Pienen tytön katoaminen ja surma Virossa v 1968
Lähetetty: To Kesä 19, 2008 1:20 am
Pienen tytön katoaminen ja murha Virossa v. 1968
(Tässä jutussa ovat sekä uhrien että rikoksentekijän nimet omaisten pyynnöstä osittain muutettu) Todistajien ja rikostutkijoiden nimet ovat oikeita.) Lähteenä olen käyttänyt tässä rikosjutussa Heino Tõnismäen muistelmia kirjasta ’’Ajaroimat, 1997’. Tõnismägi on toiminut Virossa syyttäjänä yli 30 vuoden ajan.
12. huhtikuuta sai Viron poliisi (tosin Neuvosto-Virossa käytettiin poliisista nimitystÄ miliisi, mutta käytän nyt tässä nykyaikaista termiä) katoamisilmoituksen 8-vuotiasta Dagmarista. Dagmar oli kadonnut samana päivänä Viron pääkaupungissa Tallinnassa.
Tytön äiti Elvi K kertoo:’’ Aamulla vein Dagmarin urheilukouluun. Tyttö harrasti voimistelua. Tämän jälkeen tytön piti tulla kotiin. Kello 13.00 hänen piti mennä kouluun, mutta sinne hän ei ollut koskaan saapunut. Dagmar oli erittäin tunnollinen tyttö, joten pelkään että jotain ikävää on sattunut hänelle.Tyttö on pienikokoinen, hänellä oli yllä vihreä talvitakki ja jalassa punaiset kumisaappaat. Dagmarilla on vaalea tukka ja isot siniset silmät. Dagmar on luonteeltaan ujo eikä olisi koskaan lähtenyt tuntemattomien ihmisten mukaan.’’
Dagmar oli lahjakas tyttö, koulussa pärjäsi erittäin hyvin. Jo 9-kuukauden ikäisenä tyttö oppi puhumaan, 3-vuotiana lukemaan. Dagmar oli musikaalinen ja soitti pianoa. Hän kirjoitti myös runoja.’’Kertoi tytön äiti kuulustelussa.
Tutkinta
12.huhtikuu 1968 oli perjantaipäivä. Viron poliisi antoi samana päivänä tiedotteen medialle, sekä radio että televisio ilmoittivat tytön katoamisesta. Dagmarin kuvaa esitettiin televisiossa ja kerrottiin mitä reittiä tyttö oli mahdollisesti kulkenut.
Silminnäkijät
Poliisin otti yhteyttä ensimmäinen silminnäkijä, joka kertoi seuraavaa:
Todistaja Leili Laar: Näin Dagmarin näköisen tytön samana aamuna noin kello 11 Tallinnan keskustassa bussipysäkillä, juttelemassa jonkun miehen kanssa. Kuulin, että tyttö sanoi miehelle: Minä menen kotiin ja sanon äidille että tänään on kaunis päivä. Huomasin että tyttö tuli samaan bussiin ja tämä mies oli edelleen mukana. En huomannut missä vaiheessa he jäivät pois.’’ Tuntomerkit täsmäsivät täydellisesti Dagmarin tuntomerkkeihin.
Mies oli noin 35 vuotias, hyvin pukeutunut, normaalivartaloinen.
Seuravaaksi poliisi alkoi tarkistamaan poliisirekisteriin kirjattuja rikollisia, kaikki poliisin tiedossa olevat ns karkkisedät, itsensäpaljastajat jne seulottiin läpi. Tuloksetta. Sairaaloihin soitettiin, oliko tyttö jäänyt auton alle? Mitään sellaista ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Sitten alettiin pelkäämään pahinta – tyttö on joutunut rikoksen uhriksi.
14. huhtikuuta otti poliisin yhteyttä Malle Luige, joka oli tehnyt karmean löydön. Hän ilmoitti paniikissa että hän oli löytänyt meren rannalta Tallinnan Rocca al Mare’sta, pienen tytön ruumiin.
Tämä todistaja kertoo: Kävelin yhdessä ystäväni Endelin kanssa rannalle päin, kun huomattiin että ojassa oli lapsen punainen kumisaapas. Hetken päästä havaitsin myös toisen kumisaappaan, yritin nostaa tämän vedestä, ja sitten tuli vedestä näkyviin lapsen pieni jalka. Rupesin huutamaan kauhuissani, kun näimme että vedessä oli lapsen ruumis, jonka päälle oli laitettu oksia ja peltilaatta. Muistin heti että uutisissa oli ollut juttu kadonneesta lapsesta.
