Kalistinpää kirjoitti:Jatkuva väkivalta johtaa kidutuksen tavoin oman tahdon murtamiseen, alistumiseen. Irtautuminen on tämän jälkeen vaikeaa. Asia ei siis ole aivan niin yksinkertainen kuin monesti luullaan.
Pointti onkin siinä että pitäisi tajuta irtautua jo ajoissa ennen kuin ei enää "uskalleta". Usein se taitaa mennä vaan niin että jos puoliso kerrankin pystyy lyömään perheenjäseniään että ihan vammojakin aiheutuu, niin todennäköisesti hän pystyy tekemään sellaista jossain vaiheessa uudestaankin.Kalistinpää kirjoitti:Jatkuva väkivalta johtaa kidutuksen tavoin oman tahdon murtamiseen, alistumiseen. Irtautuminen on tämän jälkeen vaikeaa. Asia ei siis ole aivan niin yksinkertainen kuin monesti luullaan.
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/parisuh ... julmuutta/Parisuhdeväkivaltaa kokenut nainen kertoo tarinansa: ”Kukaan ei ansaitse sellaista julmuutta”
Kotimaa 1.10. 10.31 Päivitetty 12.09
Kuva
Sanna Pekkonen
Aamulehti
Puolentoista vuoden ajan parisuhdeväkivalta oli osa Regina Kankaanpään elämää. Mukava ilta itse kokatun ruoan parissa saattoi päättyä pahoinpitelyyn ja poliisien kutsumiseen paikalle. Lopulta Kankaanpää kertoo heränneensä pahoinpitelyn jälkeen sairaalasta tietämättä, miten hän joutui sinne. Silloin hän heitti sormuksen sairaalan roskakoriin ja jätti väkivaltaiseen suhteen.
Kankaanpää päätti kertoa kokemastaan parisuhdeväkivallasta julkisessa Facebook-päivityksessä, koska halusi tuoda esiin asian, josta moni vaikenee. Kankaanpää halusi kertoa asiasta omilla kasvoillaan ja julkaisi kuvan, jossa näkyvät hänen pahoinpidellyt kasvonsa.
Jakamalla tarinansa Kankaanpää toivoo rohkaisevansa parisuhdeväkivaltaa kokeneita ihmisiä tulemaan esiin.
– Kukaan ei ansaitse sellaista julmuutta ja vääryyttä. Tiedän, että on monia, jotka kokevat itsensä voimattomaksi, pelkäävät ja tuntevat itsensä arvottomaksi, alistetuksi ja yksinäiseksi. Toivon heidän uskovan itseensä ja sanovan itselleen: en ansaitse tätä, olen parempi kuin hän, kertoo Kankaanpää Aamulehdelle.
Kuva
Kankaanpää kertoo väkivallan alkaneen pian parisuhteen alettua.
– Ensimmäinen asia, minkä muistan, oli se, kun jo parin viikon seurustelun jälkeen eräänä aamuna hän repi minut sängystä lattialle, kirosi ja käski nousta. Olin hieman hämilläni, ja aloin itkeä, miksi hän herätti minut niin ilkeällä tavalla.
Kankaanpää ajatteli silloin, että miehellä on vain huono päivä ja antoi asian olla.
– Sitten siitä pikkuhiljaa alkoi töniminen, haistattelu ja sanallinen väkivalta.
Kankaanpää muutti miesystävänsä kanssa nopeasti yhteen. Siitä parin kuukauden päästä alkoi vakavampi pahoinpitely. Kankaanpää kertoo yrittäneensä paeta tilannetta vessaan, mutta mies seurasi, piti vessan ovea auki ja painoi Kankaanpäätä lattiaan.
– Jotenkin onnistuin riuhtaisemaan itseni irti ja juoksin 200 metriä naapuriin, josta hälytettiin poliisit.
Sen jälkeen Kankaanpää kertoo pahoinpitelyjen lisääntyneen.
– Vähitellen aloin tuntea itseni vangiksi omassa kodissani. En päässyt mihinkään, kauppaankaan en saanut mennä yksin. Ystävät kaikkosivat. En saanut pitää yhteyttä edes läheisimpiin ystäviin. Hän kyttäili jatkuvasti puhelintani ja kysyi koko ajan, kuka viestittää ja mitä.
