22.1.2022
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008504081.html
Unelmien loppu
Nuorena Danielle Forbes ajatteli, että hänen ei tarvitse kantaa huolta rahasta. Toisin kävi. Nyt hänen perheensä on korviaan myöten veloissa ja miettii, mikä meni pieleen.
Kun
Danielle Forbes oli pieni, rahaa oli. Parhaiten sen tiesi siitä, ettei rahaa tarvinnut ajatella. Oli siivooja, oli lomamatkoja. Oli kaikki harrastukset, joita vain keksi pyytää.
Oli isompi koti kuin monilla kavereilla. Ruokakaupasta saattoi ostaa mitä vain, mitä sattui tekemään mieli.
Daniellen isä kuoli, kun hän oli 13. Silloin hän muistaa ensi kertaa ymmärtäneensä, miten hyväosaisia he todella olivat.
Isän kuolema ei muuttanut viisilapsisen perheen elämää taloudellisesti mitenkään.
”Äitini ei edes tarvinnut mennä töihin. Pystyimme osallistumaan kesäleireille ja harrastamaan, matkustimme lomalla Eurooppaan. Kaikki jatkui kuten ennenkin.”
Jos kaikki olisi mennyt kuten piti, huoleton elämä olisi jatkunut. Daniellen elintaso olisi pysynyt vähintään samanlaisena kuin vanhempiensa.
Toisin kuitenkin kävi.
Amerikkalainen unelma on Yhdysvaltojen suoranainen kansalliseetos.
Se on lupaus mahdollisuudesta menestyä elämässä, huonoistakin lähtökohdista. Vähävarainenkin voi vaurastua, jos on ahkera ja yritteliäs. Jokainen on oman onnensa seppä.
Toki kyse on myös materiasta, vähintäänkin mukavasta elintasosta. On mahdollisuus ottaa asuntolaina, ostaa auto, kouluttautua.
Mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumista mitataan yleensä esimerkiksi sillä, missä määrin ihmiset kykenevät kohentamaan elintasoaan. Kuinka iso osa lapsista ansaitsee enemmän kuin vanhempansa?
Pitkään keskiluokkaisten perheiden lapset saattoivat luottaa siihen, että heidän on mahdollista saavuttaa sama tai parempi elintaso kuin vanhemmillaan.
Juuri tämä unelma on lipunut kauas Daniellen käsistä.
Päällisin puolin Danielle Forbes elää aviomiehensä
Danielin ja neljän lapsensa kanssa oikein idyllistä elämää Wichitassa, Kansasissa.
Kansas on Keskilännessä sijaitseva osavaltio, maantieteellisesti hyvin lähellä Yhdysvaltojen keskipistettä.
Wichita puolestaan on maaseutuosavaltiona tunnetun Kansasin suurin kaupunki. Sen suurkaupunkialueella asuu saman verran ihmisiä kuin Helsingissä.
Daniellen koti on Falcon Fallsissa, periamerikkalaisella pientaloalueella, jossa samannäköisiä taloja on rakennettu vieri viereen. On harjakatot, pieni pihapläntti ja jokaisessa talossa autotalli. Ilman autoa täältä ei liikuta mihinkään. Julkista liikennettä ei käytännössä ole.
Elämä näyttää, jos ei yltäkylläiseltä, ainakin varsin hyväosaiselta. Ulkokuori kuitenkin hämää.
Danielle ajattelee jatkuvasti rahaa. Viimeksi tänä aamuna on puhuttu, miten saadaan luottokorttivelka maksettua pois ja miksi rahaa on nyt jäljellä vähemmän kuin viime kuussa samaan aikaan.
Inflaatiopiikki kurittaa. Erityisesti sen huomaa ruokakaupassa, johon hupenee enemmän rahaa kuin aiemmin. Maitolitra maksaa jo enemmän kuin bensa, hän valittaa.
Jos haluaisi etsiä syyllisiä Daniellen elintason laskuun, niitä voisi nimetä useita.
Voisi syyttää Daniellen vanhempia siitä, etteivät nämä varallisuudestaan huolimatta säästäneet lastensa koulutukseen.
Voisi syyttää yhteiskuntaa siitä, että tutkinnot ovat kalliita ja tarvittavat opintolainat suuria.
Voisi syyttää pankkeja, joiden holtiton lainananto synnytti vuoden 2008 talousromahduksen.
Voisi syyttää kalliita päivähoitomaksuja, jotka pakottivat kotiäidiksi.
Voisi syyttää itseään siitä, ettei ottanut tarpeeksi asioista selvää.
