä. Mätä kala löyhkää. Nyrpistän nenääni. Suljen
silmäni, avaan ne uudelleen. Edessäni seisoo vanttera mies. Pitkä, kalju,
teräväpiirteinen. Herrasmies, pukeutunut mustaan pikkutakkiin ja kiiltäviin
kenkiin. Hän hymyilee, iskee silmää, lausuu muutaman sanan. En tunne kieltä.
Mies osoittaa taakseni, kohti järveä. Tunnen, kuinka jokin lähestyy. Olen
vaiti. En käänny; ruumiini on jäykkä. Kuulen askeleita takaani. Se on lähellä.
Mustapukuinen mies hymyilee, puhuu, tällä kertaa saksaksi. Toddurch Erhängen.
Kuolema hirttämällä. Järven toiselta rannalta kaikuu nuoruuteni tanssimusiikki.
Olavi Virta laulaa Satumaasta.

* * *

Kurkkuani puristaa joka aamu. En saa henkeä, uskon kuolevani. Usein toivon
kuolevani, kunnes lopulta herään. On totta, että päiväni käyvät vähiin.
Lääkärini, nuori lebedamen sanoo syövän edenneen jo pitkälle. Nimeni on Asser
Stenbäck. Olen iältäni yhdeksänkymmentäkaksi. Koulutukseltani olen lääketieteen
lisensiaatti, valmistuin Helsingin yliopistosta vuonna 1940. Erityisalani on
psykiatria, suurin kiinnostuksen kohteeni hypnoosi.

Olen kiitollinen kaikista päivistä, jotka olen saanut elää. Jos nuoruudessani
olisin uskonut näkeväni 2000-luvun, olisin toivonut, että jonakin päivänä
saisin käyttööni aikakojeen. Halusin matkata ajassa taaksepäin muinaiseen
Egyptiin: seikkailukertomukset salaperäisestä faraoiden maasta saivat nuoren
pääni pyörälle.

Mikäli tänään saisin valita, minne ajassa matkustaisin, kohteeni olisi eräs
kesäinen päivä vuonna 1960. Kulkisin Helsingin yliopistolliseen
keskussairaalaan ja estäisin kunnianhimoista itseäni ottamasta vastaan tuon
ajan Prominenz-potilasta, Nils Wilhelm Gustaffsonia.

Nils on ainoa henkiinjäänyt niistä neljästä nuoresta, jotka olivat eräänä
kesäpäivänä lähteneet Espoon Bodominjärven rannalle telttailemaan. Kolme nuorta
oli pahoin silvottu teltan sisälle. Myös Nils oli kokenut kovia: hänen
ruumiinsa vasen puoli oli täynnä puukoniskuja. Kasvot olivat yhä turvoksissa,
kuin tappelun jäljiltä, vaikka tapahtuneesta oli jo toista viikkoa.

Jäykänoloisen Nilsin ensimmäistä kertaa tavattuani kiinnitin huomioni hänen
silmiinsä. Niistä näkee sieluun saakka, sanotaan. Vaikka poika väitti
unohtaneensa kaiken, hänen silmänsä eivät valehdelleet. Jäänsiniset, pistävät
silmät vilkuilivat hermostuneina ympäri vastaanottoani. Niiden takaa, jostakin
ihmismielen pimeimmästä sopukasta, välittyi suunnaton, selittämätön kauhu. Sen
esiinkaivaminen oli työ, jonka tuona kesänä suoritin.

Kuinka toivonkaan, etten koskaan olisi kurkistanut noiden silmien taakse!
Mikä kurja kohtalo, mikä Jumalan oikku sai minut kampittamaan tieltäni kymmeniä
lääkäreitä ja tutkijoita? Oliko kaikki vain sattumaa, vai oliko unieni olento
valmistanut kaiken minua varten? Oliko Nilsin määrä kertoa tarinansa juuri
minulle?

Vannon äitini haudan kautta, että tarinani on tosi. Olen kirjoittanut tähän
Nils Wilhelm Gustaffsonin kertomuksen juuri sellaisena, jonka hän syvässä
hypnoosissa kertoi. Se tarina, jonka lehdistölle ja poliiseille aiemmin
kerroin, oli valetta.

Nuorena, naiivina lääkärinä uskoin vain siihen, minkä edessäni näen, mitä
kädelläni voin koskettaa. Luulin hypnotisoinnin menneen pahasti pieleen, uskoin
Gustaffsonin vammojen olleen niin rajuja, että hänen aivonsa olivat
vaurioituneet. Suojelin itseäni kieltämällä totuuden.

Unia, jotka alkoivat Gustaffsonin tapaamisesta, en voi paeta. Toivon, että
kuolemassa saan rauhan siltä sanoinkuvaamattomalta kauhulta, joka takaani
hiipii. Tunnen sen sormet, ne hivuttautuvat selkää pitkin kurkulleni, vailla
minkäänlaista kiirettä. Uni ja valvetlia ovat yhtä, Gesamtheit. Tarinat ovat
kuolemaksi, ne kuristavat, niiden on lopulta pakko päästä ulos. Jättäköön unet
minut rauhaan, tulkoon eteeni vielä yksi aamu ennen kuin Hängen tapahtuu.

* * *

Olen Nils Wilhelm Gustaffson, kahdeksantoistavuotias. Kasvoni ovat vakavat.
Ajan moottoripyörällä kohti Bodom-järven rantaa. Kaunis kesäpäivä on ehtinyt
iltapäivään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Muutaman metrin päässä
takanani toisella pyörällä ajaa Seppo. Hänestä pitää kiinni Irmeli, tyttö,
johon olen ihastunut. Omaa selkääni vasten painautuvat Anjan pienet rinnat.
Hänen kätensä ovat kietoutuneet ympärilleni kiihkottomasti, vailla tunnetta.
Mietin, millä tavalla Irmeli puristaa Seppoa.

Kenelläkään meistä ei ole kypärää, kiidämme pieniä hiekkateitä liian
nopeasti. Vauhti pelottaa meitä kaikkia, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä
ääneen. Tärisevät moottoripyörät on pakattu täyteen tavaraa. Teltta, onget,
makuupussi, pullo kirkasta viinaa. Tiedän mitä matkalta haluan: päästä
telttaan, ujuttaa itseni Irmelin mekon alle.

Saavumme järveä reunustavaan lehtimetsään. Vauhtimme hidastuu. Välillä
moottoripyörää talutetaan, keskustellaan merkityksettömiä. Vilkuilen Irmeliä.
Hän kulkee Sepon vieressä ja puhuu kokemuksistaan ammattikoulussa, siitä miten
toiset oppilaat ovat lapsellisia typeryksiä. Seppo kuuntelee, yrittää näyttää
kiinnostuneelta. Anja hakeutuu Irmelin viereen, kuuntelemaan ja katselemaan.
Minä talutan pyörää yksin. Kerran teltta putoaa, poimin sen, kiroan, kiinnitän
takaisin moottoripyörään. Esitän iloista ja hyväntuulista. Olen maailmanmies,
aivan kuin amerikkalaisessa elokuvassa. Kukaan ei huomaa harmistustani: minun
pitäisi kävellä Irmelin vieressä, ei Sepon.

Matka tuntuu pitkältä, puiden siimeksessä valo ja varjo tanssivat. Puoli
tuntia, ja saavumme järvelle. Huokaisen helpotuksesta, laitan moottoripyörän
seisomajalalle. Ryhdyn purkamaan tavaroita. Seppo tulee apuun.

- Otitko myös narua, maitonaama, hän kysyy hekotellen. Annan Sepolle repun
sivutaskuun pakkaamani lankakerän. Vastaan pakanneeni kaiken, minkä lupasin.

Tytöt tirskuvat ja supisevat keskenään, he menevät kahdestaan järven rantaan.
Huljuttavat varpaitaan järvivedessä, vilkuilevat suuntaamme, kikattavat. Seppo
vilkuttaa takaisin, minä en. Ryhdymme miehissä pystyttämään harmaanvihreää
telttaa, sopivasti puiden siimekseen. Kerran teltta kaatuu, joudumme
aloittamaan alusta. Seppo kiroaa, minä kiroan, emme puhu mitään. Taivaalla
kirkuu lokki.

