V-mäinen vuosipäivä

[tj_eme]

Tänään tasan 18-vuotta sitten klo 20.45 nainen, josta piti tulla vaimoni, kuoli yllättäen "lievän" rikoksen uhrina (kuolemantuottamus). Jo monena vuotena tämä vuosipäivä on mennyt huomaamatta, mutta jostain syystä tänä vuonna päivä on taas ollut hankala.

Vaikka on moninkertaisesti uusi elämä, tällaiset asiat näyttävät vaivaavan yli kaikkien muiden asioiden. Kun mieleen palaa sekin pimeä lokakuun perjantai, jolloin elämä muuttui monella tapaa lopullisesti, kokee uudestaan kaikki ne huonot ja omituiset tunteet. Sen takia pitäisi ymmärtää itseään paremmin, mutta ei sekään tunnu oikein toimivan. Huonosta muutoksesta on tullut osa persoonaa.

Jos toipumisesta puhutaan, se ei tarkoita ennalleen palaamista, vaan menemistä ympäristön sietämään vikatilaan. Vaikka tiedän, miksi kavahdan aamuyöisiä puhelinsoittoja tai pinna palaa ihmisiin, jotka eivät vastaa puhelimeen, vaikka ovat myöhässä kaksi tuntia sovitusta, en osaa sitä hyväksyä osaksi itseäni. Tieto siitä, että joskus oli aika, jolloin en olisi voinut vähempää välittää moisesta, vain lisää v...tutusta. Sekin alleviivaa arpea, joka muistuttaa vammaa.

Juuri näillä hetkillä on tasavuodet, kun sain soitetuksi ensin terveyskekukseen ja kysyttyä, onko heillä hoidossa noin 30-vuotias nainen ehkä onnettomuuden uhrina. Epävarman kuuloinen hoitaja ei suostunut puhumaan koko asiasta, vaan kehotti soittamaan poliisille. Siellä päivystäjä kysyi häviksissä olevan suurpiirteiset tuntomerkit ja ne saatuaan ilmoitti ko. henkilön kuolleen klo 20.44. ja löi luurin korvaan.

Siitä hetkestä alkoi kummallinen retki 1-vuotiaan yksinhuoltajana. Nyt se lapsi on jo aikuinen ja poissa kotoa, mutta aina joskus sen illan ja siitä alkaneen syksyn muisto painaa ihan helvetisti. Loppujen lopuksi minulle tärkeän ihmisen hengen arvo oli oikeudessa toukokuussa 1994 markkoina 1 600. Se on aika vähän, se ei edes kata sitä, että sen kuoleman takia minulla oli lapsen kanssa pankkitili miinuksella yli viisi vuotta yhtä soittoa. Esimerkkinä siitä, että näitä ei voi rahassa mitata lainkaan.

Kiitos ja anteeksi!!!

[Peräkylän Maigret]

Tänään tasan 18-vuotta sitten klo 20.45 nainen, josta piti tulla vaimoni, kuoli yllättäen "lievän" rikoksen uhrina (kuolemantuottamus). Jo monena vuotena tämä vuosipäivä on mennyt huomaamatta, mutta jostain syystä tänä vuonna päivä on taas ollut hankala.

Hyvä kirjoitus !

Omassa elämässäni on hieman vastaavan tyyppisiä tilanteita jolloin kaikki on pysähtynyt. Aikaa kulunut reilusti yli kolmekymmentä vuotta mutta aina silloin tällöin asiat palaavat päivätajuntaan.

Ihmisen elämän rajatilanteita.

[Crishelle]

Herranjesta... *iso hali* hyvä että kirjoitit asiasta. Ei varmasti ollut helppoa. You've got a friend in me!

[Jane T]

Herranjesta... *iso hali* hyvä että kirjoitit asiasta. Ei varmasti ollut helppoa. You've got a friend in me!

Samoin täällä.