Mutta Danielle ei välitä etsiä syyllisiä. Oikeastaan hänellä on vain yksi tavoite: saada takaisin se taloudellinen turvallisuus, jonka hän kerran menetti.
Danielle aloitti opiskelunsa niin kuin moni nuori: ilman varsinaista suunnitelmaa.
Katolisen kasvatuksen saaneena tuntui luontevalta mennä opiskelemaan teologiaa, mutta hän keskeytti sen ryhtyäkseen nunnaksi.
”Tiedän miltä se kuulostaa”, hän sanoo ja nauraa rehevästi. ”Olen tehnyt paljon itsetutkiskelua jälkikäteen. Mutta olin 19, olin hukassa!”
Pian hän oivalsi, ettei sekään ollut hyvä valinta.
Niinpä Danielle palasi collegeen, tapasi tulevan aviomiehensä Danielin ja valmistui. Hän pääsi maisteriohjelmaankin Chicagoon mutta keskeytti opintonsa pian, koska kaukosuhde yski.
Piti erota tai palata, hän kuvailee.
Päätös palata Danielin luo oli Daniellen elämässä oleellinen valinta. Sen seurauksena hänen elämänsä ja taloutensa kietoutui yhteen Danielin kanssa. Danielilla oli opintolainaa yli 60 000 dollaria, runsaat 50 000 euroa.
Danielle ei tiennyt sitä tuolloin. Nyt tuo velka vaikuttaa heidän koko perheensä elämään.
”Olimme tyhmiä, emme juuri puhuneet siitä. En hahmottanut Danielin opintolainan kokoa, hädin tuskin tiesin omaanikaan”, hän sanoo.
Daniellen aviomies Daniel opiskeli alun perin taloustieteitä. Valmistuttuaan hänen oli määrä työllistyä pankkisektorille – päättämään esimerkiksi siitä, kuka saa asuntolainaa.
Epäonnekseen Daniel valmistui vuonna 2008 juuri, kun markkinat romahtivat. Kiinteistöjen hinnat tulivat rytisten alas. Ei ollut asuntoja, joita kaupata.
Daniel ei koskaan löytänyt oman alansa töitä. Niskaan jäivät siis valtavat velat tutkinnosta, jolla hän ei oikeastaan tehnyt mitään.
Yhdistelmä on hankalin mahdollinen: kallis tutkinto, huonopalkkainen työ. Se on kurittanut monia millenniaaleja: 1980-luvun jälkeen nuorten aikuisten tulot ovat kehittyneet hitaasti, mutta college-opintojen hinnat ovat nousseet vauhdilla.
Daniel teki kolmen vuoden ajan hanttihommia, kuljetti pizzaa ja postia, pyöritti lasten kesäleirejä. Samalla hän alkoi tehdä toista tutkintoa, tähtäimessään kirjanpitäjän työ.
Kun Daniel sai toisen kandidaatintutkintonsa tehtyä, opintolainaa piti alkaa maksaa takaisin. Silloin karu totuus valkeni molemmille. Korkoa kasvanut opintolaina oli vuosien saatossa kasvanut kuusinumeroiseksi: velkasumma oli noin 100 000 dollaria, lähes 90 000 euroa.
”Olimme järkyttyneitä, lamaantuneita. Ja samalla toisaalta ajattelimme, että asiat järjestyisivät, jos hän vain löytäisi hyvän työn”, Danielle sanoo.
”Mutta emme ymmärtäneet, millaista lainojen maksaminen tulisi todella olemaan.”
Nyt opintolainasta on tullut mörkö, josta ei oikein puhuta. Velkaa ei lyhennetä, se odottaa ”parempia aikoja”. Nelilapsisena, pienituloisena perheenä opintolainan takaisinmaksuun on ollut mahdollista hakea lykkäystä vuosien ajan.
”Ajatus siitä, että velkaa ei pysty maksamaan, ahdistaa. Se painaa minua koko ajan. Olen väsynyt olemaan persaukinen, laskemaan rahoja koko ajan.
Olemme tehneet kaiken oikein – olemme opiskelleet, perustaneet perheen ja hankkineet talon. Silti olemme tässä tilanteessa. Se todella turhauttaa.”
Daniellella on miljoonia kohtalotovereita ympäri Yhdysvaltoja.
Michiganin yliopiston apulaisprofessori ja tutkija
Robert Manduca lähestyy
amerikkalaista unelmaa ja sen toteutumista mieluiten absoluuttisen liikkuvuuden näkökulmasta. Se kertoo, kuinka paljon lapsi ansaitsee verrattuna vanhempiinsa samaan ikään, esimerkiksi 30 ikävuoteen, mennessä.