Poliisi saapui paikalle, rikospaikka tutkittiin huolella ja paikalle järjestettiin vartiointi siltä varalta että tekijä ehkä tulee uudelleen paikalle esim kätkemään ruumista. Tutkinnassa selvisi että tekijä oli tullut paikalle autolla.Hän oli mahdollisesti ajannut autoon ojaan. Ruumiinavauksessa ei löytynyt heti viitteitä siitä että tyttöä olisi hyväksikäytetty seksuaalisesti. Poliisi piti kuitenkin mahdollisena että seksuaalinen hyvkäsikäyttö tai hyväksikäytön yritys oli surmatyön motiivi. Tyttö oli surmattu hukuttamalla.
Hautajaisissa poliisi otti kuvia paikalla olleista hautajaisvieraista. Siinä vaiheessa annettiin uusi tiedote medialle jolloin pyydettiin silminnäkijänhavaintoja näiltä, jotka olivat olleet rikospaikan läheisyydessä siinä ajankohtana. Tämä oli poikkeuksellista Neuvosto-Virossa, jossa rikoksista vaiettiin usein ja ’kaikkea yritettiin kaunistella’, samaa koskii rikostilastoja. Asiaa tutkiittin laajasti, jutun tutkinnassa saatiin kiinni useita muita seksuaalirikollisia, josta yksi tuomittiin kuolemaan.
Seuraava todistaja Harri Austin otti pian poliisin yhteyttä, joka kertoi: Ajelimme työkaverin kanssa Rocca al Maressa ja meidät pysäytti mies, joka pyysi apua sillä hän oli vahingossa ajanut autonsa ojaan. Auton väri oli vaaleanvihreä, rekisterinumeroa en muista. Mies oli nuorehko, hänellä oli päällä lyhyt muodikas talvitakki ja kaulassa punainen huivi. Hän oli tummatukkainen ja harteikas.
Auton omistajasta yritettiin saada tietoja, mutta tuloksetta. Näitä kahta todistajaa kuulusteltiin myös hypnoosissa, mutta rekisterinumeroa he eivät muistaneet.Joitakin tuntomerkkejä tekijästä he pystyvät kuitenkin tarkentamaan.
Epäillystä tehtiin näiden tuntomerkkien perustella piirustus, joka julkaistiin mediassa.
Aivan yllättäen tapauksen avaintodistajaksi osottautui 14-vuotias koulutyttö Eve.
Tyttö kertoi: Helmikuussa samana vuonna samannäköinen mies pyysi minut autoonsa. Kieltäydyin. Hänellä oli vihreä Moskvitsh-merkkinen auto. Mies oli todella päällekäyvä ja seurasi minua jonkin aikaa. Samana päivänä huomasin että sama mies ajoi samalla autolla Kalinin katua pitkin ja pyysi lapsia mukaan ajelulle. Varmuuden vuoksi kirjoitin ylös auton rekisterinumeron joka oli PX 94-59. Tyttö kertoi siitä aluksi vanhemmilleen, mutta nämä eivät ottaneet häntä tosissaan ja pyysivät unohtamaan koko jutun. Aika kului.
Eve ja hänen vanhemmat menivät tuttavansa syntymäpäiväjuhliin. Siellä he kertoivat huvittuneina heidän ’pikkudekkarin’ tarinasta. Paikalla oli vieraana eräs viranomainen, joka otti tytön puheet tosissaan ja teki niistä ilmoituksen poliisille.
Epäilty
Poliisi tarkisti rekisterinumeron perusteella auton omistajan tiedot. Poliisi oli aivan äimän käkenä. Auto oli sisäministeriön rekisterissä!!! Siinä vaiheessa myös poliisi alkoi epäilemään tytön puheita. Mutta tuntomerkit täsmäsivät tekijään. Kaiken varalta haettiin auton omistaja Väino H kuulusteltavaksi.
Tapausta tutkinut rikoskomisario Nikolai Tartõnskihh kertoo: Kuulusteluissa epäilty ensin kiisti kaiken.
Tunnustus
Komisario Tartõnskihh kertoo:
Kuulustelimme häntä kolmen tunnin ajan ja muistan että ’tupa oli täynnä poliiseja’. Meillä oli raskauttavia todisteita häntä vastaan. Emme painostaneet epäiltyä liikaa, vaan yritettiin saada tosiasiat esille muina keinoin. Kuulusteluissa epäilty vihdoin murtui, hän tunnusti teon ja samalla muitakin rikoksia: yhden pikkutytön raiskausyritys ja toisen pikkutytön seksuaalinen hyväksikäyttö.