Lopulta saamme teltan pystyyn. Seppo riisuu t-paidan pois, hänellä on kuuma.
Minä en kehtaa, lihakseni eivät ole yhtä suuret kuin Sepon. Mahaakin on tullut
pikkuisen. Kaivan repusta viinapullon ja raksautan korkin auki. Istun teltan
viereen, suurelle kivelle. Seppo kävelee kohti tyttöjä. Hän ottaa varman
askeleen toisensa perään, saapuu rantaan. Vasen käsi Anjan olalle, oikea
Irmelin. Seppo sanoo jotakin vaimealla äänellä, kaikki katsovat suuntaani.
Tytöt tirskuvat. Seppo nauraa. Ja vilkuttaa minulle.

- Tule tänne sieltä mököttämästä, Nilssoni, hän huutaa. - Ja tuo se pullo
matkassasi!

Hikinen paita tarttuu kiinni vartaloon. Kävelen rantaan, samalla pullosta
vähitellen naukkaillen. Kirkas viina maistuu pahalta, mutta irvistää ei saa.
Tarjoan pullon Sepolle, joka ottaa pidemmän kulauksen. Hän virnistää, peittää
irvistyksen sillä. Sepolta pullo menee Irmelille, joka ottaa pienen kulauksen
ja tarjoaa eteenpäin Anjalle. Kunnon tyttö, Anja, ei ensin ota pulloa lainkaan,
mutta kun Irmeli sanoo ystävälleen muutaman pistävän sanan, maistaa hänkin
pullosta tipan. Anja yskii, irvistää, sylkäisee. Kaikki nauravat, minäkin.

Viina lämmittää sisältäpäin. Siirryn vaivihkaa lähemmäs Irmeliä. Istun hänen
viereensä, en kuitenkaan liian lähelle, ja katselen kohti järvenselkää.
Silmänurkassa pidän Irmelin. Tytöt keskustelevat keskenään arkisista asioista;
koulusta ja uimisesta. Seppo sanoo väliin silloin tällöin muutaman sanan,
yleensä jotakin hauskaa, jolloin kaikki nauravat. Itse haluaisin uimaan,
vedessä voisin näyttää tytöille. Olen Seppoa parempi uimaan, osaan kroolatakin.

En voi olla ajattelematta ihastustani. Tiedän Irmelin olleen monen pojan
kanssa. Järki sanoo, että minun pitäisi valita joku kelvollinen tyttö. En ole
kovin ruma, minulla olisi mahdollisuus saada hyvä tyttö milloin tahansa. Silti
Irmelissä jokin viehättää. Hänen kasvonsa ovat täydellisen kauniit, hieman kuin
Armi Kuuselalla, ei virheen virhettä. Irmeli ei ole yhtään pyöreä, toisin kuin
Anja. Irmelin ääni on pehmeä, viettelevän kuuloinen. Hänen naurunsa...

Seppo huomaa, että tuijotan.

- Mikäs Nilssonilla mielessä, hän pilkkaa. Irmeli vilkaisee Seppoa, sitten
minua ja huomaa katseeni. Hän pyöräyttää silmiään ja hymähtää.

- Mikähän sillä mahtaa olla, kuulen Irmelin sanovan. Sepolle. - Mikähän on
miehellä mielessä?

- Taitaa Nilssoni haluta sukeltamaan, vähän vaatetta pois ja sitä suuntaa,
Seppo vastaa myhäillen. Hän vaihtaa katseen Irmelin kanssa, kumpikin nauraa.
Minua kuumottaa, viinan ja auringon yhdistelmä eivät tee hyvää. Tarvitsen
vettä. Otan viinapullosta uuden huikan ja sanon meneväni uimaan.

Viina alkaa tuntua. Uskallan riisua vaatteeni kaikkien edessä. Jätän ylleni
vain alushousut. Kukaan ei naura, he eivät tohdi pilkata huonoa vartaloani.
Tunnen niskassani toisten katseet. Polskin rannalta suoraan järveen, samasta
uimapaikasta mistä monet muutkin ovat menneet. Heti riittävän syvälle päästyäni
kaadun kylmään veteen, ettei kukaan tuijottaisi minua liian pitkään.

Uin pitkin vedoin syvemmälle. Järvivesi näyttää niin mustalta. Kylmyys ei
väisty, se tunkeutuu ytimiin asti. Edes viina ei enää lämmitä. Uin ensin
sammakkoa, sitten kroolia, sitten selkää. Kuulen tyttöjen huutavan rannalta.

- Sukella! Kuinka pitkään pysyt veden alla, kuulen Irmelin haasteen. Minä
tottelen, minä sukellan.

Veden alla on rauhallista. Kylmyys tuntuu jääneen pinnalle. Avaan silmäni.
Kaikkialla on pimeää. Sukellan syvemmälle, viimeiset valonsäteet jäävät
yläpuolelleni. Silloin ymmärrän, että syvyydessä on jotakin. Mielikuvitukseni
saa siivet: aivan kuin jokin suuri kutsuisi minua luokseen. Aivan kuin jokin
haluaisi tarttua kädestäni ja vetää mukaansa järven pohjaan, kauan sitten
uponneeseen kaupunkiin, jossa aurinko ei ole milloinkaan paistanut.

Nousen pintaan pärskähtäen.

- Melkein minuutti! Jumalauta, Nilssoni, Seppo kannustaa. Tytöt antavat
pienet aplodit. Irmeli katsoo suuntaani, hyväksyvästi. Vedessä on kylmä, haluan
äkkiä rantaan, haluan Irmelin viereen. Uin muutaman vedon, kahlaan takaisin
mukavan lämpimälle kalliolle. Aivan kuin olisin syvyyksistä nostettu kala, joka
on viimeinkin päässyt pannulle lämmittelemään. Sanon veden olleen kylmää,
pyydän lisää viinaa.

Seppo antaa käteeni pullon ja istuu toiselle puolelleni. Irmeli on toisella
puolella, hieman lähempänä kuin aiemmin. Vilkaisiko hän minua? Anja ei puhu
mitään, hän nojaa Irmeliin ja ottaa aurinkoa. Hän on ottanut paitansa pois.
Rintaliivit ovat valkoiset. Anjalla on pienet rinnat ja hieman pyöreä vartalo.
Finnejä selän yläosassa.

- Tiedätkö, mikä mökki tuolla on, Irmeli kysyy. Hätkähdän, vaihdan asentoa ja
kysyn, mitä mökkiä hän tarkoittaa. Irmeli osoittaa läheisellä niemellä olevaa
tummaa rakennusta. Se on melko uusi, selvästi varakkaan ihmisen omistama
asunto. Enemmän huvila kuin mökki.

- Tuossa kun sukeltelit, me juteltiin näistä mökeistä, Irmeli jatkaa. - Seppo
sanoi, että tuo on Stasin kesämökki. Ne lähettää tänne agentteja ja
vakoilijoita tutkimaan Suomea. Kesäisin ne tulee viettämään tuonne ryyppyjuhlia
poliitikkojen kanssa. Seppo sanoo, että siellä on käynyt Kekkonenkin. Seppo
nyökyttää päätään ja mutisee hyväksyvästi.

- Keitäköhän siellä tällä hetkellä on, Irmeli kysyy itsekseen. Käännän
katseeni tytöstä kohti mökkiä. Sen kuistilla on liikahtamatta jokin tumma
hahmo.

- Aika pelottava, eikö olekin, Irmeli sanoo vakavasti. - Tuossa se on
hievahtamatta ollut koko ajan, aivan kuin se katselisi meidän suuntaan. Jos se
on vaikka henkivartija, sillä on varmaan pyssykin.

Seppo vastaa nauraen, että paikalla on Hrutshev, Kekkonen ja Armi Kuusela.
Irmeli ja Anja nauravat, minua hymyilyttää. Hahmo kuistilla unohtuu hetkeksi,
kun keskustelemme niitä näitä. Kun vilkaisen uudelleen kohti mökkiä, kuisti on
tyhjä.