[Juliet Jones]

Kiitos tästä, tj_eme. Muuta en osaa sanoa nyt, kuin että veemäisiä vuosipäiviä on, mutteivat ne yllä sinun vuosipäiväsi tasolle.

[VoDKa]

Täältä myös niinikään yksi kiitos kirjoittajalle. Minfo on enimmäkseen paikka, jossa rikoksen ulkopuolisen ihmiset käsittelevät syitä ja seuraamuksia, sekä toisinaan saavat vastauksia omaisilta tai jopa rikollisilta itseltään. Hyvin harvoin kuitenkaan kukaan uskaltaa kirjoittaa noin suoraselkäisesti tunnoistaan. Olisi itseasiassa ihan hyvä, jos saataisiin jonkinlainen ns. omaisosio, joka muistuttaisi jo pelkällä läsnäolollaan siitä, että rikoksessa on aina hyvin monta puolta, ei vain suoraan se uhri ja tekijä, vaan myös ne, jotka jäävät jäljelle, omaiset, tuttavat. Sekä tietenkin myös se puoli, joka yrittää selvittää tuon rikoksen niin, että oikeus toteutuisi.

Aina kuitenkaan se ei tunnu olevan mahdollista. Kirjoittaja ei kertonut, mikä oli kuoleman syynä, mutta koska puhutaan kuolemantuottamuksesta, kyseessä lienee rattijuoppo tai jokin muu vastaava autoihin liittyvä kolarointi. 1600 markkaa on ihan helvetin vähän, vaikka kyseessä olisikin minkä tahansa laatuinen onnettomuus tai muu. 1600 markalla ei kattanut edes hautajaiskuluja, kaikista muista kuluista puhumattakaan. (Tänä päivänä halvin arkku pyörii siinä 400-500 euron tietämillä, mikä on markoiksi muutettuina kolmisentuhatta markkaa.) Nämä tapaukset eivät edes katso sitäkään, että millainen perheen tilanne on, että olisiko nyt otollista jos joltain heistä otettaisiin henki (ikinä se ei tietenkään ole sopiva hetki, mutta joskus taloudellisista tai muista syistä se voi tulla vielä vaikeampaan hetkeen).

En toivottele jaksamisia, koska se ei auta mitään tässä tilanteessa, tuntemattoman nimimerkin ruudun takaa lausumana. Sen sijaan sanon, että voit olla ylpeä itsestäsi; kaiken tuon tuhon keskellä onnistuitte molemmat kuitenkin jatkamaan elämää, vaikka ongelmat olivat ilmeisiä. Ei se kärsimys tule koskaan katoamaan, seuraa mukana ihan koko loppuelämäsi, mutta ainakin sinulla on jotain konkreettista, jotain minkä hän sinulle jätti: lapsi, jonka ainoa tuki ja turva olet todennäköisesti ollut koko hänen kasvukautensa. Surun keskellä on siis jotain, jossa voit nähdä valon ja pilkahduksen menneen kautta tulevaisuudesta.

[tj_eme]

Ensiksi kiitos vastaajille. Hän kuoli nuorten miesten kilpa-ajon uhrina. Sitä tapahtuu Suomessa lähes joka viikko, eli en varmasti ole ainoa tällaisen asian kanssa.

Tapahtumasta on tosiaan jo kahdeksantoista vuotta, eikä tämä tunnetila ole enää akuutti, mutta tosiasia lienee, ettei ihmisen menettäminen tätä kautta koskaan haalistu merkityksetömäksi. Sitähän kuvastaa sekin, että juuri tänä vuonna tämä päivä muodostui hankalaksi olla. Monissa tapauksissa, joita täällä käsitellään tilanne on sellainen, että helvetti on läsnä joka päivä pitkään.