Kehitys on ollut kehnoa. Vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa ryhmä yhteiskuntatieteilijöitä havaitsi, että 1940-luvulla syntyneillä amerikkalaisilla oli 90 prosentin todennäköisyys ansaita 30 vuoden iässä enemmän kuin vanhempansa. 1980-luvulla syntyneillä tuo mahdollisuus oli pudonnut 50 prosenttiin.
Syitä on useita, Manduca sanoo. Yksi on talouskehityksen hidastuminen: Yhdysvaltojen bruttokansantuote ei kasva yhtä nopeasti kuin 1940- ja 1950-luvuilla.
Toinen, merkittävämpi, syy on tuloerojen voimakas kasvu. Rikkaat pysyvät rikkaina ja rikastuvat entisestään, kun vähätuloisten varallisuus junnaa paikoillaan.
Manducan mukaan on selvästi osoitettu, että tuloerojen kasvu ja matala absoluuttinen liikkuvuus – joka siis mittaa, kuinka paljon lapsi ansaitsee verrattuna vanhempiinsa – ovat suoraan yhteydessä toisiinsa.
Keskustelua kuitenkin käydään siitä, onko tuloerojen kasvu oikeastaan varsinainen ongelma tai onko tuloerojen vähentäminen paras mahdollinen tapa lisätä sosiaalista liikkuvuutta.
Tyypillisesti liberaalit korostavat tuloerojen vahingollisuutta, kun taas konservatiiviset etsivät syyllisiä muualta. Konservatiivinen ajatuspaja The Heritage Foundation esimerkiksi katsoi taannoin raportissaan, että liberaalit ovat ymmärtäneet amerikkalaisen unelman kokonaan väärin ja ajavat oikeastaan ihmisten tasapäistämistä.
Tuloerot ovat monille amerikkalaisille sinänsä myönteinen osoitus yhteiskunnan dynaamisuudesta ja mahdollisuudesta rikastua. Jos rikkaimpien joukkoon ei kuitenkaan ole mahdollisuutta edetä, se alkaa aiheuttaa ongelmia.
Ongelma on tunnustettu myös presidentti
Joe Bidenin hallinnossa.
”Sosiaalinen liikkuvuus on yhteiskunnassamme liian pientä. Ei ole olemassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Lapset eivät aloita samalta viivalta”, presidentin taloudellisten neuvonantajien ryhmän puheenjohtaja
Cecilia Rouse sanoi Economist-lehden haastattelussa viime vuonna.
Toimeentulo on vaatinut Forbesien perheeltä luovuutta. Kolmannen lapsen synnyttyä he havahtuivat siihen, että rahat eivät riitä. Päivähoito maksoi liikaa, toistatuhatta dollaria kuukaudessa.
Danielle oli päivät pois kotoa – hän työskenteli paikallisessa peruskoulussa opettajana lähes tunnin ajomatkan päässä – mutta rahaa jäi käteen bensa- ja päivähoitokulujen jälkeen vain muutamia satasia.
Niinpä hän päätti jäädä kotiäidiksi, vaikka ei oikeastaan olisi halunnut sitä.
”Ihan aluksi ajattelin, että voisin nauttia kotiäitiydestä, mutta hohto karisi nopeasti.”
Danielle inhoaa epäjärjestystä, mutta nelilapsisessa perheessä sitä on ollut pakko oppia sietämään. Kellarikerroksessa hän on luovuttanut: siellä lapset saavat sotkea sydämensä kyllyydestä. Lelut ja vaatteet ovat peittäneet lattian.
Yläkerrassa hän vielä jaksaa yrittää. Haastattelun aikana Danielle lakaisee lattiat, pyyhkii pöydät, kerää pyykit, siivoaa keittiötasot, heittää paahtoleipä- ja muropaketit jääkaapin päälle.
Mutta ympärivuorokautinen kodinhoito alkaa selvästi turhauttaa, hän huokailee ja puhisee tehdessään.
Danielle on myös joutunut etsimään töitä, joita hän voisi tehdä kotoa käsin saadakseen lisätuloja.
Hän on tehnyt sisällöntuotantoa yritysten verkkosivuille, opettanut verkossa kiinalaisille lapsille englantia, vahtinut muiden lapsia ja toiminut tukiopettajana lähistön lapsille tai nuorille. Viikonloppuisin hän on tehnyt töitä paikallisella viinitilalla.
Se on valtava määrä töitä ihmiselle, jolla on kaitsettavanaan useita lapsia. Harva suomalainen voisi hoitovapaalla kuvitella tekevänsä useita sivutöitä samanaikaisesti.
Osa keinoista hankkia rahaa on ollut äärimmäisiä. Taannoin Danielle myi veriplasmaansa saadakseen ostettua aviomiehelleen lahjaksi grillin.