* * *

Anja ryhtyy hieromaan Irmelin hartioita.

- Ota paita pois, Anja sanoo. - Ei tästä muuten tule mitään.

Irmeli nauraa ja riisuu paitansa. Hänellä ei ole rintaliivejä. Yritän välttää
tuijottamisen ja otan hieman lisää viinaa. Pullo on kohta puolillaan. Seppo ei
välttele tilannetta, vaan katselee Irmeliä avoimesti. Pala nousee kurkkuun.
Puristan käden nyrkkiin, sydämessä hakkaa.

- On siinä tytöllä hyvät tissit, Seppo sanoo hymyillen. - Kelpaisi niitä
koskeakin.

Anja nauraa, Irmeli myös. Lopulta hän vastaa:

- Etköhän sinä ole niitä jo tarpeeksi lääppinyt.
Seppo ja Anja nauravat. Minäkin hymyilen, vaikka sydämeni hypähtää kurkkuun.
Onko Seppo ollut Irmelin kanssa?

- Mahtaako siellä olla Kekkonen kiikaroimassa, Irmeli jatkaa. - Katsokoon
sitten oikein kunnolla, kyllä minä Urkin kanssa tekisin. Se on hyvä mies.
Vilkaisen mökkiä. Välähtikö ikkunassa jokin? Kenties henkivartija on mennyt
sisälle. Jostakin syystä viina ei tunnu tehoavan: selkärankaani pitkin menee
kylmiä väreitä, vaikka juoman pitäisi lämmittää. Mitä Stasi voisi haluta
tavallisista retkeilijöistä?

- Käykää te pojat katsomassa, onko Kekkonen paikalla, sanokaa tytöiltä
terveisiä, Anja sanoo.

Käännän katseeni tyttöihin. Anja hieroo antaumuksella Irmelin hartioita,
nojaa häneen niin, että rinnat koskettavat Irmelin selkää. Rypistän otsaani,
sydämessä lyö. Miksi tytöt ovat noin lähellä toisiaan?

Irmeli taittaa päätään taaksepäin, sulkee silmänsä, huokaa syvään Anjan
koskettaessa. Haluaisin olla Anjan paikalla, sivelemässä Irmelin hartioita.
Haluaisin suudella Irmelin kaulaa, hieroa hänen rintojaan, kaataa hänet
taaksepäin ja olla hänen kanssaan siinä paikassa, kalliolla, kaikkien agenttien
nähtävillä.

- Mitäköhän niillä siellä oikeasti on, Irmeli miettii. Hän ottaa etäisyyttä
Anjaan, ja katsoo suoraan minuun. - Eikö olisi jännää nähdä, onko niillä siellä
salaisia asiakirjoja tai vakoilulaitteita? Hymyilen, Irmelin katse tuntuu
polttavalta. Korvissa kuohuu, nyökkään. Nyt tai ei koskaan. Sanon lähteväni
katsomaan, pyydän Irmelin mukaani.

Seppo nauraa.

- Nilssoni käy suoraan asiaan, hän toteaa. Tytöt kikattavat.

Poskiani kuumottaa. Lähden kävelemään kohti leiriä, muut jäävät rantaan.
Istun kivelle teltan viereen. Hyttyset pistelevät, pitää läiskiä. Unohdin
vaatteeni rantaan, enkä kehtaa lähteä niitä sieltä hakemaan. Katselen metsää.
Katselen lintuja, jotka kulkevat puusta toiseen etsimässä ruokaa. Katselen
puiden taakse ja odotan, että niiden takaa ilmestyisi jokin. Karhu, peura,
leijona tai mökiltään eksynyt vieraan vallan agentti.

Tuulenpuuska puhaltaa järven yli. Kuulen askeleita takaani. Kohta Seppo
seisoo vieressäni vakavana, vaatepino kädessään. Hän heittää vaatteet syliini.

- Mitä sinä saamarin suhari oikein teet, Seppo aloittaa. Hän on raivoissaan.
Äänestä sitä ei kuule, raivo on noussut Sepon silmiin.

- Tiedät ihan hyvin, että minä yritän tuota Irmeliä. Älä sinä tule siihen
väliin, hän jatkaa.

Kysyn, mikä oikeus hänellä on Irmeliin. Tekee mieli ottaa Seposta kiinni,
ravistella ja huutaa, mutta en uskalla. Hän on vahvempi.

- Tästä puhuttiin ennen reissulle lähtöä. Irmeli on minun ja sinä saat tuon
Anjan, Seppo sanoo. - Juttelin tyttöjen kanssa, ja ne ovat ihan ihmeissään
sinun käytöksestäsi.

En halua kuunnella Seppoa, enkä halua muistella hänen kanssaan tekemääni
sopimusta. Se oli virhe. Vedän paidan ja shortsit päälleni ja lähden kulkemaan
suoraan metsän siimekseen. Seppo huutaa jotakin perääni, en kiinnitä häneen
erityistä huomioita.

Lehtipuut kaartuvat ylleni, tuntuu siltä kuin puut tahtoisivat koskettaa
minua. Metsän keskellä kuumuus on sietämätön, paitani on hetkessä hiestä märkä.
Valo ja varjo leikkivät puiden katveessa, aivan kuin pienet keijut tanssisivat
koivujen keskellä. Tuuli kahisuttaa haapoja. Kuljen päämäärättömästi eteenpäin,
yritän olla ajattelematta toisia. Potkin kiviä, paiskin oksia, pidän tahallani
melua.

Löydän metsän keskeltä polun, se houkuttelee kulkemaan. Vanhat lehtipuut
ympärilläni luovat kauniin katon pienelle tielle, jota pitkin ryhdyn
vaeltamaan. Riisun paidan, kiedon sen vyöksi ympärilleni. Metsän keskellä
vartalollani ei ole väliä.

En tiedä kuinka pitkään polkua kuljen. Takaisin en halua kääntyä, jokin polun
päässä vetää minua puoleensa. Minut valtaa seikkailun ja etsimisen ilo, samalla
jännitys siitä, mitä löydän. Joskus polku menee pienen mäen yli, joskus se
kaartaa jyrkästi. Hetkessä menetän suuntavaistoni, eikä auringon
sijainnistakaan ole apua, niin hyvin puut polun peittävät.

Oksa katkeaa. Sydämeni pomppaa kurkkuun. Käännyn ympäri, katselen metsään, en
näe ketään. Kysyn, kuka siellä, en saa vastausta. Linnut eivät laula, nekin
ovat pelästyneet tuntematonta tarkkailijaani. Tunnen jälleen painostavan
kuumuuden, ensimmäistä kertaa metsässä ollessani minua pelottaa. Valo luo
muodottomia hahmoja puiden kätköihin. Ne liikkuvat verkkaista vauhtiaan,
tulevat lähemmäs ja kulkevat taas kauemmas. Niillä on kauhistuttavat kasvot,
joita tahdon katsoa.

Huudan nähneeni vakoojan ja vaadin häntä tulemaan esiin. Huudan Seppoa ja
Irmeliä ja Anjaa, sanon, että vitsi ei ole lainkaan hauska.

Ketään ei näy, eikä ääntäkään kuulu. Lähden kulkemaan polkua eteenpäin, tällä
kertaa hiljaa ja vaivihkaa. Vilkaisen välillä olkani yli. Olen aina näkevinäni
jonkin tumman hahmon puiden siimeksessä, joka kerta toisensa jälkeen
osoittautuu kannoksi, kiveksi tai kauhistuttavaksi varjoksi. Miten kesäpäivä
voikaan olla näin kuuma!

Varoittamatta polku kaartuu jyrkästi vasemmalle. Huomaan polun päättyvän
suuren huvilan taakse. Sen toisella puolella on Bodominjärvi; mustana, syvänä,
uhkaavana. Tunnistan rakennuksen välittömästi: huvila on sama, jota
rantakallioilta aiemmin katselimme. Sen tummus ja jylhyys korostuvat
kesäauringossa. Talossa on vain muutama pieni ikkuna, nekin kovin korkealla.
Tummanruskeiksi maalatut jykevät hirret ovat ikiaikaiset.

