Hämeen Sanomat 27.3.2026 /
https://www.hameensanomat.fi/paikalliset/9326578
”Jyri on ammuttu, Jyri on kuollut" – Eve Jaakkolan elämä pysähtyi yhdessä puhelussa
Eve Jaakkola kirjoitti kirjan aktivistina toimineen poikansa elämästä ja sen karmeasta lopusta.
Kun Eve Jaakkola, 74, kävelee Joensuun ruutukaavalla, muistot tulvahtavat läpi kehon. Koulukadulla on asuttu kolmessa eri osoitteessa. Tuossa on yliopisto, joka oli silloin korkeakoulu. Sieltä hän valmistui kasvatustieteiden maisteriksi.
Ja tuossa on Gävlenlinnan päiväkoti. Siellä pojat Jyri ja Turo olivat hoidossa. Silloin Jaakkolan perheessä elettiin elämän ruuhkavuosia. Niitä onnellisia.
Nämä ajat elävät kaukana muistoissa. Nyt Eve Jaakkola on pitkästä aikaa käymässä Joensuussa.
Ydinperheeseen liittyvät muistot Joensuussa saavat hänet liikuttumaan. Kukapa olisi silloin tiennyt, mitä tämä perhe joutuu myöhemmin kokemaan. Nyt Jaakkola elää Tampereella yksin. Perheestä on jäljellä enää Turo.
Puoliso kuoli kymmenkunta vuotta sitten äkillisesti sydäninfarktiin 67-vuotiaana. Esikoinen Jyri ammuttiin Meksikossa 16 vuotta sitten 33-vuotiaana. Eve Jaakkolan elämä muuttui pysyvästi 27.4.2010.
Jyri Jaakkola oli Meksikossa solidaarisuustyössä. Hän oli mukana humanitaarisessa avustussaattueessa, joka pyrki murtamaan San Juan Copala -nimisen kylän saarron, jotta kylään saataisiin ruokaa ja lääkkeitä ja lapset pääsisivät kouluun.
- Jyri Jaakkola.jpg (104.76 KiB) Katsottu 1597 kertaa
Matkan katkaisi kylän saartanut puolisotilaallinen joukko, joka kohdisti aseensa suoraan autoihin. Luodit osuivat tappavasti Jyrin lisäksi toiseen vapaaehtoiseen, meksikolaiseen Betyyn.
Tapahtuma herätti suuren huomion mediassa kansainvälisestikin.
– Kun Jyri lähti Meksikoon, hän kyllä kertoi, että se on vaarallinen maa. Ennen tätä tapahtumaa vaikutti kuitenkin siltä, että tilanne olisi rauhallinen. Emme osanneet pelätä ja varautua uutiseen, joka tavoitti meidät 28. huhtikuuta, Eve Jaakkola kertoo.
Eve Jaakola oli viettämässä keväistä päivää mökillään miehensä ja toisen poikansa Turon kanssa. Miehet olivat lähteneet perkaamaan läheistä metsikköä.
Rikosseuraamuslaitoksessa työskentelevä Eve Jaakkola oli jäänyt tietokoneen äärelle valmistelemaan lähestyvää matkaansa Namibiaan. Tarkoitus oli kouluttaa sikäläistä organisaatiota vapaudessa täytäntöönpantavien rangaistusten kehittämisessä.
– Näin ikkunasta, kun Turo ja mieheni Kola palasivat metsästä oudon näköisinä. He olivat saaneet metsässä puhelun. Turo kävi suoraan luokseni, otti olkapäästä kiinni ja sanoi: "Jyri on ammuttu, Jyri on kuollut."
Tämän vuoden huhtikuussa tapahtuneesta tulee kuluneeksi 16 vuotta. Sinä aikana ei ole päivääkään, etteikö äiti olisi muistellut poikaansa.
Pahin suru kesti pitkään eikä ole loppunut koskaan. Nyt sen kanssa on jo helpompi jo elää. Muistot eivät unohdu, mutta ne voivat haalistua.
Jyrin tarina on niin merkityksellinen, että Eve Jaakkola halusi jakaa tarinansa ja jättää siitä pysyvän muiston. Häneltä ilmestyi tänä keväänä Johnny Knigan kustantamana tietokirja "Poikani on ammuttu", jossa hän kertaa tapahtuneita. Päiväkirjamaisen kerronnan rinnalla kulkee Jyrin tarina.
– Huomasin, että minulle päiväkirjan kirjoittaminen oli hyvä tapa purkaa suruani. Nimesin sen Jyri-päiväkirjaksi. Kirjasin ylös päivittäisiä tunteita ja tapahtumia.
Vaikka Jaakkolan perhettä kohdannut tragedia on suomalaiselle äärimmäisen harvinainen, Eve Jaakkola perustelee kirjaansa sillä, että surun voi aina jakaa.
Kirja on myös tarina äitiydestä ja siitä, miten lapset lopulta tekevät ihan omat valintansa.
– Surun kokemus yhdistää monia. Halusin kertoa, miten minä sen koin.
Eve Jaakola on käyttänyt lukemattomia tunteja selvittääkseen Meksikon tapahtumia ja hakeakseen oikeutta murhatulle pojalleen.
Hän huomasi, miten erilainen oikeuskäytäntö voi olla verrattuna tuttuun suomalaiseen tapaan. Vuosien aikana hän kävi Meksikossa yhdeksän kertaa.
