MURHA.INFO

ASKO ARGILLANDERIN mummo tappoi Argillanderin isän, kun Asko oli 13-vuotias.

Se muutti Argillanderin elämän, mutta ei sillä tavalla kuin voisi kuvitella.

”Vaikka tämä on rumasti sanottu, niin kyllähän se helpotti meidän elämää huomattavasti, kun näin kävi. Todennäköisesti me olisimme äitin kanssa kuolleet, jos tällaista ei olisi tapahtunut”, Argillander sanoo.

Perjantaina ilmestyy kirja Erään tapon tarina.

Siinä haapajärveläinen Argillander kertoo, mitä hänen perheessään tapahtui 1980-luvun alusta 90-luvun puoleenväliin.

Siihen iltaan saakka, kun hänen äitinsä äiti asteli sininen kassi mukanaan Kieppi-ravintolaan ja kohtasi vävynsä viimeisen kerran.

Erään tapon tarinan on kirjoittanut oululainen kirjailija Katariina Vuori, ja Like-kustantamo markkinoi kirjaa veriroiskeineen true crime -tyylisenä.

Onhan se rikoskirjakin, mutta ennen kaikkea kyllä jotain aivan muuta – järisyttävä dokumentti perheväkivallasta ja sen täysin poikkeuksellisesta päätepisteestä.

ARGILLADER ISTUU kustantamon neuvotteluhuoneessa ja keskeyttää puheensa vain hörpätäkseen pahvikupista kahvia. Hänellä on yllään musta t-paita, ja Elvis-tyylistä kampausta lukuun ottamatta hän näyttää aivan tavalliselta 35-vuotiaalta mieheltä.

Asko Argillander asuu edelleen Haapajärvellä.
Asko Argillander asuu edelleen Haapajärvellä. (KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS)
Argillander kertoo halunneensa tarinansa kirjan kansien väliin selvästä syystä.

”Että siitä olisi mahdollisesti apua muille, jotka kokevat perhe­väki­valtaa. Kun näistä yhä vaie­taan­kin. Apua pitää hakea ajoissa”, hän sanoo.

Kirjan tekstissä kertojana toimii Asko Argillander, leikki-ikäisestä teiniksi. Katariina Vuori on luonut kertojanäänen haastattelujen pohjalta. Hän siteeraa myös poliisin pöytäkirjoja ja lehtijuttuja.

Esko-isä hakkasi Askon äitiä Ullaa nyrkillä.

Esko oli työtön, juoppo ja pikkurikollinen. Hänen vietti aikuisen elämänsä joko vankiloissa eri puolella Suomea tai kotipaikassaan Pohjois-Pohjanmaan Haapajärvellä, jossa asuivat myös Ulla, Asko ja Ullan äiti Helvi.

Ullan ja Askon pieni kerrostaloasunto ei ollut virallisesti Eskon koti, mutta sinne hän vankilasta päästyään työntyi. Usein humalassa ryyppyremminsä kanssa. Söi vatsansa täyteen ja varasti Ullalta rahaa.

Ulla oli kouluja käymätön kotiäiti ja teki palkkatöitä vain satunnaisesti.

Esko oli pienikokoinen, mutta erittäin lyhytpinnainen ja arvaamaton. Hän löi tuuttaavan auton konepellistä läpi veitsen ja naulasi puufirman pomon kravatin pöytään naulapyssyllä, kun menetti hermonsa johtajaan lyhyen työpestinsä aikana.

Kirjassa Asko kuvailee, miten isän tuoksu muuttui ”äyriäismäiseksi”, kun tämä hermostui.

Silloin oli viisainta paeta. Asko piiloutui peloissaan vaatekomeroon ja laittoi kasetin soimaan. Elviksen musiikki peitti nyrkin osumien äänet.

”Sitä äidin kurmoottamista oli aivan hirveä seurata. Ja se armoton pelko, mikä oli koko ajan. Puristava tunne rinnassa. Se oli jotain aivan järkyttävää”, Argillander muistelee Liken neuvotteluhuoneessa.