Minun pitäisi poistua. Polun päästä näen toisella rannalla ihmisiä: tunnistan
heidät ystävikseni. En näe, mitä he tekevät. Makaavatko Irmeli ja Anja
sylikkäin? Onko Seppo heidän vieressään? Kuka on tuo tumma hahmo, joka kahlaa
hitaasti vedestä kohti rantakalliota? Pettävätkö silmäni?

Minun pitäisi palata heidän luokseen. Jokin sisälläni kuitenkin vaatii minua
jatkamaan, aivan kuin kutsun kuulleena. Olen niin lähellä, jokin on niin
lähellä, että minun on nähtävä se. Minun on nähtävä, mitä huvilassa on.

Kierrän rakennuksen nurkalle ja yritän kuunnella mitä tahansa ääniä,
tuloksetta. Kuulen ainoastaan oman sydämeni lyönnit, kuulen vereni kohisevan.
Hiivin vaivihkaa eteenpäin, yritän olla hengittämättä. Otan yhden, varovaisen
askeleen kerrallaan, hivuttaudun vähitellen kohti kuistia. Hyttyset pistelevät,
hiki valuu pieninä puroina.

Vedän syvään henkeä, ja kurkistan talon nurkalta kuistille. Se on tyhjillään.
Huuliltani pääsee helpottunut huokaus. Saan jostain hieman lisää rohkeutta ja
hivuttaudun kuistille. Se on tyhjä, yhtä pöytää ja tuolia lukuunottamatta.
Kiinnitän huomiota pöydän ja tuolin siitepölyyn: vaikuttaa siltä, että
kumpaakaan ei ole käytetty vähään aikaan. Vaan eikö toiselta rannalta näkemäni
henkivartija istunut juuri tässä? Ainoat jalanjäljet, jotka kuistilla näen,
ovat omani. Järvelle päin avautuvien ikkunoiden takana on verhot, sisällekään
en näe.

Tilanteen koomisuus saa minut naurahtamaan, pelko väistyy hetkeksi. Ehkä
mökki on autio. Toiselta rannalta näimme vain jonkun eläimen, välähdys tuli
ikkunasta, jos siitäkään. Pelkäsin aivan turhaan, vakuutan itselleni, ja
siirryn parilla askeleella ovelle. Voisihan sitä koettaa, tänne asti kun on
tultu.

Ovenkahva painuu kolahtaen alas. Kukaan ei ole lukinnut mökin ovea. Painan
kahvan loppuun asti, ja työnnän ovea varovasti, vähän kerrassaan auki. Pienestä
ovenraosta minua tervehtii ummehtunut ilma, johon sekoittuu mädän kalan
löyhkää. Nyrpistän nenääni, lyön oven kertaheitolla auki.

Huvilan sisällä on pilkkopimeää. Niskavillani nousevat pystyyn, haju ja
pimeys saavat sydämeni hakkaamaan. Astun varovasti huvilan sisälle ja katson
ympärilleni. Eteishuone on melko pieni. Sen toisella laidalla on suljettu ovi,
jonka eteen on lyöty lauta poikittain. Kaikkialla on pölyistä ja likaista.
Hirvittävä haju tuntuu tulevan jostakin seuraavista huoneista.

Huoneen nurkassa on vanha, pölyinen tuoli, jonka jätän omaan rauhaansa. Olen
kiinnostunut lipastosta, joka on raahattu ikkunan ääreen. Sen kaksi ylintä
laatikkoa ovat tyhjät, mutta alimmassa on musta, kiiltävä asiakirjasalkku. Otan
sen syliini ja avaan toisen salvan.

Viereisestä huoneesta kuuluu hirvittävä huuto. Se on ääni, jollaista en ole
milloinkaan aiemmin kuullut. Ääni vaikeroi tuhansien ja taas tuhansien vuosien
takaa, kaukaa tähtien tuolta puolen. Sen voima ravisuttaa koko taloa, tunkeutuu
luihin asti. Huudan kauhusta. Umpeen naulatun oven toiselta puolelta kuuluu
laahaavaa kolinaa. Joku on tulossa.

Vaikka mieleni on järkkynyt, jalkani toimivat. Lähden juoksemaan nopeammin
kuin milloinkaan aiemmin. Juoksen ulos talosta, juoksen suoraan rantaa kohti.
Näen ystäväni toisella rannalla, he ovat riisuutuneet alasti ja menneet uimaan,
suoraan mustaan järveen. He ovat toisessa maailmassa. Huudan kovaan ääneen,
ystäväni eivät kuule. Maailma pyörii vimmatulla nopeudella, tähdet ovat
kääntyneet päälaelleen. Pääsen pimeän veden ääreen, kun jalkani, mieleni ei
jaksa enää. Viina, lämpö ja pelko vievät minusta voiton. Lyyhistyn polvilleni,
sitten vatsalleni, ja hetkessä kaikki on pimeää. Kartanosta lähestyy jokin.

* * *

Neidot tanssivat vedessä.. Syvyydessä he hierovat itseään ja toisiaan. Neidot
ovat hukkuneet, heillä on Irmelin ja Anjan kasvot. He sitovat toisiinsa köysiä;
käsiin, jalkoihin, kurkun ympärille. Köysiä kiristetään, kunnes kuolleet
kuolevat uudelleen.

Kuolleet neidot laulavat kielellä, jota en tunne. Välillä ääneen yhtyy mies,
Seppo. Laulu vaihtuu irvokkaaseen, nuotin viereltä kulkevaan Olavi Virta
-mukaelmaan.

Syvän veden tuolla puolen aasakotin maa
missä tuonen tummaan virtaan sielut katoaa.
Missä klulun kutsujat mi' iät vaeltaa
siellä on se kauhiampi ärlyehin maa.

Laulu vaihtuu messuamiseksi. Ollaan järven rannalla. Neidot kiihottuvat
toisistaan eläimelliseen ulvontaan. Heidän takanaan, välissään, ympärillään
häärii tumma hahmo. Se on välillä Seppo, välillä tuntematon, vihreäkasvoinen
mies, joka ei ole ihminen. Järven pinta on peilityyni. Neidot kirkuvat:

Jää, jää, kutunluu!
Pane kuin mulvaa,
kutunluu ärlyeen,
vaa'an naulaa vaan!
Jää, jää, kutunluu!

Veden pinta kuohuu. Kuolleet neidot ovat aivan hiljaa, enää yksinäinen mies
messuaa. Minut valtaa sanoinkuvaamaton kauhu; voin ajatella vain kauhistuttavaa
loppuani, näen miten tarina päättyy. Järven pinta rikkoutuu. Huudan:

Jää, jää, kutunluu!

* * *

Herään veden partaalta. Aurinko on jo puoliksi laskenut, valaisten kauniisti
Bodominjärven pintaa. Puristan sylissäni mustaa salkkua. Sydämeni hakkaa, mutta
rintaa puristava, kauhistuttava pelko on tiessään. Nousen pystyyn, puhdistan
itseni.

Rantakallio, jossa ystäväni olivat, on autio. Vilkaisen taakseni. Huvilan ovi
on yhä auki. Värähdän muistellessani hirvittävää ääntä, jonka on täytynyt
kuulua kilometrien päähän. En halua astua askeltakaan lähemmäs huvilaa, en enää
milloinkaan. Lähden kulkemaan kohti leiripaikkaamme, järven rantaa pitkin
vaeltaen. Välillä minut valtaa selittämätön halu mennä uimaan, jättää kaikki
jälkeeni ja sukeltaa veden syvyyksiin. Maltan kuitenkin mieleni ja pysyn
rannalla.

Puolimatkassa alan kuulla vaimeaa puheensorinaa leiriltämme. Pysähdyn,
kuuntelen. Tunnistan Sepon, Irmelin ja Anjan äänet. Huokaan helpotuksesta ja
ryhdyn hölkkäämään kohti ystäviäni. Hieman lähemmäs päästyäni huudan
tervehdykseksi.

Ääneni kuultuaan Seppo saapuu minua vastaan. Hän heilauttaa kättään ja
juoksee luokseni.

