MURHA.INFO

Google News’in vanhoja sanomalehtiä selatessa sattui eteen suomalainen Emil Karhu ja hänen olonsa Amerikan Yhdysvalloissa. Pannaan tähän kuriositeetiksi:

Suomessa v. 1892 syntynyt Emil Karhu saapui paremmalle mantereelle 19-vuotiaana. Vuosi oli tuolloin 1911. Yritteliäs nuori mies matkasi suuren maan länsirannikolle Seattlen kaupunkiin ja pääsi töihin paikalliseen kutomoon. Muutaman vuoden kuluttua hän pääsi myös naimisiin tapaamansa Alicen kanssa.
Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan jo v. 1919 oltiin pisteessä jossa 27-vuotias Emil joutui lähtemään ulos parin yhteisestä asunnosta. Alice pani avioeron vireille.

Oltuaan kuukauden asumuserossa Emil Karhu päätti helmikuussa 1919 lähteä vielä viimeiselle retkelle käännyttämään vaimoaan, josko sittenkin voitaisiin vielä jatkaa yhteiseloa. Vanhan kodin sijasta Emil meni vaimonsa työpaikalle, jossa syntyi rähinä. Kun yhteen ei enää ollut palaamista, Emil katsoi että ei voinut muuta kuin leikata vaimonsa kurkun auki partaveitsellä.

Toukokuussa 1919 oikeus tuomitsi Emilin elinkautiseen vankeuteen ensimmäisen asteen murhasta. Kakku oli määrä istua Washingtonin osavaltion kuritushuoneessa Walla Wallassa.

-----

Seuraavaksi vierähtikin lehdistöhiljaisuutta reilu 30 vuotta, kunnes saapui 1950-luku. Nyt 59-vuotias Emil sai iloisia uutisia: ehdoton kakku oli lusittu, vaikka koko elämä ei vielä ollutkaan mennyt. Syynä oli lakimuutos, joka salli ensimmäisen asteen murhista tuomittujen anoa ehdonalaiseen pääsyä kun 20 vuotta tuomiosta oli suoritettu.

Tähän saumaan washingtonilainen Spokane Daily Chronicle –lehti teki pari artikkelia vapautuneista elinkautisen istujista heinä-elokuun vaihteessa 1951. Emil Karhu sai kertoa tarinaansa.

Artikkeleissa Karhu kertoi, että tuomion pari ensimmäistä vuotta hermot olivat kireällä ja että hän joutui tämän vuoksi kahinoihin vartijoiden kanssa. Tämän jälkeen hänet siirrettiin Eastern State –mielisairaalan vankiosastolle Medical Lakeen, jossa asiat eivät luistaneet sen paremmin. Sitten hoitava lääkäri keksi, että Karhu tarvitsi hoidokseen kovaa työntekoa. Tämä maittoikin Karhulle. Hän työskenteli sairaalan mattokutomossa ja maatilalla. Näin kului 27 vuotta. Vuonna 1948 Karhu palautettiin oikeaan vankilaan Walla Wallaan, kun lääkäri totesi, ettei rauhoittunuttta ja tervehtynyttä miestä ei enää kannattanut pitää mielisairaalassa.

Walla Wallan kuritushuoneessa Karhu pääsi heti luottovangiksi työskentelemään vankilan hallintorakennuksen talonmiehenä.

Päästyään ehdonlaiseen 1951, Karhu muistettiin vankimielisairaalassa, ja hän pääsi sinne takaisin. Tällä kertaa 110 dollarin kuukausipalkkaa nauttivana ammattitaitoisena talonmiehenä.

Lehtihaastattelussa Karhu tuumaili, etteipä ole tarvinnut rahaa yli 30 vuoteen. Sitä piti opetella nyt käyttämään. Muutenkin maailma oli muuttunut 1910-luvulta. Karhulla oli paljon mielenkiintoista tutkailtavaa. Erityissuunnitelmana Karhulla oli alkaa syödä hyvin ja tupakoida reilummin kuin mitä siihen asti oli ollut mahdollista.

Myöhempi kuolinilmoitus näyttää Karhun kuolleen 1971, 79-vuotiaana.