”Syytin itseäni joka kerta”
Yhtenä päivänä Kankaanpään ahdistus kasvoi niin sietämättömäksi, että hän päätti karata.
– Otin mukaani vain repullisen tarpeellisia tavaroita ja juoksin naapuriin. Pyysin heitä viemään minut kaupunkiin ystäväni luokse.
Pakenemisen seuraukset pelottivat Kankaanpäätä. Hän mietti poliisille soittamista, muttei uskaltanut.
– Kun palasin kotiin, edessä odotti se, mitä pelkäsinkin.
Kylpyhuoneesta Kankaanpää sai viestiettyä naapurille, että tämä soittaisi hätänumeroon. Poliisi vei miehen sen jälkeen putkaan.
Kankaanpää muistelee, että hänen täytyi puolen vuoden aikana soittaa yli kymmenen kertaa poliisi ja välillä ambulanssikin paikalla miehen väkivallan takia. Kerran Kankaanpään kylkiluut murtuivat väkivallan seurauksena.
– Aloin oppia tunnistamaan merkit, milloin on ”se” päivä ja yritin kaikin keinoin olla mitenkään vahingossa ärsyttämättä häntä. Yritin tehdä aina kaiken oikein ja syytin itseäni joka kerta, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen mikään ei ollut minun syytäni. Hän kahlitsi minut henkisesti, ajoi nurkkaan.
Kankaanpää kertoo miehen luvanneen joka kerta, ettei hän enää tekisi niin ja pyysi anteeksi kalliilla lahjoilla.
– Hän osasi manipuloida minua täysin ja sanoa asioita, joita jokainen nainen haluaa kuulla. Ja mä uskoin.
Sormus päätyi sairaalan roskakoriin
Kankaanpää päätti suhteen, kun hän heräsi pahoinpitelyn jälkeen sairaalasta.
– Se oli sanoinkuvaamattoman järkyttävä kokemus. Poikani oli silloin kotona ja nukkumassa. Yritin huutaa monta kertaa hänen nimeään ja apua. Poikani onneksi heräsi, ja huusin vain mene vessaan, lukitse ovi ja soita hätäkeskukseen.
Sen jälkeen Kankaanpää ei muista tapahtumista enää mitään. Hän heräsi sairaalassa shokissa.
Sairaalaan poliisit tulivat kuulustelemaan Kankaanpäätä.
– Muistan, kun sairaalassa aloin tajuta, mitä oli tapahtunut. Poika oli vierelläni ja sanoin hänelle: anteeksi, etten kertonut aiemmin. Lupaan, että tämä loppuu nyt.
Kun Kankaanpäätä vietiin sairaalassa röntgeniin, hän pyysi pysähtymään roskakorin kohdalla.
– Otin sormukseni ja heitin sen roskikseen. Siitä hetkestä alkaen päätin, että minun aikani ei ole vielä lähteä. Seuraavaa kertaa ei enää tule, muuten olen haudassa.
Kuulustelujen yhteydessä Kankaanpäältä kysyttiin, haluaisiko hän nostaa syytteen.
– Olin peloissani, mutta tiesin, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, jos haluan suojella itseäni ja ennen kaikkea poikaani.
Miesystävä sai oikeudenkäynnissä vankeustuomion. Kankaanpää ei halua kertoa julkisuuteen, kuinka pitkä tuomio tarkalleen oli.
Kankaanpää kuvailee oikeusprosessia rankaksi.
– Romahdin siinä vaiheessa, kun poikani tuli todistamaan. Kuulin ensimäistä kertaa sanatarkasti, mitä tapahtui vielä sen jälkeen, kun jouduin sairaalaan enkä enää itse muistanut, mitä lopussa tapahtui. Silloin tunsin suunnatonta vihaa sitä miestä kohtaan. En voi vieläkään antaa anteeksi, etten lähtenyt suhteesta aiemmin pois, ja poikani joutui näkemään sen hirvittävän teon.
Pelko johtaa puhumattomuuteen
Kankaanpään mukaan miehen jättäminen oli hänen elämänsä paras päätös.
– Luulen, että suurin syy puhumattomuuteen on pelko. Pelko siitä, että puhumisesta seuraa itselleen pahaa. Moni varmaan kokee tai oppii väkivaltaisessa suhteessa elämään siten, että alkaa syytellä itseään ja pyytämään anteeksi tekoja toisen puolesta. Niin minäkin tein.