- Missä ihmeessä sinä olet ollut, me etsittiin tunnin verran, ajateltiin jo
lähteä hakemaan apua, Seppo sanoo huojentuneena. Hänen katseensa kiinnittyy
kantamaani salkkuun, mutta hän ei sano sanaakaan.

Kävelemme yhdessä leiripaikallemme. Nuotio on laitettu pystyyn: tytöt
paistavat makkaraa tikunnokassa. Irmeli näyttää vähän ärtyneeltä, kurtistaa
kulmiaan kun vilkaisee suuntaani. Anja ei sano mitään, hän vain pyörittelee
makkaraansa. Tervehdin tyttöjä, en saa vastausta. Mainitsen olleeni pienellä
kävelyllä.

- Tajuatko sinä ollenkaan miten huolissaan me oltiin, Irmeli räjähtää. -
Etsittiin ja huhuiltiin, Seppo meinasi jo lähteä moottoripyörällä Espooseen
poliisilaitokselle, hän jatkaa.

Kohautan olkiani ja sanon, etten kuullut heidän huutoaan. Kerron olevani
pahoillani.

- Mikä tuo laukku on, Anja kysyy. Hän ei kuulosta moittivalta, ainoastaan
uteliaalta.

En päästä salkkua sylistäni, vaan puristan sitä tiiviisti rintaani vasten.
Kerron sen olevan asiakirjasalkku, jonka löysin metsästä. En mainitse
sanallakaan taloa, pelkoa, pakoa, en edes hirvittävää huutoa, jonka on täytynyt
kuulua leiriin asti.

Seppo yrittää vääntää tilanteesta kuivan vitsin, mutta ketään ei naurata.
Tuuli tuntuu yltyvän, se puhaltaa järvenselältä päin, aivan kuin ulvoen ja
vaikeroiden. Vaihdan ylleni lämpimät vaatteet, muut ovat tehneet samoin jo
aiemmin. En päästä salkkua hetkeksikään silmistäni, otan sen mukaani nuotiolle.
Ryhdyn paistamaan makkaraa.

Syömme hiljaisuudessa. Istun hieman erillään muista. Oma makkarani ei maistu
juuri miltään, sen rasvan ja jauhon sekoitus tuntuu kovin merkityksettömältä.
Syön palan kerrallaan, mutta unohdan jokaisen puraisun jälkeen, miltä makkara
maistuu. En tunne kuumaa, tahdon vain syödä. Olen kovin nälkäinen. Meidän olisi
pitänyt kalastaa, paistettu kala maistuisi herkulliselta.

- Mitä tuossa salkussa on, Anja kysyy toistamiseen. Muut aluksi vierastavat
rikottua hiljaisuutta, mutta lopulta Seppo ja Irmeli innostuvat tuomisistani.

- Ehkä se sisältää Stasin papereita, Irmeli veikkaa. Seppo nyökyttelee
vieressä ja vaatii, että avaan sen, näytän heillekin, mitä laukku sisältää.
Myönnän, etten itsekään ole sen sisältöön tutustunut. Lopulta avaan toisenkin
salvan, ja kurkistan laukkuun sisälle.

Papereita, vanhoja papereita. Ei salaperäisiä muistikirjoja, ei kummallisia
teknisiä välineitä, ei edes pistoolia. Ainoastaan kellastuneita, käsin
kirjoitettuja paperiarkkeja täynnä kirjoitusta sekä pieniä kemialisia kaavoja
ja erilaisia tuntemattomia symboleita.

Laitan paperit kiertoon ja vilkaisen muutamaa itsekin. Oma paperini on
kirjoitettu saksaksi. En osaa kieltä juuri lainkaan, mutta joitakin
johtopäätöksiä paperista pystyn vetämään. Arkki näyttää olevan täynnä
muistiinpanoja jostakin kirjasta nimeltä Unaussprechlichen Kulten.
Muistiinpanojen tekijä on merkinnyt asioita ylös ranskalaisin viivoin. Joitakin
sanoja ja lauseita on alleviivattu.

Anja päästää pienen äännähdyksen. Nostan katseeni papereista. Huomaan Anjan
heittäneen oman paperipinonsa eteensä maahan. Hänen kasvoillaan on ilme, joka
on sekoitus inhoa ja kauhua.

- Anja? Mitä siinä luki, Irmeli kysyy huolestuneena.

- Siinä kuvattiin, miten kuttu uhrataan ja miten siltä revitään pääkallo
irti, Anja vastaa ääni väristen. - Inhottavaa tekstiä.

Seppo poimii selvästi kiinnostuneena Anjan pudottaman paperinipun ja ryhtyy
lukemaan tekstiä, dramaattisella äänellä.

- "Kuttu sinun tulee uhraaman kymmennen kuun kymmenentenä. Sitoa köysi
kuhunkin kutun raajaan, määrää miehesi vetämään kunnes kukin raaja on
irrallaan. Veitsellä kuttu avataan, pääkallo kutulta poistetaan, seuraava
veitsellä kalloon kaiverretaan." Niin tässä sanotaan, sitten on kuva
ilmeisesti siitä, mitä pääkalloon pitäisi kaivertaa. Tämä on ihan kuin jostain
kauhutarinasta, Seppo sanoo.

Anja nyrpistelee nenäänsä, Irmeli kuuntelee silmät levällään, selvästi
kiinnostuneena.

Jatkamme papereiden läpikäyntiä. Keskustelemme löydöistämme. Mitään
kokonaisvaltaista tarinaa emme papereista löydä. Leimoista päätellen kyseessä
ovat Stasin paperit. Ihmettelemme, mitä tiedustelupalvelu tekee tällaisella
uskonnollisella, suorastaan epäilyttävällä materiaalilla.

Jotkut nimet ja sanat, joita papereista löydän, tuntuvat kielelläni kummilta.
Maistelen niitä. Mikä on Ctäläü? Erlüühen? Sanat tuntuvat tutuilta, niiden
merkitys on aivan kielen päässä, mutta jokin estää niiden tunnistamisen. Ja,
Ctäläü...

- Mitä sanoit, Seppo kysyy.

Hätkähdän. Olinko puhunut ääneen? Kaikki katsovat odottavina suuntaani.
Keksin hätävalheen, sanon maininneeni paperien olleen katalia. Irmeli ja Seppo
nyökkäävät, mutta Anja kurtistaa kulmiaan. Hän katsoo silmiini ja liikuttaa
huuliaan, aivan kuin kuiskaten jotain. Asako?. Kun räpäytän silmiäni, Anja
tuijottaa hiljaisena nuotioon.

Kuivat puut räiskähtävät. Heräämme nykyhetkeen. Seppo laittaa muutaman puun
lisää, istahtaa alas Irmelin ja Anjan väliin. Kurkussa puristaa jälleen, minun
heidän välissään pitäisi olla, ajattelen, tämä on minun iltani. Kerään
puhumatta paperit pois, sullon ne salkkuun ja vien mokoman telttaan, pysyköön
siellä piilossaan.

Viinapullo on otettu uudelleen esiin. Juoma lämmittää ja tuntuu hyvältä:
pienessä hiprakassa huolet haihtuvat helposti. Äskeiset tapahtumat, paperien
sanomat on unohdettu. Laulamme ja nauramme yhdessä. Sepolla on hyvä ääni, hän
aloittaa vanhan tutun viisun.

Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen

Yhdymme Sepon lauluun yksi kerrallaan. Irmelillä on kaunis, korkea ääni.

Hämärä jo metsään hiipi
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen

Anja tulee mukaan. Hänen matala äänensä on hiljainen ja hento, mutta se tukee
Sepon ja Irmelin laulua mainiosti.

Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan
se juuri oli noussut luolastaan
kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
kutunluuta kaivertaa.

Seppo päättää laulun viimeisen säkeen nauruun. Hänen äänensä kaikuu
hiljaisessa, pimenevässä metsässä pitkälle. Irmeli ja Anja eivät ymmärrä Sepon
huumoria lainkaan, tytöt nousevat vähin äänin nuotion äärestä ja kävelevät
yhdessä sanaakaan sanomatta telttaan. Seppo katsoo minua, tukea etsien.