Äidistä ei ollut miehelle vastusta. Eräänä talvena Ulla pakeni Eskoa hyppäämällä kolmannen kerroksen parvekkeelta maahan. Hän selvisi vammoitta, koska lumipeite ilmeisesti vaimensi iskua.

Isän väkivalta jatkui koko Askon lapsuuden ajan. Kun lapsi tuli teini-ikään, isä löi häntäkin. Isä pahoinpiteli myös muita ihmisiä, mistä hän sai tuomioitakin. Samoin varkauksista ja ryöstöistä.

Kaikki tiesivät, mitä Askon lapsuudenkodissa tapahtui. Naapurit ja poliisikin. Välillä poliisi haki Eskon putkaan, mutta hän palasi aina. Askon mukaan poliisi myös syytti äitiä isän käytöksestä.

Ei siis ehkä yllättävää, että jo esikouluikäisenä Asko alkoi haaveilla isänsä tappamisesta. Hän mainitsi ajatuksistaan mummolleen. Isoäiti kielsi poikaa puhumasta moisia.

Ketään ei saa tappaa, hän sanoi.

ASKO ARGILLANDERIN ääneen tulee erityistä painoa, kun hän puhuu mummostaan.

”Olen elämäni mummolle velkaa. En muuten istuisi tässä.”

1990-luvun puolivälissä Helvi-mummo oli vasta viisikymppinen. Isoäiti hänestä oli tullut 38-vuotiaana, kun Ulla ja Esko saivat Askon.

Mummo työskenteli liukuhihnalla ikkunafirmassa ja asui parin kilometrin päässä Askon lapsuudenkodista. Asko kutsuu mummolaa ”pakopirtiksi”, koska sinne hän usein pakeni isää äitinsä kanssa.

Asko suunnitteli erilaisia karkureittejä. Ne kulkivat pusikoiden läpi, piilossa isältä ja hänen ryyppykavereiltaan. Silti häntä pelotti.

Me jäädään makaamaan äänettöminä ja hengästyneinä junaradalle ja katsotaan maalilastuja hilseilevän aidan alta tuleeko se sittenkin meidän perässä. Pitää olla aivan hiljaa. Ei saa edes hengittää.

Mummo oli Eskoa päätä lyhyempi, mutta kuului niihin harvoihin, jotka uskalsivat laittaa tälle kampoihin. Ei niinkään fyysisesti, mutta sanoin ja katsein.

1990-luvun puolivälissä mummo oli seurannut tyttärensä ja lapsenlapsensa piinaa toistakymmentä vuotta. Vävymies oli potkinut jo häntäkin.

Esko oli uhannut tappaa Helvin, Ullan ja Askon. Vuosien mittaan useita kertoja.

Ja sitten koitti syyskuun 15. vuonna 1995. Helvi sai tyttäreltään puhelun: En jaksa enää. Aion lopettaa elämäni.

HELVI MENI tolaltaan. Hän löysi tyttärensä kodistaan fyysisesti vahingoittumattomana, mutta täysin hysteerisenä.

Asko huusi mummolleen: Mää lähen ja tapan isän.

Helvi kielsi Askoa pilaamasta elämäänsä isänsä takia. Sitten hän kolisteli keittiön laatikoista keittiöveitsen. Hän laittoi sen siniseen kassiinsa ja sanoi: Minä oon joutilas menemään.

Perjantai-ilta oli täyttänyt ravintola Kieppiä. Helvi löysi Eskon baaritiskiltä kello 20 aikoihin. Kieppi oli ainoa haapajärveläiskapakka, johon Eskolla ei ollut porttikieltoa. Baarissa olivat myös Eskon ryyppyremmiin kuuluva Matti-veli ja porukan muita jäseniä.

Helvi ei tuntenut pelkoa tuona hetkenä. Niin hän kertoi myöhemmin poliiseille. Hän toimi ”kuin unessa” eikä ollut tarkemmin miettinyt, mitä tekisi, jos kohtaisi Eskon. Hän itki.