Mutta vaikka perheellä oli jo opinnoista velkaa, se ei ole estänyt heitä ottamasta asuntolainaa.
Forbesit omistavat yhdessä talon, jossa he ovat asuneet nyt vuoden ajan. Lainaa runsaan 200 000 dollarin eli lähes 177 000 euron asunnosta on jäljellä yli 170 000 dollaria, noin 150 000 euroa. Asuntolainan suhteen he ovat selvinneet vähällä: asuminen on Kansasissa halpaa verrattuna moniin muihin osavaltioihin.
Samalla se toisaalta sitoo heidät kotiosavaltioonsa, sillä moneen paikkaan heillä ei olisi varaa muuttaa.
Forbesien perheellä on asunnosta ja opinnoista velkaa nyt yhteensä noin 300 000 dollaria eli noin 265 000 euroa. Päälle on vielä autolaina ja luottokorttivelka, kumpikin useita tuhansia. Kokonaissumma on suuri – varsinkin, kun elätettävänä on neljä lasta ja vain toinen vanhemmista käy töissä.
Suomessa asuntovelallisilla asuntokunnilla oli vuonna 2020 asuntovelkaa keskimäärin noin 106 000 euroa. Forbesien velkasummaan yltää vain harva: vähintään 200 000 euroa asuntovelkaa oli vain seitsemällä prosentilla suomalaisista asuntokunnista.
Daniellelle asia on yksinkertainen. On järkevämpää asua omistusasunnossa kuin vuokralla. Se kerryttää omaisuutta.
Lisäksi hän uskoo, että perheen talous muuttuu vakaammaksi, kunhan kaikki lapset pääsevät aloittamaan koulun ja Danielle palaa työelämään.
Siihen on nyt kaksi vuotta. Danielle on jo aloittanut uudet opinnot kotoa käsin. Hän opiskelee kliinistä psykologiaa ja aikoo valmistua psykologian maisteriksi.
Uutta tutkintoa varten on pitänyt ottaa uutta opintolainaakin, 20 000 dollaria.
On tehtävä yksi asia selväksi: Forbesien perhe ei ole köyhä. He kuuluvat keskiluokkaan tai alempaan keskiluokkaan hieman mittarista riippuen. Yhdysvalloissa on lukemattomia vähäosaisia perheitä, joilla asiat ovat paljon huonommin.
Daniellen kaltaiset ovat kuitenkin erityisen haastavassa asemassa: he ovat saaneet nähdä ja kokea, miten huoletonta elämä voi olla, kun rahasta ei tarvitse murehtia.
”Tällainen kehitys on monille perheille hyvin ongelmallista”, sanoo tutkija ja apulaisprofessori Robert Manduca. ”Se aiheuttaa turhautumista ja vihaakin.”
Elintason heikentyminen voi synnyttää kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Se taas voi edelleen vaikuttaa haluun osallistua yhteiskuntaan ja ylipäätään pyrkiä elämässä eteenpäin.
Danielle ei kuitenkaan ole kyynistynyt tai luopunut toivosta – korkeintaan aavistuksen lannistunut siitä, mitä on tapahtunut. Asenteessa on hämmentävä yhdistelmä pettymystä ja optimismia.
”Tiedän, että lapsillani ei ole samoja mahdollisuuksia kuin minulla. En voi maksaa heille harrastuksia, joita he haluavat. Lomamme ovat tarkkaan laskettuja, minimalistisia. Emme ole koskaan käyneet ulkomailla. Mutta ei heillä ole ’kova elämä’, se on vain erilainen kuin minun lapsuuteni”, Danielle sanoo.
Danielle pyrkii puhumaan omille lapsilleen avoimesti rahasta. Hän ajattelee, että hänenkin elämänsä olisi voinut olla toisenlainen, jos käytettävissä olisi ollut enemmän tietoa.
”Miehelleni tarjottiin maksimisumma opintolainaa noin vain. Ei hän osannut kyseenalaistaa, onko järkevää ottaa niin paljon”, Danielle sanoo.
Velkaan liittyy myös häpeää, jota muiden asenne ei helpota.
”Vanhempieni sukupolvi ei välttämättä ymmärrä, paljonko tutkinto voi todella maksaa ja millaista oli tulla aikuiseksi, kun markkinat romahtivat. Ihmiset kritisoivat toisiaan ymmärtämättä, millaista toisen elämä todella on ja mikä siihen on johtanut”, hän sanoo.
”Minä olen yrittänyt tavoitella parempaa elämää. Ei siitä pitäisi rangaista, eikä sitä pitäisi joutua häpeämään.”