- Älä nyt sinäkin ala, se oli vitsi vaan, hän anoo. Suon Sepolle pienen
virneen, vaikka minua ei hymyilytä lainkaan. Viime tuntien tapahtumat ovat
muistissani aivan liian kirkkaina, muistot ovat aivan liian elävät.

Hiljaisuus laskeutuu leiriimme. En sano sanaakaan, Seppokin on hiljaa.
Teltasta kuuluu vaimea supatus ja rapina, kun tytöt keskustelevat keskenään.
Katselen nuotioon, välillä teltalle. Mietin, rohkenisinko mennä tyttöjen luo,
lohduttamaan ja kertomaan, miten typerä Sepon vitsi oli.

Olen juuri nousemassa nuotiolta, kun kuulen rääkäisyn metsästä. Oliko se
öinen korppi? Muutkin kuulevat äänen. Tyttöjen supatus loppuu kuin veitsellä
leikaten. Seppo kääntyy katsomaan ääntä kohti ja huutaa:

- Hoi! Kuka siellä!

Teltan vetoketju aukeaa, Irmeli ja Anja työntävät päänsä ulos. He eivät astu
teltasta ulos, vaan katsovat suurin, kauhistunein silmin kohti metsikköä.
Ketään ei näy.

Seppo toistaa huutonsa kahdesti, ennen kuin näemme vieraamme. Puiden takaa,
aivan kuin tyhjästä, ilmestyy mustaan pikkutakkiin ja kiiltäviin kenkiin
pukeutunut kalju mies. Hän kävelee rauhallisesti leiriämme kohti. Jokin miehen
olemuksessa saa sydämeni laukkaamaan villisti.

Mustapukuinen mies ottaa hitaan askeleen toisensa jälkeen. Hänellä on pienet,
terävät, viiltävänsiniset silmät. Iältään vieras on viisissäkymmenissä, vaikkei
ikä hänen vartalostaan näy: mies on vanttera, suorastaan lihaksikas. Nenä,
poskipäät, leuka - kaikki ovat terävät ja tarkkapiirteiset, kuin kirveellä
leikatut. Nuoruusvuosinaan mies on ollut hyvin komea, eivätkä vuodet hänelle
pahaa ole tehneet.

- Kuka sinä olet, Seppo töksäyttää.

Mies kävelee lähemmäs, asettuu muutaman metrin päähän, pysytellen kuitenkin
metsän puolella.

- Nimeni on Hans, mies esittäytyy. Hän puhuu vaimealla äänellä, lähes
kuiskaten, saksaksi murtaen. Suomi tuntuu aiheuttavan miehelle suunnattomia
vaikeuksia; hän aivan kuin pysähtyisi miettimään ja maistelemaan jokaista
sanaa.

- Asunnossani on käynyt Diebe, varas. Minulta varastettiin eräs erityisen
tärkeä die Portefeuille, salkku, Hans kertoo. - Oletteko kenties törmänneet
henkilöön tai henkilöihin, joilla olisi ollut mukanaan musta, melko neue
asiakirjasalkku.

Vereni liki pysähtyy, kun Hans katsoo suoraan silmiini salkusta puhuessaan.
Hänen silmänsä eivät ole viisikymmenvuotiaan. En halua kurkistaa maailmaan,
joka noiden silmien takaa avautuu. Suljen silmäni. Kuulen Sepon puhuvan.

- Ei olla nähty sellaista varasta, mutta jos nähdään, pistetään mieleen, hän
sanoo.

Kuulen Hansin naurahtavan. Hän kiittää, danke. Kun lopulta avaan silmäni,
Hans on poissa. Seppo istuu yksin nuotiolla, ja tuijottaa minua.

- Kuule Nilssoni, mistä sinä tuon salkun hait? Kuka tuo mies oli, hän tivaa.

Puhun tällä kertaa totta. Vastaan lähteneeni suutuspäissäni kävelemään
metsään. Kerron polusta, johon törmäsin, äänistä joita matkallani kuulin.
Kerron, miten päädyin Stasin huvilan laitamille ja lopulta sen sisään. Kerron
jopa hirvittävästä huudosta sekä äänestä, jonka suljetun oven takaa kuulin.
Mainitsen ohimennen pyörtyneeni, kerron lyhyesti unista, joita näin.

Tarinani päättyessä tytöt ovat hiipineet takaisin nuotion ääreen. Kukaan ei
sano hetkeen mitään. Aurinko on laskenut, kesäinen metsä pimenee nopeasti.
Lopulta Irmeli rikkoo hiljaisuuden.

- Sanoit, että kuulit huvilasta jonkun huudon. Me ei kuultu tänne mitään: jos
joku siellä olisi huutanut, ääni olisi varmasti kuulunut tänne saakka, Irmeli
sanoo. Hänen äänensä värisee kiukusta, Irmeli ei usko tarinaani.
- Tämä kaikki on yhtä valetta ja valhetta. Te pojat olette kuitenkin sopineet
yhdessä, että tuotte minut ja Anjan tänne, kerrotte sitten kummitusjuttuja ja
koetatte saada meidät sillä verukkeella riisuttua, Irmeli jatkaa. - Eikö niin?

Olen hiljaa, en löydä sopivia sanoja. Mielessäni risteilee monta kuvaa, aivan
kuin joku koettaisi sekoittaa pääni kaatamalla mieleeni yhä uusia ja uusia
ajatuksia. Kuvia verisestä kutusta, raadelluista ja silvotuista ruumiista,
mustia hahmoja, jotka huojuvat puolelta toiselle, kuolleita, jotka kuolevat
toistamiseen. Vasta Anjan ääni palauttaa minut paikalleni, nuotion ääreen.

- Meidän täytyy päästä täältä pois, hän sanoo. - Meidän on mentävä. Nyt.
Jätetään kaikki tavarat tänne, palataan huomenna aamulla valoisan aikaan
hakemaan. Anjan ääni värisee, mutta hän kuulostaa vakuutuneelta. - Meidän pitää
lähteä, hän toistaa. Irmeli nyökyttää päätään, hän on samaa mieltä.

- Otetaan nyt ihan rauhassa, Seppo sanoo, kerrankin vakavana. - Meillä on
salkku missä on papereita. Paperit ei nouse yöllä kummittelemaan. Meillä on
mies, jolla on pikkutakki ja lakeerikengät, joka asuu mökissä. Ei sen enempää.
Ja meillä on Nils, joka kertoo kummitusjuttuja. Pitää sanoa, että hyvän tarinan
kerroitkin, olin uskoa siihen itsekin, mutta rajansa kaikella. Eiköhän sitä
kummitusjuttua ole kuultu riittävästi tälle illalle, eiköhän me voida lopettaa
tämä leikki, eikö niin, Nilssoni?

Seppo esitti haasteen. Kaikesta huolimatta Seppo haluaa jäädä paikalle, ehkä
hän haluaa tehdä juuri sen, mitä Irmeli aavisti. Seppo katselee suuntaani,
vastausta odottaen. Myös tytöt kääntyvät puoleeni. Jäämmekö tänne? Teen
virheen: nyökkään.

* * *

Kuljen leirissämme. Kaikki on unta.

Seppo, Irmeli ja Anja keskustelevat tyhjistä asioista. He ovat siirtyneet
toiseen maailmaan, tai jääneet vanhaan. En puhu paljoakaan, sanon sanan
silloin, toisen tällöin, vastaan korkeintaan suoriin kysymyksiin. Kieltäydyn
tarjotusta pullosta. Kuulen jonkun kysyvän, mikä on vialla kun Nils ei juo
viinaa, en kuule omaa vastaustani.

Kävelen jossakin vaiheessa telttaan. Huomaan paperien olevan levällään pitkin
telttaa, ymmärrän minkä kauheuden tytöt ovat papereita salaa lukemalla tehneet.
Olen surullinen, pienen hetken verran, ja ryhdyn töihin. Luen papereita, yksi
kerrallaan, osaan kielen nyt täydellisesti. Tiedän, mitä papereissa kerrotaan.