Kankaanpää muistuttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia, että parisuhteesta lähteminen vaatii rohkeutta, määrätietoisuutta ja hyvää tukiverkkoa.
Fyysisinä muistoina väkivaltaisesta suhteista Kankaanpäällä on kasvoissaan muutama arpi. Henkisten haavojen sulkeutumiseen tarvitaan kuitenkin vielä aikaa.
Poikansa kanssa Kankaanpää on saanut puhuttua asioista.
– Kävimme asiat läpi hyvin rehellisesti ja avoimesti. Hänelläkin oli aluksi painajaisia ja paha olo, mutta nyt hän voi hyvin. Hän opiskelee toisella paikkakunnalla ja seurustelee onnellisesti.
Kankaanpää ei ole ollut valmis uuteen parisuhteeseen väkivaltaisen suhteen jälkeen.
– Olen kyllä aloittanut uuden sivun elämässäni, muuttanut uuteen asuntoon ja aloittanut opiskelun. Perusasiat ovat hyvin.
Kankaanpää kertoo usein pohtineensa, miksi mies pahoinpiteli häntä.
– Luulen, että syy on pitkälti hänen taustassaan ja lapsuudessaan, jossa väkivalta on ollut suurena osana ympäristöä.
Päivitys johti tukiryhmä perustamiseen
Kankaanpää halusi jakaa tarinansa Facebookissa kuunneltuaan tarpeeksi huhuja ja muunneltuja tarinoita. Päivityksen myötä hän on saanut suuren määrän lohduttavia ja rohkaisevia viestejä tutuilta ja tuntemattomilta sekä satoja kaveripyyntöjä.
– Haluan tässä koko sydämestäni kiittää kaikkia niitä ihania ja mahtavia ihmisiä, jotka ovat kommentoineet ja tykänneet julkaisustani. Tunnen nyt vahvasti, että tein oikein. Ei ollut helppoa julkaista tarinaani sekä kuvaani.
Päivityksen saaman huomion jälkeen Kankaanpää päätti perustaa Facebookiin suljetun keskusteluryhmän Väkivalta parisuhteessa/lähipiirissä.
– Kaikkien uhrien tulisi muistaa, että he eivät ole yksin vaikka siltä tuntuu. apua ja tukea on saatavilla.
Jakamalla tarinansa Kankaanpää toivoo rohkaisevansa parisuhteessa väkivaltaa kokeneita ihmisiä tulemaan esiin.
Ihan mahtava välähdys sulla, kukaanhan ei maailmassa ole koskaan tuota tullut aikaisemmin keksineeksi. Reaalimaailma vaan on vähän toinen.Virdon kirjoitti:Pointti onkin siinä että pitäisi tajuta irtautua jo ajoissa ennen kuin ei enää "uskalleta". Usein se taitaa mennä vaan niin että jos puoliso kerrankin pystyy lyömään perheenjäseniään että ihan vammojakin aiheutuu, niin todennäköisesti hän pystyy tekemään sellaista jossain vaiheessa uudestaankin.Kalistinpää kirjoitti:Jatkuva väkivalta johtaa kidutuksen tavoin oman tahdon murtamiseen, alistumiseen. Irtautuminen on tämän jälkeen vaikeaa. Asia ei siis ole aivan niin yksinkertainen kuin monesti luullaan.
Yhden lyömisen "hairahduksen" ehkä saattaa vielä voida katsoa jollakin tavalla läpi sormien, mutta viimeistään sen toistuessa pitäs tajuta jo nostaa kytkintä suhteesta. Jos tämänkin jälkeen löytää mukamas syitä jatkaa hakkaajan puolisona ja hakattavanakin, niin sinänsä turhaa myöhemmin tulla eetteriin että "katsokaa nyt miten minua on kotona hakattu".
No tässähän meitä miehiä on. Terve ihminen ei hakkaa lähimmäisiään. Yleensä taustalla on impulssikontrollihäiriö tai passiivinen aggressiivisuuden muoto; kuumakalle vs kylmäkalle.Kissankello kirjoitti:Kaipaisin miehiä mukaan lähisuhdeväkivaltakeskusteluun. Ei riitä, että naiset keskenään keskustelevat seurauksista, "mikset lähde" ja milloin pitäisi ymmärtää lähteä, vaan miehet tarvitaan mukaan keskustelemaan lähisuhdeväkivallan syistä. Miksi miehet lyövät parisuhteessa? Miten väkivalta ratkaisee ongelmia ja miksi parisuhde riskeerataan väkivallalla?