Syystä, joka kuulustelupöytäkirjasta ei ilmene, Helvi sanoi Eskolle, että Ulla oli kuollut ja että Asko joutuisi nyt kärsimään isänsä takia. Esko hätääntyi tiedosta ja aikoi lähteä etsimään Ullaa.

Silloin Helvi, 51, veti kassistaan keittiöveitsen, jossa oli 15-senttinen terä. Enempiä tähtäämättä hän löi kerran.

En voi sanoa, että olisin tuolla hetkellä ajatellut oikein mitään.

Terä oli käynyt Eskon rinnassa. Hän istui lattialle eikä sanonut mitään. Silloin Helvi havahtui ”horteestaan” ja tunsi taas pelon. Veri värjäsi kokolattiamattoa, ja tarjoilija ryhtyi soittamaan ambulanssia. Helvi kielsi huutamalla.

Et helvetissä soita. Sen pitää kuolla, ei se tarvitse apua.

Pian Asko ja Ulla saapuivat ravintolaan. Ihmisiä oli paljon, sekasorto vallitsi, ja Asko näki isänsä ruumiin. Se järkytti häntä. Seuraavaksi heräsi huoli mummosta. Missä hän oli? Oliko hengissä?

Yhtäkkiä Asko näki mummon. Poliisi talutti häntä ravintolan keittiöstä, ja Asko tajusi mitä oli tapahtunut.

Kuin olisi katsonut unta ja luullut että se on hyvä uni, ja sitten tajuaa, että se onkin painajainen.

Ette saa viedä mummoa, Asko huusi.

Seuraavana keväänä Helvi joutui tekonsa vuoksi vankilaan.

35-VUOTIAS Asko Argillander hörppää kahvia kustantajan neuvotteluhuoneessa.

Hän on saapunut Helsinkiin paitsi antamaan haastatteluja, myös osallistumaan Elvis-konserttiin, jossa legendavainaa laulaa videokuvana, kun liveorkesteri soittaa. Lentokoneella Argillander on juuri matkustanut ensimmäistä kertaa elämässään.

”Tappaminen on aina väärin”, hän sanoo.

”Se on rangaistava teko, siitä pitää tuomio saada. Mutta pitää muistaa, että katsotaan, mikä siihen on ajanut. Mikä siellä on taustalla. Mutta väärin se on joka tapauksessa.”

Argillanderin mielestä hänen perheensä koettelemusta on vaikea ymmärtää, jos sellaista ei ole itse kokenut.

”Kova pala se oli. Se oli oma isä, ja mummo pantiin vankilaan. Ristiriitaisia tunteita”, hän sanoo.

Argillanderilla on nyt kaksi teini-ikäistä lasta. Jos oma lapsi joutuisi väkivallan kohteeksi vuodesta toiseen, eivätkä poliisi ja yhteiskunta auttaisi, mitä vaihtoehtoja jäisi, hän kysyy.

Argillander on naimisissa toista kertaa. Avioliitto solmittiin kaksi vuotta sitten.

Hän asuu yhä Haapajärvellä, jossa hänet tunnetaan ”Elviksenä”. Hän on keikkaillut laulamalla Elviksen kappaleita taustanauhan päälle. Lisäksi hän on tehnyt pätkätöitä myyjänä ja talonmiehenä sekä ajanut bussia.

Nykyisin hän on työtön.

Ulla meni Eskon kuoleman jälkeen koulun penkille. Hän toimii Haapajärvellä koulunkäyntiavustajana.

TARINASSA ON jäljellä vielä yksi hämmästyttävä käänne. Se liittyy Helvin vankilatuomioon.

Vuonna 1995 uudistettiin rikoslakia. Se lyhensi Helvin tuomiota merkittävästi. Pituus oli vain kolme vuotta ja kolme kuukautta. Rikosnimike oli uusi: ”surma”. Sellaisesta voidaan tuomita tapon tehnyt poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Lainkohdan soveltaminen käytäntöön on erittäin harvinaista, kertoo Erään tapon tarinassa Helvin puolustusasianajaja.