Kuttu teurastetaan sitomalla köysi kuhunkin raajaan, pää mukaanlukien. Viisi
miestä vetää elävää eläintä eri suuntiin, kunnes raajat irtoavat. Lopputyö
suoritetaan veitsellä. Rinta halkaistaan pitkällä vedolla, työnnetään käsi
sisään, vedetään sydän ulos. Veitsellä katkaistaan verisuonet. Siirrytään pään
kimppuun. Vedetään kallopuolelle pitkä, syvä viilto, ryhdytään kuorimaan ihoa
kallon päältä pois hitaasti, vähitellen. Lopulta kutun pääkallo irrotetaan
selkärangasta, puhdistetaan verestä, huuhdellaan mustassa vedessä.

Kalloon kaiverretaan merkki, sinetti, die Siegel. Pää viedään yön pimeimpänä
tuntina järven keskelle. Upotetaan kutunluu. Luetaan loitsu, joka lausutaan
näin:

Iä Iä Cthulhu! ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn! Iä Iä
Cthulhu!

Jää, jää, kutunluu. Pane kuin mulvaa, kutunluu ärlyeen. Vaa'an naulaa vaan!
Jää, jää, kutunluu.

Ctäläü. Pimeys on laskeutunut, tähdet ovat kiertäneet pois radoiltaan. Mikään
ei ole enää kuin ennen.

Teltan ulkopuolella lauletaan ja tanssitaan. Työnnän pääni ulos oviaukosta.
Näen, miten Irmeli, Anja ja Seppo ovat riisuutuneet alasti. Tytöt hierovat
toistensa rintoja, suutelevat, nipistävät, puristavat, purevat. Anja laskeutuu
Irmelin haaroväliin, nuolaisee, suutelee kerran toisensa jälkeen. Joka
lipaisulla Irmelin huulille kohoaa huuto, yhtä lailla nautintoa ja pelkoa.

Kaiken aikaa Seppo sitoo köysiä, loitsuaa. Hän ja Anja toimivat yhdessä.
Toinen tuottaa Irmelin alapäälle nautintoa, toinen sitoo köysiä. Ensin
jalkoihin, sitten käsiin, lopulta kaulan ympärille. Välillä Seppo on Anja ja
Anja on Seppo.

Liityn mukaan leikkiin. Olen oma itseni Irmelin haarojen välissä, tunnen
räjähtävän nautinnon, muuta en vaadi kuin yhtä hetkeä tässä ja nyt. Olen Seppo;
sidon köysiä rakkaani kaulalle, kiristän, saan nautintoni kivusta, laulan
kivusta, nauran kivulle. Olen Anja, nöyrä, kuuliainen palvelija, teen kaiken
minkä herrani Ctäläü määrää. Ruumiini on temppelini.

Suuri muinainen vaatii meiltä ihmisuhria. Se puhuu kammottavalla, järven yli
kantautuvalla äänellään: Toddurch Erhängen. Kuolema hirttämällä.

Kuljen leirissämme. Kaikki on unta. Pimeys on laskeutunut. Minun on juostava
pois. Huutaako joku perääni?

* * *

Herään kolahdukseen.

Makaan kovalla puulattialla. Kuulen oman hengitykseni. Olen huoneessa, jota
valaisee yksi kynttilä. Lattian pinta tuntuu tahmealta. Seinälle on naulattu
kutun kallo, tyhjät silmäkuopat tuijottavat suuntaani. Kalanlöyhkä saa pääni
sekaisin, aivan kuin kaikkialla olisi lukemattomia mädäntyneitä kaloja. Haju on
hurmaava.

Oven ulkopuolella kolahtaa uudelleen. Hiivin ovelle, hakkaan sitä, pyydän ja
ulvon toisella puolella olevia päästämään minut ulos. Olen väsynyt, kovin
väsynyt. Päästäkää minut ulos, pyydän, antakaa minulle ruokaa.

Kuulen toiselta puolelta juoksuaskelia, vieraani on poistunut. Vain hänen
hajunsa jää jäljelle.

* * *

Pakenen metsässä, juoksen. En tiedä minne olen menossa, en tiedä mitä
tapahtuu. Tunnen, että kartanon herra, pimeän järven peto on tulossa. Minun on
päästävä pois, pakoon ennen kuin on liian myöhäistä.

Yön oksat raapivat kasvojani. On kylmä, mistä tämä kylmyys on tullut?
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Nauran ääneen tilanteen kummallisuutta: tässä
juoksee Nils Wilhelm Gustaffson, pakoon ja karkuun jotakin, jota en tunnista.
Minua kutsutaan, silti pakenen. Miksi?

Kauanko olen juossut? Olen pian kotona. Hiljennän tahtia hieman, kunnes
pysähdyn, hengähdän hetkeksi. En huomannut, kuinka väsynyt olin. Nyt olen
valmis romahtamaan tähän paikkaan. Istahdan pimeydessä kivelle, katson
ylöspäin. Tähdet ovat kiertäneet pois radaltaan, näen niiden taakse. Näky
tekisi minut hulluksi, ellen tietäisi minne katsoa. Mieleni on kadonnut, sen
tilalle on tullut musta, ihastuttava välinpitämättömyys. Äänet ovat ainoastaan
kaikuja, hajut ja maut valjuja muistoja menneestä.

Lepopaikkaani lähestyy joku. Tiedän, että minua on seurattu huvilalta
lähtien, olen ollut merkitty alusta saakka. Enää en pääse karkuun, tiedän kuka
on tulossa luokseni. Tuttu mustapukuinen herrasmies kävelee hitaasti viereeni.
Hän hymyilee ja tervehtii.

- Ctäläüsnacht on vielä nuori, meine herre, hän sanoo vaimealla äänellä.
Nyökkään. - Sinua odotetaan järven rannalla, olet kunniavieras. Ilman sinua
koko die Wunderwerk olisi jäänyt tapahtumatta, mies jatkaa. - Ethän ole vielä
poistumassa luotamme? Sinun pitää lopettaa se, minkä aloititkin.

Katson miestä ensimmäisen kerran kunnolla kasvoihin. Hänen ihonsa on hieman
vihertävä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietin, hänen silmissään on samaa syvyyttä
ja loistoa kuin pitkään pimeässä eläneellä. Ehkä miehen tuoksu ei olekaan hieno
hajuvesi, vaan yhdistelmä levää ja kuollutta kalaa. Ehkä hänen kalpeutensa ei
olekaan elävälle miehelle luonnollista. Ehkä hiertymät miehen ranteissa ja
kaulalla, mahdollisesti nilkoissakin, ovat köysien aiheuttamat.

Hymyilen kalpealle miehelle. Ojennan tälle käteni. Hän hymyilee takaisin,
kättelee minua, ja ottaa povestaan esiin pitkän, kapean kankaaseen käärityn
paketin. Sitten hän on poissa.

Olen yksin pimeässä yössä, kädessäni käärö. Mustaan silkkiliinaan on kiedottu
vankka veitsi, muuten tavallinen, mutta sen terään on kaiverrettu symboli -
viisisakarainen tähti, jonka sisällä on valvova silmä. Muistan symbolin; se on
tuttu papereista, joita luin kauan sitten.

Käännyn takaisinpäin. Lähden kulkemaan takaisin kohti leiriä, varmoin
askelin. Kaikki on kovin selvää. Tiedän mitä olen tehnyt ja tiedän mitä olen
tekevä. Metsän laidassa näkyy nuotion kajo. Olen kohta perillä. Entiset
ystäväni ovat jo varmasti käyneet nukkumaan, laulaminen ja tanssiminen on
vienyt heidän voimansa. Silloin, ihmisten ollessa teltassaan, minä isken.
Nopeasti, tarkasti ja varmasti.

Hän, joka ennen oli Seppo, taistelee vastaan. Hänet minä olen voittava
kamppailun jälkeen. Lyön häntä niskaan puukolla kerran toisensa jälkeen, verta
on kaikkialla. Isken, kunnes Seppo ei enää liiku. Varmistan, ettei Seppo laula
enää milloinkaan.