Tekijä selosti tapahtunutta näin: Kävin tytön kimppuun, tyttö alkoi huutamaan apua, hermostuin ja kuristin tätä kunnes hän meni tajuttomaksi. Sen jälkeen tekijä oli hukuttanut uhrinsa ojaan.
Tuomio
Todisteita epäiltyä vastaan oli riittävästi, tapahtumapaikalta löydettiin vihreän maalin jälkiä, jotka olivat peräisin epäillyn autosta ja maastosta löydettiin autosta pudonneita osia.
Oikeudessa tekijä oli jo jonkin verran toipunut ja kertoi että tytön kuolema oli puhdas vahinko. Hän oli vaan halunnut ’näyttää tytölle luontoa’, mutta tyttö pelästyi, rupesi huutamaan ja sai tekijän hermostumaan. Tekijällä ei ollut omien sanojen mukaan mitään aikomusta tappaa tyttöä.
Oikeus oli eri mieltä, ja rikoksentekijä Väinö H tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Tuomio pantiin täytäntöön samana vuonna.
Dagmarin äiti: Muistan että tekijä, joka oli minulle täysin tuntematon mies, oli paikalla tyttäreni hautajaisissa.
Viimeinen kuva Dagmarista, äiti oli laittanut tytönn lempinuken mukaan arkkuun
Dagmarin äiti kertoo 25 vuotta tyttärensä traagisen menetyksen jälkeen:
Tuomitun omaiset huusivat minulle hävyttömyyksiä oikeussalissa. He huusivat mm. pitääkö aikuisen miehen kuolla jonkun mitättömän tyttörievun takia?! He ahdistelivat minua jatkuvasti ja soittivat minulle öisin kotiin ja uhkailivat minua. Kun menin sitten tyttäreni haudalle kaiken suuren surun keskellä, niin näin että , hautapaikka oli tuhottu.
Noin vuosi enne traagista kuolemaansa Dagmar oli kirjoittanut luokanopettajalleen runon:
’’..kui suureks saan siis tulen ma
ükskõik kust kohast
vaatama.’’
joka suomenetuna menee kutakuinkin näin:
’Joskus Isona tulen,
ihan mistä vaan,
teitä katsomaan...’
Vuonna 2008 Dagmar olisi täyttänyt 48-vuotta.
xxx
REST IN PEACE, BABY!
(Tässä jutussa ovat sekä uhrien että rikoksentekijän nimet omaisten pyynnöstä osittain muutettu) Todistajien ja rikostutkijoiden nimet ovat oikeita.) Lähteenä olen käyttänyt tässä rikosjutussa Heino Tõnismäen muistelmia kirjasta ’’Ajaroimat, 1997’. Tõnismägi on toiminut Virossa syyttäjänä yli 30 vuoden ajan.
12. huhtikuuta sai Viron poliisi (tosin Neuvosto-Virossa käytettiin poliisista nimitystÄ miliisi, mutta käytän nyt tässä nykyaikaista termiä) katoamisilmoituksen 8-vuotiasta Dagmarista. Dagmar oli kadonnut samana päivänä Viron pääkaupungissa Tallinnassa.
Tytön äiti Elvi K kertoo:’’ Aamulla vein Dagmarin urheilukouluun. Tyttö harrasti voimistelua. Tämän jälkeen tytön piti tulla kotiin. Kello 13.00 hänen piti mennä kouluun, mutta sinne hän ei ollut koskaan saapunut. Dagmar oli erittäin tunnollinen tyttö, joten pelkään että jotain ikävää on sattunut hänelle.Tyttö on pienikokoinen, hänellä oli yllä vihreä talvitakki ja jalassa punaiset kumisaappaat. Dagmarilla on vaalea tukka ja isot siniset silmät. Dagmar on luonteeltaan ujo eikä olisi koskaan lähtenyt tuntemattomien ihmisten mukaan.’’
Dagmar oli lahjakas tyttö, koulussa pärjäsi erittäin hyvin. Jo 9-kuukauden ikäisenä tyttö oppi puhumaan, 3-vuotiana lukemaan. Dagmar oli musikaalinen ja soitti pianoa. Hän kirjoitti myös runoja.’’Kertoi tytön äiti kuulustelussa.
Tutkinta
12.huhtikuu 1968 oli perjantaipäivä. Viron poliisi antoi samana päivänä tiedotteen medialle, sekä radio että televisio ilmoittivat tytön katoamisesta. Dagmarin kuvaa esitettiin televisiossa ja kerrottiin mitä reittiä tyttö oli mahdollisesti kulkenut.