.......
Pari aikalaiskuvaa:



Emil Karhu virnistää 32 vuoden vankeuden jälkeen



Eastern State Hospital, Medical Lake, Washington, ca. 1940


Osavaltion vankila Walla Walla’ssa

Viimeisenä vielä linkki: Walla Wallan vankikirja, väestölaskenta 1920 (kuva tähän liitettäväksi liian suuri. Linkin takana suurta kuvaa voi vielä siitäkin suurentaa)

Emil Karhu rivillä 11
Mm. “siviilisääty: eronnut”
“osaa lukea ja kirjoittaa”
“Ei ammattia, ulkomaalainen”
“Syntynyt suomessa, äidinkieli suomi”
"osaa puhua englanninkieltä"

http://www.barlowgenealogy.com/Washingt ... rbertJ.jpg

Karhun tarinasta tulee mieleen, että voisivatko pitkät vankilatuomiot henkirikoksista olla jopa kuntouttavampia kuin Suomemme 3,5 puolen vuoden istumiset ennen ehdonalaiseen pääsyä. Ne antaisivat aikaa sopeutua ja rauhoittua sekä kuntouttavat toimet ehtisivät purra paremmin.

Karhu itse kertoi "räyhänneensä" muutaman ensimmäisen vuoden ennen sopeutumista. Karhun kohdalla "kuntoutus", -joka tuohon aikaa ilmeisesti oli lähinnä työnteko-, meni nappiin.

Istumisen sijasta oli järkevää tekemistä, joka antoi merkitystä ja sisältöä linna-aikaan ja piti poissa ongelmista.Työt poikivat monenlaista ammattitaitoa, josta yksi sitten auttoi lopulta sijoittumaan uudelleen yhteiskuntaan. Kuntokin ilmeisesti pysyi hyvänä. Karhu oli hoikka poika.

Vilho Huovisen tapaus lienee vähän samanlainen.

Joskus tällaisissa tapauksissa lienee taustalla kasvatuksen ja perintötekijöiden yhdistelmänä jonkinlainen kykenemättömyys hallita omia tekojaan. Siinä tapauksessa pitkä istuminen ja sen aikana motivoiva tekeminen varmaan auttaa. Ikääntyminen muuttaa aineevaihduntaa ja kontrolloitu ympäristö säännöllisine päivärytmeineen pakottaa sopeutumaan. Lopputulos ei kuitenkaan aina ole taattu...

Kiitos linkistä Vilho Huoviseen. Olikin päässyt unohtumaan tämä lähes samanpituisen kakun Suomessa istunut mies. Päällisin puolin todella samantyyppiset tarinat. Ns. happy end kummassakin...

Tähän jatkoksi sopii ehkä toinenkin suomalainen kaveri, joka myös istui pitemmän kaavan mukaan yllämainituissa Walla Wallan kuritushuoneessa ja Medical Laken mielisairaalassa.

Kyseessä oli Suomesta 1910 Yhdysvaltoihin, 17-vuotiaana, muuttanut Eemeli Järvi (s. 1893) joka otti suuressa maassa käyttöön nimen Emil Lake.

Alkuun Lake työskenteli monet vuodet muiden suomalaisten tapaan metsäsavotoilla, mm. Minnesotassa ja Oregonissa. Vuoden 1929 pörssiromahdus ja suuri lama päättivät työmarkkinoiden hyvät vuodet, ja myös Emil Lake alkoi vaipua pohjille. Alkoholi sai yhä tiukkenevan otteen miehen elämästä. Pohjakosketus tuli vuonna 1933 Laken ollessa 40-vuotias ja asuessa Spokanen kaupungissa, Washingtonin osavaltiossa.

Tuona vuonna lokakuun 3. päivän iltana Emil Lake ilmestyi Milwaukee –nimiseen baariin Spokanessa. Hänet oli saman päivän aamuna vapautettu neljäpäiväisestä säilöönotosta päihtymyksen ja viinan hallussapidon takia (Elettiin vielä kieltolain aikaa. Oluet ja miedot viinit oli jo vapautettu, mutta tislatut viinat olivat vielä kieltotavaraa) Lake oli poliisille tuttu asiakas. Vapauduttuaan Lake oli vetänyt uuden kännin päälle.

Päihtyneenä Lake tapasi baarissa 55-vuotiaan suomalaissyntyisen tuttunsa Oscar Anderssonin. Hetken aikaa tämän kanssa juteltuaan, Lake yllättäen viilsi Anderssonin kurkun auki. Tämä tuupertui hengettömänä baarin lattialle.