Haapajärveläisten mielestä kolmekin vuotta oli liikaa. Paikkakunnalla ryhdyttiin keräämään nimiä adressiin, joka vaati Helvin armahtamista. Vetoomukseen kertyi parissa päivässä kuusisataa nimeä.

Adressin allekirjoittivat myös Eskon veli Matti, ryyppyremmi, kirkkoherra ja poliisit.

Mahdollisuudet olivat pienet. Presidenttien armahtamat vangit ovat istuneet keskimäärin 13 vuotta. Ja kuinkas kävi: eräänä aamuna vanginvartija avasi Helvin sellin oven ja kysyi, mitäs jos lähtisit kotiin.

Helvi luuli sitä ensin pilaksi, mutta totta se oli. Hän oli saanut Martti Ahtisaarelta armahduksen. Helvi oli kärsinyt tuomiostaan vuoden ja kolme kuukautta.

Nyt Helvi on 74-vuotias haapajärveläinen eläkeläinen. Ja isomummo.

Haastatteluhuoneessa Asko Argillander esittää toiveen.

”Kun pääsisi puristamaan Ahtisaaren kättä. Se olisi mahtava homma.”

Ilta-Sanomat

Asko oppi jo pikkupoikana piirtämään pakoreittejä kodistaan ulos – pelko loppui, kun mummo iski puukon isän rintaan

Asko Argillander oli 13-vuotias, kun hänen mummonsa puukotti vävynsä, Askon isän.

Asko Argillanderin elämä jakautui kahteen osaan: siihen kun piti pelätä ja siihen kun ei enää tarvinnut.

Asko oppi jo pienenä piirtämään pakoreittejä ruutupaperille. Vaikka he äidin kanssa lukitsivat ovet ja välillä muuttivat, Esko-isä löysi heidät aina. Ja jollei muuten päässyt sisään, kiipesi kolmannen kerroksen parvekkeelle ja rikkoi ikkunan.

Isä asettui taloksi ja toi mukanaan ryyppyremminsä.

– Isä sanoi aina, että ”Haapajärvellä ei ole yhtään ihmistä, joka uskaltaisi isällesi vittuilla”. Niin se kyllä oli, Asko kertoo.

Välillä oli rauhallisempaa, kun Esko-isä oli vankilassa. Asko ei oikein pysynyt perillä siitä, oliko isä vankilassa, lomalla sieltä vai oikeasti vapaa.

Selvin päin isä saattoi olla hauska ja ottaa syliinkin. Joskus käytiin kalassa tai tehtiin metsään nuotio.

Pelko ei väistynyt silloinkaan. Asko varoi ja varoitti äitiä sanomasta mitään, mikä saisi sen toisen puolen esiin. Kun se tapahtui, isän silmät alkoivat punoittaa ja ilmaan levisi äyriäisen haju. Ensin isä hakkasi vain äitiä, mutta kasvaessaan Askokin oppi tuntemaan oman verensä maun.

Asko oli ehkä kymmenen, kun isä pakotti hänet taas mukaansa. ”Nyt saat poika sellaisen oppitunnin, jolla pärjäät tässä maailmassa”, isä sanoi.

Oli jo liian myöhäistä, kun Asko tajusi että olisi pitänyt juosta. Oven avannut mies oli selvästi velkaa isälle.

Pois ei päässyt, ennen kuin Asko oli potkinut veristä ja uikuttavaa miestä kasvoihin.

Ainoa joka isälle jotakin mahtoi oli mummo.

– Jos jollekin on elämänsä velkaa, minä olen mummolleni.

Mummo saattoi ajaa isän porukan ulos, ja mummon luokse Asko ja äiti aina pakenivat. Kokonaan äiti ei halunnut mummon luokse muuttaa, vaikka mummo pyysikin.

Kerran äiti juoksi pakoon parvekkeen lasioven läpi. Verissään hän kiipesi kaiteelle ja kurkotti naapurin puolelle. Kolmannessa kerroksessa.

Onneksi alhaalla oli paksu hanki. Lääkäri ihmetteli, että äiti selvisi pelkällä kipeällä selällä.