Silminnäkijät
Poliisin otti yhteyttä ensimmäinen silminnäkijä, joka kertoi seuraavaa:
Todistaja Leili Laar: Näin Dagmarin näköisen tytön samana aamuna noin kello 11 Tallinnan keskustassa bussipysäkillä, juttelemassa jonkun miehen kanssa. Kuulin, että tyttö sanoi miehelle: Minä menen kotiin ja sanon äidille että tänään on kaunis päivä. Huomasin että tyttö tuli samaan bussiin ja tämä mies oli edelleen mukana. En huomannut missä vaiheessa he jäivät pois.’’ Tuntomerkit täsmäsivät täydellisesti Dagmarin tuntomerkkeihin.
Mies oli noin 35 vuotias, hyvin pukeutunut, normaalivartaloinen.
Seuravaaksi poliisi alkoi tarkistamaan poliisirekisteriin kirjattuja rikollisia, kaikki poliisin tiedossa olevat ns karkkisedät, itsensäpaljastajat jne seulottiin läpi. Tuloksetta. Sairaaloihin soitettiin, oliko tyttö jäänyt auton alle? Mitään sellaista ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Sitten alettiin pelkäämään pahinta – tyttö on joutunut rikoksen uhriksi.
14. huhtikuuta otti poliisin yhteyttä Malle Luige, joka oli tehnyt karmean löydön. Hän ilmoitti paniikissa että hän oli löytänyt meren rannalta Tallinnan Rocca al Mare’sta, pienen tytön ruumiin.
Tämä todistaja kertoo: Kävelin yhdessä ystäväni Endelin kanssa rannalle päin, kun huomattiin että ojassa oli lapsen punainen kumisaapas. Hetken päästä havaitsin myös toisen kumisaappaan, yritin nostaa tämän vedestä, ja sitten tuli vedestä näkyviin lapsen pieni jalka. Rupesin huutamaan kauhuissani, kun näimme että vedessä oli lapsen ruumis, jonka päälle oli laitettu oksia ja peltilaatta. Muistin heti että uutisissa oli ollut juttu kadonneesta lapsesta.
Poliisi saapui paikalle, rikospaikka tutkittiin huolella ja paikalle järjestettiin vartiointi siltä varalta että tekijä ehkä tulee uudelleen paikalle esim kätkemään ruumista. Tutkinnassa selvisi että tekijä oli tullut paikalle autolla.Hän oli mahdollisesti ajannut autoon ojaan. Ruumiinavauksessa ei löytynyt heti viitteitä siitä että tyttöä olisi hyväksikäytetty seksuaalisesti. Poliisi piti kuitenkin mahdollisena että seksuaalinen hyvkäsikäyttö tai hyväksikäytön yritys oli surmatyön motiivi. Tyttö oli surmattu hukuttamalla.
Hautajaisissa poliisi otti kuvia paikalla olleista hautajaisvieraista. Siinä vaiheessa annettiin uusi tiedote medialle jolloin pyydettiin silminnäkijänhavaintoja näiltä, jotka olivat olleet rikospaikan läheisyydessä siinä ajankohtana. Tämä oli poikkeuksellista Neuvosto-Virossa, jossa rikoksista vaiettiin usein ja ’kaikkea yritettiin kaunistella’, samaa koskii rikostilastoja. Asiaa tutkiittin laajasti, jutun tutkinnassa saatiin kiinni useita muita seksuaalirikollisia, josta yksi tuomittiin kuolemaan.
Seuraava todistaja Harri Austin otti pian poliisin yhteyttä, joka kertoi: Ajelimme työkaverin kanssa Rocca al Maressa ja meidät pysäytti mies, joka pyysi apua sillä hän oli vahingossa ajanut autonsa ojaan. Auton väri oli vaaleanvihreä, rekisterinumeroa en muista. Mies oli nuorehko, hänellä oli päällä lyhyt muodikas talvitakki ja kaulassa punainen huivi. Hän oli tummatukkainen ja harteikas.
Auton omistajasta yritettiin saada tietoja, mutta tuloksetta. Näitä kahta todistajaa kuulusteltiin myös hypnoosissa, mutta rekisterinumeroa he eivät muistaneet.Joitakin tuntomerkkejä tekijästä he pystyvät kuitenkin tarkentamaan.
Epäillystä tehtiin näiden tuntomerkkien perustella piirustus, joka julkaistiin mediassa.
Aivan yllättäen tapauksen avaintodistajaksi osottautui 14-vuotias koulutyttö Eve.