Se on kuitenkin vain asioiden toinen puoli, asioita on voitava käsitellä myös ulkopuolisena ja ilman tunnesiteitä. Olen ollut tuohtunut Vodkan kirjoituksista kuoluampujista muutaman kerran, koska kirjoituksessani mainitsemani tytär menetti Jokelan kouluampumisessa silloiseen ikäänsä nähden paljon ja itse samassa koulussa olleena minulla oli oma käsitykseni asioista. Se ei silti tarkoita, että Vodkan kirjoitukset olisivat olleet huonoja tai asiattomia. Se tarkoitti, että omat tuntemukseni asioista olivat kipeitä.

Tämän vuodatuksen lopputulema on ehkä se, että uhri on aika ajoin uhri loppuelämänsä. Mutta ei koko loppuelämää.

[rosamarine]

Jo monena vuotena tämä vuosipäivä on mennyt huomaamatta, mutta jostain syystä tänä vuonna päivä on taas ollut hankala.

Olen sanonut sulle aiemminkin jossain ketjussa, että osaat löytää asian ytimen. Niin tapahtui nytkin. Uskomatonta, miten mieleen muistuu omat kipeät muistot lokakuun alusta. Ja tiedätkö, olisin ohittanut ne tänä vuonna, jos en olisi lukenut kirjoitustasi.

Jos toipumisesta puhutaan, se ei tarkoita ennalleen palaamista, vaan menemistä ympäristön sietämään vikatilaan.

Niinpä. Mulla on sama ongelma puheluihin lauantai aamuina. Ensin tuli soitto pikkuveljen äkillisestä kuolemasta. Siitä meni päivälleen tasan vuosi, kun sain taas soiton. Ja taas lauantaina. Isoveli oli kuollut, noin vain, teholle, ja alle neljäkymppisenä. Ehdin nähdä hänet ennen kuolemaa hengityskoneessa pari viikkoa aiemmin, lääkärit olivat sitä mieltä, että hengenvaaraa ei ole.
Aina lauantai aamuna jos puhelin soi, saan jonkinlaisen paniikin, kuka nyt on kuollut...

Siellä päivystäjä kysyi häviksissä olevan suurpiirteiset tuntomerkit ja ne saatuaan ilmoitti ko. henkilön kuolleen klo 20.44. ja löi luurin korvaan.

Todella karua meininkiä.
Mulle ei lyöty luuria korvaan. Mutta muistan, kun näin poliisilaitoksella pikkuveljeni veriset vaatteet, lompakon ja jonkun korun. Katselin niitä epäuskoisena, tajuamatta, että broidi on oikeasti kuollut. Mun teki mieli huutaa, että tää ei oo oikeasti totta, ei ne vaatteet oo mun pikkuveljen. Mutta oli ne. Yhtään kyyneltä ei edes tullut, mä olin ulkopuolinen ja luulin osaavani vastata kysymyksiin omasta mielestäni niinkuin piti. Mies oli mukana niinkuin tukemassa mua. Hän katseli listaa, mitä oli kirjattu vainajan omaisuudesta. Meille sanottiin, että katsokaa, onko kaikki tavarat listassa. Mä en voinut koskea niihin tavaroihin. Mä sanoin siinä vaan, että katsotaan myöhemmin, kaikki on varmaan siinä. Mä en voinut koskea niihin vaatteisiin ja tavaroihin koskaan, enkä tiedä miksi.

Siitä hetkestä alkoi kummallinen retki 1-vuotiaan yksinhuoltajana. Nyt se lapsi on jo aikuinen ja poissa kotoa, mutta aina joskus sen illan ja siitä alkaneen syksyn muisto painaa ihan helvetisti.

Tässäkin on jotain niin tuttua. Veljenpoika, pieni kaveri, tuli mulle rakkaammaksi kuin kukaan muu kummilapsista. Kerran hän sanoi spontaanisti mulle: "Aina kun mä olen teillä, niin mulla tulee niin iskä mieleen ja se itkettää..."

Kiitos ja anteeksi!!!

Kiitos!