Ne, jotka olivat Irmeli ja Anja, odottavat Sepon kuolemaa. Ne käyvät
kimppuuni, ulvoen ja repien. En pelkää, kestän niiden hyökkäyksen. Olen tappava
molemmat, juuri kuten on määrätty. Isken puukolla, kunnes kumpikaan ei enää
liiku. Se, joka oli Anja, riisutaan alasti. Hänen rintansa halkaistaan
vasemmalta oikealle, tunnen sydämen viimeiset lyönnit. Naurattaa. Suutelen.

Se, joka oli Irmeli, saa erityisen kohtelun. Riisun siltä housut, kunnes
Irmeli on aivan alasti. Katson paikkaan, jota en ole milloinkaan aiemmin
nähnyt. Isken veitsellä uudelleen ja uudelleen, kunnes siitä ei ole mitään
jäljellä. Sidon köydet Irmelin kaulaan, ranteisiin ja nilkkoihin. Naurattaa.
Suutelen. Olen valmis.

Poistun teltasta. Olen niin väsynyt, tahdon veteen vilvoittelemaan, syvyyteen
lepäämään. Torkahdan vain hetkeksi, pieneksi hetkeksi lähelle ystäviäni. Näen,
kun veden pinta rikkoontuu. Suuri, valtavan hahmo on tulossa minua hakemaan.
Lyyhistyn teltan päälle odottamaan. Pian Ctäläü saa levätä.

* * *

Pian Ctäläu saa levätä. Näihin sanoihin Nils Wilhelm Gustaffson päätti
kertomuksensa. Hän katsoi minua pitkään silmillään, jotka olivat juuri niin
pistävät, siniset, syvyydestä tuijottavat kuin Nils oli Hansiksi kutsumansa
miehen silmiä kuvannut.

Järven rantaan saapunut insinöörismies oli seuraavana aamuna löytänyt Nilsin
makaamasta teltan päällä. Seppo, Irmeli ja Anja oli silvottu armotta. Irmelin
haarat olivat levällään, hänen alapäänsä oli tuhottu. Seppo oli saanut
puukoniskuja niskaansa, kurkkuunsa, jopa kasvoihinsa. Anjan rinnat oli
halkaistu poikittain, aivan kuin Nilsin kertomuksessa. Päällimmäisenä,
lyyhistyneenä teltan päällä, makasi Nils Gustaffson, kasvoillaan väsyneen
onnellinen ilme.

Tarina ei pääty tähän. Kuten alussa sanoin, minä dumbkopf valehtelin Nilsin
joutuneen suunnattoman tragedian kohteeksi. Puukoniskut ja vammat puhuivat sen
puolesta, että leiriin oli sattunut joku mielipuolinen hyökkääjä. Niin
kirjoitin uuden tarinan, jossa telttaan oli hyökännyt ulkopuolinen ihminen ja
päätin kertakaikkiaan unohtaa Nilsin puistattavan kertomuksen.

Menin jopa niin pitkälle, että kuvailin telttaan saapuneen hyökkääjän Hansin
kaltaiseksi hahmoksi, sopihan saksalainen Fleischhauer kuvaan paljon paremmin.
Lienee turha sanoa, kuinka suuren järkytyksen koin, kun lehdissä kirjoitettiin
myöhemmin kummallisesta tapauksesta.

Erääseen espoolaiseen sairaalaan oli pian Bodominjärven tapahtumien jälkeen
saapunut pitkä, kalju, teräväpiirteinen saksalaissukuinen mies, joka puhui
suomea kehnosti. Nimekseen hän sanoi Hans Assman.

Epäilyttävä mies oli yltä päältä verinen ja kaikkiaan suunnattomassa
shokissa. Hän pyysi sairaalasta puhdistusainetta, jolla pestä lian yltään.
Huhut kertovat, että saksalaismies oli Stasin agentti, joka oli murhien aikaan
asunut Stasin omistamalla kesämökillä, Bodominjärven rannalla.

Tämä kaikki järkytti minua syvästi. Vaikka vuosikaudet uskottelin Nilsin
tarinan olleen hullun miehen puhetta, jokin syvällä sisimmässäni saa minut
pelkäämään henkeni edestä.

Unieni ääni sanoo Ctäläün, kutunluun, olevan totta. Hän odottaa jossakin
mustien vesien syvyyksissä sitä hetkeä, jolloin joku herättää Hänet syvästä
unestaan. Etsijänsä Hän palkitsee kauhulla, tuholla ja hulluudella. Mitä kieltä
unessani puhuttiinkaan? Iä, Iä, Cthulhu R'lyeh ftagn?

Äitini haudalla tarinan todeksi vannoen;

Asser Stenbäck
lääk.lis., psykiatri.

[Mariacka]

^Voi hyvänen aika. Joku lyö kohta postausmetriennätyksen.

[saippuakauppias]

Mitään perusteluja ei tarvitse.
Gustafsson on syyllinen aivan jo pelkästään sen perusteella että pidätyshetkellä sanoi "tehty mikä tehdy" ja koko pidätys-/oikeudenkäynnin aikana ei raivoisasti puolustanut itseään..
Olisi suorastaan halunnut "jäädä kiinni" ja hyvittää teon..

Jokainen jota syytetään murhasta saati kolmen kaverin sellaisesta puolustaa itseään loppuun asti ja vaikka verisesti.
Näin ei kuitenkaan Nillssi toiminut..

Homma olis paketissa, mutta kun jaksetaan vatvoo niin mikäs siinä ja näytöt eivät riitä

[papillon]

Mitään perusteluja ei tarvitse.
Gustafsson on syyllinen aivan jo pelkästään sen perusteella että pidätyshetkellä sanoi "tehty mikä tehdy" ja koko pidätys-/oikeudenkäynnin aikana ei raivoisasti puolustanut itseään..
Olisi suorastaan halunnut "jäädä kiinni" ja hyvittää teon..

Jokainen jota syytetään murhasta saati kolmen kaverin sellaisesta puolustaa itseään loppuun asti ja vaikka verisesti.
Näin ei kuitenkaan Nillssi toiminut..

Homma olis paketissa, mutta kun jaksetaan vatvoo niin mikäs siinä ja näytöt eivät riitä

Haha tuo onkin uusi peruste perusteettomuudessaankin: " puolustaa itseään verisesti ja raivoisasti " ja mitään sen kummempia perusteluja ei tarvita.
Niinkö se meni?

Kerrotko vielä mitä tuo puolustautumistyyli noin käytännössä olisi tarkoittanut?


Lisätään nyt vielä se että allekirjoittanut olisi syyttömänä polttanut päreensä ja varmaankin hommannut pahoinpitelysyytteenkin vielä lisäsi itselleen, olisi varmaankin tullut värikästä kuulusteluvideota.

Mutta se on yksi tapa regoida, ei välttämättä ainoa.

[Hessu52]

Itse asiassa tuo Asser Stenbäckin kirjoittamaksi väitetty telele on helvetin huono vitsi.

Se sisältää niin paaljon asiavirheitä, että ihemetyttää, miksi se on edes sivustolle laitettu.

On minullakin mielikuvitusta ja monenlaisia teorioita, joita olen jopa kirjoittanut sivustolle, mutta tuo lyö ne kaikki surkeudessaan mielestäni laudalta.

Vai lauloivat Päivänsädettä ja Menninkäistä, jonka Tapio Rautalap.. ei vaan Tapio Rautavaara teki uudemman kerran v. 1965, jolloin se nousi suurempaan julkisuuteen, kuin hänen v. 1949 tekemänsä vesio, jolla ei ollut juuri lainkaan suosiota, joten se jäi melko tuntemattomaksi.

Entäs sitten tämä ulkopolitiikka, josta "Asser" muka kirjoittaa?

Ettäkö tuon ikäiset nuoret olisivat olleet Paul Ankan ja Elviksen aikaan kiinnostuneita Stasista ja Urho Kekkosesta?

Jaa että tytöt alastomina hieroneet toisiaan, mikähän seksuaalisesti sairas mieli tuonkin on saanut kirjoittamaan (paska)paperille, tai mille sitten lieneekään.

No huumorillahan koko juttu pitäisi ottaa, mutta en sitä voi tehdä, koska siinä todellakin alitetaan rima erittäin karkeasti.