Rynnätessään baarista ulos, Lake viilsi vielä kahta amerikkalaista baarin asiakasta. Lakella oli ilmeisen terävä veitsi käytössään. Molemmat eloonjääneet kertoivat myöhemmin etteivät heti edes huomanneet tulleensa viilletyiksi. 59-vuotias Jack Fitzgerald sai Lakelta viillon niskaan. Toinen viilletty oli 53-vuotias Andrew Crane. Hän kertoi, että luuli Laken ovella ohimennessään vain pyyhkäisseen häntä sormillaan leuan alta. Vasta kun verta alkoi valua lattialle, Crane huomasi sen tulevan hänestä itsestään. Molemmat viilletyt olivat lähellä kuolla verenhukkaan.

Baarista lähdettyään Emil Lake pakeni läheiseen hotelliin, josta otti huoneen. Hetken päästä hän kuitenkin tuli piilopaikastaan pois majoituslaitoksen aulaan. Portieeri kutsui poliisin pelätessään sekavasti käyttäytyvän Laken aiheuttavan ongelmia. Poliisi tunnisti Laken välittömästi baaritappajaksi.

Oikeudessa joulukuussa 1933 Lakea syytettiin yhdestä ensimmäisen asteen murhasta ja kahdesta 1. asteen pahoinpitelystä. Lake vetosi puolustuksekseen, että hän oli edellisestä keväästä lähtien kuullut ”pahoja ääniä” päässään. Äänet ilmestyivät etenkin Laken harrastamien pitempien juomaputkien aikana. Äänten yllyttämänä hän oli kesän 1933 aikana yrittänyt jopa itsemurhaa hyppäämällä sillalta alas mutta oli selvinnyt.

Murha-iltana baarissa äänet olivat sanoneet, että Lake tapettaisiin siellä, jos hän ei puolustautuisi heti.

Oikeus uskoi Laken selityksen ja jätti hänet syyntakeettomana tuomitsematta rangaistukseen. Samalla tuomioistuin kuitenkin määräsi hänet pidettäväksi suurelle yleisölle vaarallisena
Walla Wallan kuritushuoneen vankimielisairaalaosastolla. Siellä Laken oli määrä olla kunnes hän parantuisi ja voitaisiin ajatella, että hänet voidaan vapauttaa muun väestön joukkoon

Lake vietti Walla Wallassa reilun 20 vuotta. Vuonna 1956 hän sai siirron Eastern State –mielisairaalaan Medical Lakeen. Tällöin kyseiseen laitokseen valmistuivat uusitut, erityisesti vankipotilaita varten olevat, isommat tilat.


---------------
Heinäkuussa 1958 Spokane Daily Chronicle -lehti huomioi erään jo neljännesvuosisadan vankimielisairaalassa viettäneen potilaan oikeusistuimelle tekemän vetoomuksen päästä vapaaksi. Vetoaja oli Emil Lake.

Lake –nyt 65 vuotta- vetosi oikeutta kumoamaan aikanaan tehdyn päätöksen pitää häntä vankimielisairaalassa. Syynä tähän oli se, että Lake oli mielestään nyt parantunut, eikä päänsisäisiä ääniäkään ollut enää vankilamielisairaala-aikana kuulunut. Sairaalan psykiatri myös puolsi Laken hakemusta. Hän piti epätodennäköisenä murhateon uusimista. Tärkeintä Lakelle oli pysyä irti viinasta.

Lake vakuutti, että jos hän pääsee vapaaksi niin viinanjuonnin päivät olisivat ohi, kuten olivat olleet jo 25 vuotta. Painottaakseen raittiusaikomuksiaan Lake kertoi, että hänellä oli ollut mahdollisuus mielisairaala-aikana Walla Wallassa juoda ”prunoa”, luumuista käymisprosessin avulla tehtyä vankilakiljua, ja jopa mahdollisuus saada oikeaa viinaa työskennellessään ilman valvontaa vankilan suurilla hernepelloilla luottopotilaana. Näitä juomia hän ei ollut koskaan kuitenkaan nauttinut.

Walla Wallan kuritushuoneen johtaja puolsi myös Laken vapautumista. Tämä oli ollut mallivanki.

Lake vapautuikin 1958, eikä tämän jälkeen näyttänyt palaavan enää otsikoihin kuin kuolinilmoituksessaan. Hän kuoli 1983, 90-vuotiaana.