(Ja ei, kaikki miehet eivät lyö ja myös naiset lyövät.)
Jessss!, miehiä mukana!Kalistinpää kirjoitti:No tässähän meitä miehiä on. Terve ihminen ei hakkaa lähimmäisiään. Yleensä taustalla on impulssikontrollihäiriö tai passiivinen aggressiivisuuden muoto; kuumakalle vs kylmäkalle.Kissankello kirjoitti:Kaipaisin miehiä mukaan lähisuhdeväkivaltakeskusteluun. Ei riitä, että naiset keskenään keskustelevat seurauksista, "mikset lähde" ja milloin pitäisi ymmärtää lähteä, vaan miehet tarvitaan mukaan keskustelemaan lähisuhdeväkivallan syistä. Miksi miehet lyövät parisuhteessa? Miten väkivalta ratkaisee ongelmia ja miksi parisuhde riskeerataan väkivallalla?
(Ja ei, kaikki miehet eivät lyö ja myös naiset lyövät.)
Kuumakalle (esim. tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus) ei kykene hallitsemaan tuuneimpulssejaan, kylmäkalle (antisosiaalinen, narsistinen) ei kykene tunnistamaan alistumista tai kykene empatiaan.
Kyse on sairaista yksilöistä, yleensä sekä geneettisesti että kokemuksellisesti "heikommasta aineksesta" jota ei voi yleistää kaikkiin miehiin.
(täällä kun ei nimimerkeistä tiedä sukupuolta) Melko lukemattomia keskusteluja sekä hakattujen että hakkaajien kanssa käyneenä, jonkin verran myös asian biologista taustaa tuntevana voin kertoa että kysymyksenasettelusi on valitettavasti vaillinainen. Impulssihäiriöiset eivät kykene hallitsemaan tunnesäätelyjärjestelmäänsä, otsa-aivokuoren "jarru" ei toimi kuten terveellä ihmisellä. Tällaiset henkilöt ovat jälkikäteen usein vilpittömästi pahoillaan ja häpeissään teoistaan.Kissankello kirjoitti:Kalistinpää kirjoitti:Kissankello kirjoitti:
Jessss!, miehiä mukana!
Luonnollisestikin tiedän ja ymmärrän edellä kirjoittamasi, teoreettisessa mielessä. Haluaisin kuitenkin käytännön tasolla kuulla (mielellään tietysti joltain suoraan "hevosen suusta", mutta en tiedä onko kukaan valmis täällä vaimonhakkaajaksi tunnustautumaan...) vastauksia noihin aiemmin kysymiini... Miten väkivalta ratkaisee parisuhteen ongelmia, tai niikseen väkivaltaisen henkilökohtaisia ongelmiakaan? Miten hakkaaja on valmis ottamaan sen riskin, että toinen lähtee lätkimään (olettaen, että välittää toisesta eikä halua hänen lähtevän)? Usein kerrotaan tätä, että väkivaltainen osapuoli vannoo muuttuvansa eikä sitä koskaan enää tapahdu uudelleen (eli tietää toimivansa väärin ja tekojen olevan vakavia), mutta sitten kuitenkin tapahtuu - miksi? Miksi hakata läheistä ihmistä sen sijaan, että lähtisi salille hakkaamaan säkkiä?