Askon mieleen alkoi nousta ajatus: jos isä ei kuole, äiti kuolee. Isä täytyy tappaa, ennen kuin hän tappaa äidin, Asko järkeili.

Asko haki roskaämpärin taakse piilotetun puukon ja laski sen nukkuvan isänsä kurkulle, aataminomenan yläpuolelle. Isän rintakehä nousi ja laski äänettä. Asko mietti, kuinka kovaa pitäisi painaa ja ehtisikö isä lyödä.

Askon ei tarvinnut tehdä sitä. Mummo ehti ensin.

Äiti ei enää jaksanut. Niin hän sanoi, kun soitti mummolle ja pyysi pitämään huolta Askosta.

Mummo hälytti apua, eikä äiti ehtinyt satuttaa itseään.

Mummo näki tyttärensä elossa. Asiantuntijat olivat erimielisiä siitä, tekikö hän tekonsa täydessä ymmärryksessä.

Asko huomasi mummon laittavan laukkuunsa jotain. Hän arvasi mitä.

– Älä mummo mee! Asko ehti sanoa ennen kuin mummo lähti etsimään isää.

Isän seurue löytyi baaritiskiltä.

Todistajien kertomusten mukaan Esko-isälle ja mummolle tuli riitaa. ”Sinun takiasi on tehty itsemurha ja se on sinun syytäsi. Nyt on sinun vuorosi”, mummo oli sanonut ennen kuin iski vävyään rintaan.

Joku soitti ja sanoi, että ravintolassa on sattunut jotain kamalaa.

Asko luuli, että mummo on kuollut. Mielessäkään ei käynyt, että se voisi mennä toisin päin.

Äiti oli sitä mieltä, ettei 13-vuotiasta Askoa voisi kotiinkaan jättää. Ravintolassa kukaan ei huomannut heti sanoa, että viekää lapsi pois.

Isä makasi lattialla liikkumatta. Paita ei ollut enää valkoinen vaan tummanpunainen.

– Isän kuolema minulta olisi pitänyt jäädä näkemättä. Se seuraa aina mukana.

Vasta nähdessään poliisin mummon vierellä Asko ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

– Asko, nyt teillä ei ole enää mitään hätää, mummo sanoi silittäen tämän hiuksia.

Mummo sai kolmen vuoden ja kolmen kuukauden tuomion surmasta. Hänet todettiin vähentyneesti syyntakeiseksi tilapäisen, psyyken vahvan horjumisen vuoksi.

– Mummo sanoi, että tappo on aina väärin. Mutta pitää katsoa, mikä on johtanut siihen.

Haapajärven poliisilaitoksella vartijat jättivät mummon sellin oven auki ja huutelivat häntä mukaan kahville. Oulun vankilassa mummosta tuli äitihahmo, joka puhui muita vankeja jättämään huonot tapansa kun vielä voivat. Hän kutoi villasukat myös mielentilatutkimuksen tehneelle miehelle.

Mummolle ei kerrottu, että armahdusta varten kerättiin adressia. Siihen tuli 600 nimeä parissa päivässä, Haapajärven kokoisessa paikassa. Myös Eskon veli ja ryyppykaverit allekirjoittivat.

Presidentti Ahtisaari armahti mummon reilun vuoden vankeuden jälkeen.

Omassa lapsuudessaan Esko-isää heiteltiin sijaisperheestä toiseen. Hän joutui varastamaan ruokaa ja huolehtimaan myös pikkuveljestään.

Askon äiti oli vasta 15-vuotias heidän alkaessaan seurustella. Alkuun isä oli mummon mielestä ihan hyvä poika, vaikka oli ollut nuorisovankilassa.

Äiti käy isän haudalla säännöllisesti, Asko silloin tällöin.

Äiti sanoo antaneensa anteeksi. Asko ei siihen pysty.

Jos Asko katkeruutta tuntee, se kohdistuu viranomaisiin.

Turvakoteja tai lähestymiskieltoja ei silloin ollut. Äidin hakiessa sosiaalitoimistosta rahaa rikkoutuneen ikkunan korjaamiseen hänen käskettiin pitää miehelleen parempaa jöötä.