Kuin katkeamaton virta kyynelhelmiä.
Syksyn kylmyys
alastomien puiden oksilla kastehelmet.
Harmaa, liikkumaton pimeys,
johon kietoudut kuin käärinliinaan
liikkumatta hiljaa
odottaen, että jotain tapahtuisi.
Jotain
joka saisi sinut irtautuman
tästä surusta
uuteen alkuun
kohti valoa.

Runo: Satu

[maija turjukka]

Kaiken sälän keskeltä luettuna koskettava ketju, joka puhuu myös tämän minfon Vapaa keskustelu -osaston tarpeellisuudesta.

Kiitos ja osanottoni tj_emelle, VoDKan tavoin en toivottele niitä perinteisiä liirumlaarumeita, mutta sanon samoin, kun kerran sanoin ex-poikaystävälleni, joka menetti äkillisesti seurustelukumppaninsa:

Uskon ja toivon, että tulee vielä aamu(ja), jolloin kokemasi menetys ei ole ensimmäinen ajatus herätessäsi.
Siinä toivossa päivä kerrallaan, jaksamista!

[Vieno neito]

Omassa elämässäni on hieman vastaavan tyyppisiä tilanteita jolloin kaikki on pysähtynyt. Aikaa kulunut reilusti yli kolmekymmentä vuotta mutta aina silloin tällöin asiat palaavat päivätajuntaan.

Minulla on taas huomattavasti tuoreempi kokemus. Paras ystäväni kuoli liikenneonnettomuudessa 28.9.2011:

http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseu ... aunulassa/

Onnettomuudessa menehtynyt oli harvinaisen miellyttävä ihminen, jolla oli kuitenkin ollut ennen aikuisikää todella paljon traagisia kokemuksia. Uhri oli monelle muullekin ihmiselle, kuin vain minulle paras ystävä ja tuki, mikä korostaa menetystä. Etenkin omaisilla on nyt todella vaikeaa. Viimeiset vuodet olivat kuitenkin olleet hänelle onnellisia ja toivon, että hän ei ehtinyt kärsiä pitkään onnettomuudessa. Tuntu kuitenkin todella väärältä, että hänelle kaiken hänen kokemansa päätteeksi sattui vielä sitten tällainen kuolema ja vielä aivan liian nuorena.

Pidimme elettä tuoda aavepyörä paikalle todella hienona ja tarkoitus olisi vielä joskus tulevaisuudessa jaksaa kiittää tämän tapahtuman järjestäjää. Valitettavaa tosin oli huomata viime kerralla kynttilöitä tuodessa, että kadun toisella puolella edelleen piittaamattomasti pysäköitiin surutta pysäköintikieltoalueelle, vaikka pysäköintikieltoalueelle pysäköiminen on hyvinkin saattanut olla yksi onnettomuuden syntyyn vaikuttaneista asioista. Kivenheiton säteellä olisi kuitenkin ollut useita laillisiakin ja vapaita pysäköintipaikkoja.

Saa nähdä miten tästä selviämme. Mielessä on menossa melkoinen myllerrys ja tiedän, etten edes ole lähimainkaan pahiten hänen menetyksestään kärsivistä.

[tj_eme]

Akuutin surun keskellä melkein kaikki, mitä voi sanoa, on kliseistä. Minä uskon, että ajan kuluminen auttaa asiaa aina - ihminen on kuitenkin toipumaan taipuvainen olento. Asian käsitteleminen on tärkeää, on se sitten puhumista, ajattelemista, muistelemista tai mitä hyvänsä. Käsittelemättömänä menetys jää kalvamaan ihmistä. Surutyö on oikeasti työtä.

Haluan myös ilmaista osanottoni Vienolle Neidolle, vaikka se on jotenkin köyhää. Tarkoitan, että ymmärrän menetystäsi ja toivon kuitenkin parasta jälkeen jääneille. Voimia suremiseen.