No, ei minun kysymyksenasetteluani kannata moittia, jos yritän viritellä (tai laajentaa) keskustelua asiallisesta aiheesta. Kyllähän täällä keskustella saa ja jokainen voi kirjoittaa ihan miten haluaa ja kykenee, ihmiset omista eri lähtökohdistaan, ja siksi toivoinkin keskusteluun mukaan miesten näkökulmia, erilaisia ajatuksia kuin naisten keskinäiset pohdinnat. Ei se minusta ole mitenkään liikaa vaadittu, edes täällä. Se, jos yritetään lytätä väkivaltakeskustelu turhana tai toivottomana, on minusta asenteellista. Ei miehille turhaan ole Lyömätöntä linjaa ja Jussi-työtä ja ties mitä, kyllä miesten on ihan mahdollista halutessaan hakeutua väkivaltaongelmastaan hoitoon ja saada siihen apua. Ja kun pystyvät sielläkin keskustelemaan ja pohdiskelemaan, niin miksi ei sitten täällä?Kalistinpää kirjoitti:Melko lukemattomia keskusteluja sekä hakattujen että hakkaajien kanssa käyneenä, jonkin verran myös asian biologista taustaa tuntevana voin kertoa että kysymyksenasettelusi on valitettavasti vaillinainen. Impulssihäiriöiset eivät kykene hallitsemaan tunnesäätelyjärjestelmäänsä, otsa-aivokuoren "jarru" ei toimi kuten terveellä ihmisellä. Tällaiset henkilöt ovat jälkikäteen usein vilpittömästi pahoillaan ja häpeissään teoistaan.
"Kylmäkallet" eivät puolestaan yksinkertaisesti välitä, kykene tunnistamaan sitä että toinen antoi jo periksi (kuten vaikka koiratappelussa heikompi) taibsitten he jopa nauttivat asemastaan ja tuntevat tekonsa oikeutetuksi. Tilanteisiin ei siis liity samankaltaista rationaalista pohdintaa kuin sinulla ja minulla.
En minä ole loukkaantunut. Miksi olisin? Yritin viritellä asiallista keskustelua vähän laajemmaksi siitä, mitä se ensimmäisen sivun jälkeen oli, ja sinua nyt ilmeisesti loukkaa, kun sinun näkemyksesi ei riitä minulle. Sille minä en voi mitään. Kumma, että tällä palstalla löytyy aina joku kaltaisesi 'rautalanganvääntäjä', jolle on tärkeää päästä vain kinaamaan. Jään odottelemaan, jos tänne ilmestyisi joku, jolla on uutta annettavaa aiheeseen.Kalistinpää kirjoitti:Kokeilepas nyt Kissankello lukea nuo kommenttini uudelleen ilman loukkaantumista ja peilaa niitä omiin kysymyksiisi. On turha kysyä miksi hakkaajat "riskeeraavat parisuhteen" tai " luulevat ratkaisevansa" jotakin väkivallalla koska senkaltaista r a t i o n a a l i s t a pohdintaa heidän kohdallaan väkivaltatilanteisiin ei liity. Tämän enempää en voi enää rautalangasta vääntää.
Asiasta puhuminen on toki tarpeellista (sekä uhrien että tekijöiden näkökulmaa ajatellen) ja erityisesti tunne-elämän epävakaudesta kärsivät hyötyvätkin hoidosta merkittävästi.
No sittenhän me olemme samalla asialla, eli laajentamassa keskustelua aiheesta, koska mitä enemmän siitä keskustellaan, sitä useamman väkivallan uhrin (ja tekijän) toivottavasti keskustelu tavoittaa.Kissankello kirjoitti:En minä ole loukkaantunut. Miksi olisin? Yritin viritellä asiallista keskustelua vähän laajemmaksi siitä, mitä se ensimmäisen sivun jälkeen oli, ja sinua nyt ilmeisesti loukkaa, kun sinun näkemyksesi ei riitä minulle. Sille minä en voi mitään. Kumma, että tällä palstalla löytyy aina joku kaltaisesi 'rautalanganvääntäjä', jolle on tärkeää päästä vain kinaamaan. Jään odottelemaan, jos tänne ilmestyisi joku, jolla on uutta annettavaa aiheeseen.Kalistinpää kirjoitti:Kokeilepas nyt Kissankello lukea nuo kommenttini uudelleen ilman loukkaantumista ja peilaa niitä omiin kysymyksiisi. On turha kysyä miksi hakkaajat "riskeeraavat parisuhteen" tai " luulevat ratkaisevansa" jotakin väkivallalla koska senkaltaista r a t i o n a a l i s t a pohdintaa heidän kohdallaan väkivaltatilanteisiin ei liity. Tämän enempää en voi enää rautalangasta vääntää.
Asiasta puhuminen on toki tarpeellista (sekä uhrien että tekijöiden näkökulmaa ajatellen) ja erityisesti tunne-elämän epävakaudesta kärsivät hyötyvätkin hoidosta merkittävästi.