Aina välillä poliisi haki isän pois, mutta ei joka kerta.

– Poliisit ovat jälkikäteen pyytäneet anteeksi. Olen sanonut, että myöhäistä se nyt on.

35-vuotiaana Asko elää tavallista perhe-elämää.

Mitä se vaatii, että selviää?

– Puhumista. Asioiden läpikäymistä ammattilaisen kanssa. Jos olisin pitänyt nämä asiat sisälläni, hulluksi olisin varmasti tullut.

Askon ensimmäinen avioliitto päättyi riitaisaan eroon. Huoltajuuskiistan aikana hän ei saanut tavata lapsiaan.

Kun jää tyhjän päälle, millään ei ole väliä. Juominen oli lähteä käsistä. Isän vanhat kaverit kyselivät mukaan. Olisi ollut helppo mennä.

– Tuntuu että olen kotona siellä, missä ihmiset ovat humalassa.

Sitä jatkui puoli vuotta.

Mutta niissä piireissä ei saa olla omaatuntoa. Askolla sellainen oli.

Toden teolla Asko pelästyi kuullessaan isänsä sanat omasta suustaan.

Ne sanat olivat ”Miehet saunovat ylhäällä”. Asko huomasi sanovansa niin omalle pojalleen, joka halusi alalauteelle.

Saunoessaan pienenä äidin kanssa Asko sai aina paljun ylälauteelle. Kun hän pyysi sitä isältä, isä raivostui. Potkaisi paljun pois, painoi Askoa seinää vasten ja heitti löylyä niin, että tuntui kuin iho repeäisi irti.

– Kun olen nähnyt elämän nurjan puolen, en koskaan syötä sitä tenavilleni.

Askon perheen kokemuksista kerrotaan Katariina Vuoren perjantaina ilmestyvässä kirjassa Erään tapon tarina.

Asko toivoo että kirjasta olisi apua muille, jotka joutuvat kokemaan jotain samanlaista.

Kirjaa tehtiin kymmenen vuotta. Kun se oli valmistumassa, isän kuoleman jälkeen vaivanneet painajaiset palasivat.

Asko tilasi kirjaa varten käräjäoikeuden paperit isästään. Niitä tuli 277 sivua.

Kun kirja on julkaistu, hän aikoo polttaa ne.

– Tämä on minun osaltani nyt käsitelty. Saan lopullisesti oman pääni tyhjäksi.

Haapajärven Elvis

Asko Argillander tunnetaan Haapajärvellä paremmin Elviksenä kuin omalla nimellään.

Elvis löytyi äidin vanhalta kasetilta rockhittejä. Elviksen kuvan Asko ripusti seinälle mutanttininjakilpikonnien viereen. Elvistä hän vetäytyi kuuntelemaan, kun isä riehui.

Elvis oli tukipilari ja isähahmo. Kun kuunteli Elvistä, saattoi hetken olla joku muu kuin Asko.

Isä kampasi hiuksensa kuin Elvis, ja Asko alkoi kammata omansa kuin isä. Asko kasvoi, mutta Elvis pysyi.

Kun Elvis ojensi kätensä, naiset kirkuivat. Asko alkoi pukeutua pukuun ja saappaisiin.

Ensimmäisen kerran hän lauloi Elvistä lavalla 16-vuotiaana, Haapajärven kulttuuritalolla. Eleet ja lauluääni olivat elvismäisiksi hiottuja.

Esiintymisiä tuli lisää ja jonkin aikaa Asko teki keikkoja ohjelmatoimiston kautta. Ei hän imitaatioita ole jättänyt vieläkään.

Haapajärveläisen Popsi-grillin valikoimissa on Askon nimikkoannos Elvis: makkarapotut, kokolihapihvi, kebab ja aurajuustoa.

AutumnForever kirjoitti:Todella hyvä oli tuo kirja Erään tapon tarina. Suosittelen!

Alakangas kirjoitti:Tuoki jätkä on joka paikassa tuota selittämässä. Antas asian olla ja menis töihin.