Tyttö kertoi: Helmikuussa samana vuonna samannäköinen mies pyysi minut autoonsa. Kieltäydyin. Hänellä oli vihreä Moskvitsh-merkkinen auto. Mies oli todella päällekäyvä ja seurasi minua jonkin aikaa. Samana päivänä huomasin että sama mies ajoi samalla autolla Kalinin katua pitkin ja pyysi lapsia mukaan ajelulle. Varmuuden vuoksi kirjoitin ylös auton rekisterinumeron joka oli PX 94-59. Tyttö kertoi siitä aluksi vanhemmilleen, mutta nämä eivät ottaneet häntä tosissaan ja pyysivät unohtamaan koko jutun. Aika kului.
Eve ja hänen vanhemmat menivät tuttavansa syntymäpäiväjuhliin. Siellä he kertoivat huvittuneina heidän ’pikkudekkarin’ tarinasta. Paikalla oli vieraana eräs viranomainen, joka otti tytön puheet tosissaan ja teki niistä ilmoituksen poliisille.
Epäilty
Poliisi tarkisti rekisterinumeron perusteella auton omistajan tiedot. Poliisi oli aivan äimän käkenä. Auto oli sisäministeriön rekisterissä!!! Siinä vaiheessa myös poliisi alkoi epäilemään tytön puheita. Mutta tuntomerkit täsmäsivät tekijään. Kaiken varalta haettiin auton omistaja Väino H kuulusteltavaksi.
Tapausta tutkinut rikoskomisario Nikolai Tartõnskihh kertoo: Kuulusteluissa epäilty ensin kiisti kaiken.
Tunnustus
Komisario Tartõnskihh kertoo:
Kuulustelimme häntä kolmen tunnin ajan ja muistan että ’tupa oli täynnä poliiseja’. Meillä oli raskauttavia todisteita häntä vastaan. Emme painostaneet epäiltyä liikaa, vaan yritettiin saada tosiasiat esille muina keinoin. Kuulusteluissa epäilty vihdoin murtui, hän tunnusti teon ja samalla muitakin rikoksia: yhden pikkutytön raiskausyritys ja toisen pikkutytön seksuaalinen hyväksikäyttö.
Tekijä selosti tapahtunutta näin: Kävin tytön kimppuun, tyttö alkoi huutamaan apua, hermostuin ja kuristin tätä kunnes hän meni tajuttomaksi. Sen jälkeen tekijä oli hukuttanut uhrinsa ojaan.
Tuomio
Todisteita epäiltyä vastaan oli riittävästi, tapahtumapaikalta löydettiin vihreän maalin jälkiä, jotka olivat peräisin epäillyn autosta ja maastosta löydettiin autosta pudonneita osia.
Oikeudessa tekijä oli jo jonkin verran toipunut ja kertoi että tytön kuolema oli puhdas vahinko. Hän oli vaan halunnut ’näyttää tytölle luontoa’, mutta tyttö pelästyi, rupesi huutamaan ja sai tekijän hermostumaan. Tekijällä ei ollut omien sanojen mukaan mitään aikomusta tappaa tyttöä.
Oikeus oli eri mieltä, ja rikoksentekijä Väinö H tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Tuomio pantiin täytäntöön samana vuonna.
Dagmarin äiti: Muistan että tekijä, joka oli minulle täysin tuntematon mies, oli paikalla tyttäreni hautajaisissa.
Viimeinen kuva Dagmarista, äiti oli laittanut tytönn lempinuken mukaan arkkuun
Dagmarin äiti kertoo 25 vuotta tyttärensä traagisen menetyksen jälkeen:
Tuomitun omaiset huusivat minulle hävyttömyyksiä oikeussalissa. He huusivat mm. pitääkö aikuisen miehen kuolla jonkun mitättömän tyttörievun takia?! He ahdistelivat minua jatkuvasti ja soittivat minulle öisin kotiin ja uhkailivat minua. Kun menin sitten tyttäreni haudalle kaiken suuren surun keskellä, niin näin että , hautapaikka oli tuhottu.
Noin vuosi enne traagista kuolemaansa Dagmar oli kirjoittanut luokanopettajalleen runon:
’’..kui suureks saan siis tulen ma
ükskõik kust kohast
vaatama.’’
joka suomenetuna menee kutakuinkin näin:
’Joskus Isona tulen,
ihan mistä vaan,
teitä katsomaan...’
Vuonna 2008 Dagmar olisi täyttänyt 48-vuotta.
xxx
REST IN PEACE, BABY!