– Tapahtumalla oli lukuisia todistajia, jotka ennen hyökkäystä tunnistivat aseet kädessä liikkuneet miehet ja kuulivat ammunnat. He eivät kuitenkaan nähneet itse hyökkäystä, joten tuomari ei hyväksynyt heitä todistajiksi.
– Heille ei myöskään annettu todistajansuojaa, mikä luonnollisesti vaikeutti syyllisten nimeämistä. Siitä huolimatta, että kaikki alueella tiesivät, keistä oli kyse. Joukossa oli myös kaksi alaikäistä poikaa.
Miten Joensuussa syntyneestä, tavallisesta pohjoiskarjalaispojasta sitten kasvoi aktivisti, jonka ideologiaan kuului mahdollisimman luontoa kunnioittava elämä, jossa raha ei määritä onnellisuutta.
– Jyri oli jo lapsena pohdiskeleva tyyppi, jolla oli kuitenkin ihan tavallinen kaveripiiri tavallisine harrastuksineen. Kotona toki paljon puhuimme ihmisoikeuksista ja meille tärkeistä arvoista, mutta Jyrissä ne alkoivat resonoida keskimääräistä enemmän.
Kun Jyri oli murrosiässä, äiti ymmärsi konkreettisesti, ettei hän pysty enää entiseen tapaan vaikuttamaan lapsensa elämään. Vähitellen pojan ajatukset alkoivat muuttua entistä radikaalimmiksi.
– Jyrin lähtiessä Meksikoon ajattelin, että en nyt ihan tätä tarkoittanut, kun olin hänelle kantanut kirjoja ja antanut henkisiä eväitä humaaniin ajatteluun. En kuitenkaan voinut kieltääkään. Välithän siinä olisi mennyt poikki, jos olisin alkanut kärjistää asioita.
Yksi asia aiheutti äidin ja pojan välillä toistuvasti erimielisyyksiä. Se oli opiskelu.
– Olin sitä mieltä, että vaikka kuinka haluaisi parantaa maailmaa, kannattaa silti opiskella jokin tutkinto. Välillä Jyri kyllä opiskelikin, mutta aina tuli uusia mielenkiinnon kohteita, jotka sitten vievät mennessään.
Jaakkolan perhe muutti Joensuusta Tampereelle, kun Jyri meni kouluun. Siellä hän varttui aikuiseksi ja muutti myöhemmin siviilipalvelukseen Turkuun, jossa hän sittemmin toimi useissa kansalaisjärjestöissä.
Myös Meksikon yhteiskunnallinen tilanne oli kiinnostanut miestä pitkään.
– Hänen mielestään sosiaaliset ja ekologiset ongelmat huusivat ratkaisuja, jotka edellyttivät radikalismia, Eve Jaakkola kiteyttää poikansa ideologian.
Kirjan kirjoittamisen Eve Jaakkola aloitti vuonna 2020, jolloin Jyrin kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kun Jyrin kuolemasta oli mennyt viisi vuotta, Jaakkola koki, että hän on nyt selvinnyt pahimman surun yli.
– Kuudentena vuotena Jyrin kuolemasta tapahtui toinen pommi, eli mieheni kuoli kotisohvalle sydäninfarktiin. Yritin häntä elvyttää, mutta infarkti oli niin massiivinen, ettei siihen olisi mikään elvytys auttanut.
Tuossa vaiheessa Eve Jaakkola jo tiesi, mitä suru on ja miten se etenee.
– Jos mieheni olisi kuollut vaikka kaksi vuotta Jyrin jälkeen, en olisi jaksanut. Nyt olin jo paremman puolella Jyrin suremisessa, joten pystyin jotenkin käsittelemään sitten tämänkin.
Kirjoittamisen lisäksi liikunta on ollut Eve Jaakkolalle toimiva keino pitää itsensä kasassa.
– Liikunnan tuovat endorfiinit parantavat oloa. Jokainen pienikin hyvä hetki surunkin keskellä on tärkeää.
Nyt kun Jaakkola on eläkkeellä, hänellä on entistä enemmän aikaa pitää kunnostaan huolta.
– Eniten pidän sisäliikunnasta eli käyn aktiivisesti jumpissa. Sen lisäksi kävelen ulkona, mikä sekin virkistää mieltä.
Eve Jaakkola on tehnyt pitkän taistelun Meksikon viranomaisten kanssa, että oikeus voittaisi. Meksikossa se ei onnistunut, ja nyt oikeutta haetaan Amerikan valtioiden ihmisoikeustuomioistuimesta.
Tällä hetkellä hän ei enää vaadi syyllisille rangaistusta, koska sellainen ei ole enää mahdollista. Nyt päätavoite olisi saada edes jonkinlaista muutosta maan lainsäädäntöön, jotta asiat voisivat edes sitä kautta muuttua paremmiksi.
– Toivon, että valtionkin tukema puolisotilaallinen toiminta estettäisiin. Toivon myös, että todistajille annettaisiin suojelua. Kolmantena tavoitteena on, että alue saataisiin rauhoitettua. Että konfliktit saataisiin ratkaistua ilman väkivaltaa. Tätä olisi Jyrikin toivonut.
Muistan joskus lukeneeni pitkän jutun tästä tapauksesta jostain Hesarin sunnuntainumerosta, siitä on kyllä jo paljon aikaa mutta siinä taidettiin juuri haastatella ainakin äitiä ja toimittajat olivat paikan päällä selvittelemässä juttua.