14-vuotias tyttö naitettiin yli kolmekymppiselle perhetutulle
Lähetetty: Su Heinä 05, 2026 5:42 pm
Ilta-Sanomat 5.7.2026 / https://www.is.fi/menaiset/ilmiot/art-2 ... 25874.html
Berivan naitettiin 14-vuotiaana perhetutulle – jo silloin hän tiesi, että pakenee vielä
Berivan Suleiman, 30, ajatteli jo pienenä, että häneen kohdistunut kurinpito oli väärin. Vuonna 2015 tarjoutui tilaisuus paeta niin sotaa kuin entistä elämääkin, mutta matkasta tuli hengenvaarallinen.
Yö oli säkkipimeä, kun Berivan Suleiman nousi kumiveneeseen. Miehet istuivat reunoilla, naiset ja lapset sisempänä. Aikuiset saivat päälle pelastusliivit, lapsille annettiin uimarenkaat.
Salakuljettaja vannotti kaikkia olemaan hiljaa. Lapsille oli annettu unilääkettä, jotta he eivät itkisi. Berivan piti puolitoistavuotiasta tytärtään sylissä.
– Elämäni saattaa loppua tänään, minä mietin.
14-vuotiaana naimisiin
Berivan syntyi 30 vuotta sitten Pohjois-Syyrian Qamishlissa. Perhe kuului kurdivähemmistöön, ja se tarkoitti sitä, että Berivanilla ei ollut Syyriassa kansalaisoikeuksia tai mahdollisuutta käydä koulua äidinkielellään.
– En saanut henkilöllisyyspapereita, en saanut liikkua kotoa yksin edes naapuriin. Ajattelin jo pienenä, että tämä on väärin. Olin päättänyt, että lähden vielä.
Berivanin yhteisössä naisten ja lasten elämä rajoittui kotiin, ja Berivanin oli vaikea hyväksyä sitä. Kun hän lähestyi murrosikää, vanhemmat pelkäsivät, että kapinahenkinen tytär aiheuttaa vielä ongelmia. Niinpä perhe päätti, että Berivan on saatava naimisiin. 14-vuotias Berivan naitettiin kysymättä yli kolmekymppiselle perhetutulle.
Uudessa kodissa Berivan koki, että aviopuoliso sekä hänen äitinsä ja siskonsa jatkoivat kontrollointia: kotoa ei ollut poistumista ja totella piti.
– Olin vielä lapsi, ja he halusivat opettaa minut tavoille. Kotonakin minua kuritettiin, mutta puolison kotona oli vielä pahempaa, Berivan muistelee.
– Olin päättänyt että lähden vielä, en vain tiennyt, milloin ja miten.
Mahdollisuus paeta
Samaan aikaan jihadistijärjestö Isis voimistui, ja vuonna 2012 Berivanin kotiseudulla syttyi sota. Berivanin perhe pakeni Turkkiin. Sitten Berivan kuuli, että Eurooppa avaa ovensa Isisiä pakeneville.
– Tässä on minun mahdollisuuteni, ajattelin. Koska olin paperiton, salakuljetus oli ainoa vaihtoehto.
Puoliso vastusti, mutta kun Berivan yritti epätoivoissaan viiltää ranteitaan auki, hän sai luvan lähteä ja ottaa mukaan puolitoistavuotiaan tyttärensä.
Berivan sai apua siskoltaan: myytiin korut, ostettiin matkapuhelin. Sovittu lähtöpaikka oli Turkin Izmirissä, josta Berivan kuljetettiin kuudenkymmenen muun pakolaisen kanssa pakettiautoilla syrjäiseen rantaan.
Muutama heistä protestoi, kun he näkivät kumiveneet. Salakuljettajat olivat luvanneet oikean laivan.
– Mutta salakuljettajat ottivat aseet esiin, eikä enää voinut paeta.
Kun vene ylitti aluevesirajan, edessäpäin alkoi näkyä Kreikan rannikkovartioston valoja. Venettä kuljettanut salakuljettaja lähti uimaan ja puhkaisi veitsellä veneen. Marraskuinen Välimeri oli kylmä.
– Vettä alkoi tulvia, ja ihmiset huusivat, kaikille tuli hätä.
Lapset itkivät, ympärillä vallitsi kaaos, mutta Berivan huomasi olevansa rauhallinen. Hän ei osannut uida, mutta hän piti tytärtään tiukasti sylissä.
– Minulle oli tärkeää vain, että hukumme sitten yhdessä. Pahoittelin lapselleni, että annoin hänelle tällaisen elämän.
Silloin irakilainen mies ui Berivanin suuntaan ja käski antamaan lapsen hänelle. ”Nyt kannattaa luottaa”, mies sanoi, ja Berivan luotti. Mies kiskoi Berivania ja lasta kohti läheneviä valoja. Rannikkovartiosto oli kuullut huudot, ja Berivan vedettiin laivan kannelle.
Balkanin reittiä pohjoiseen
Kun Berivan myöhemmin kiitti pelastajaansa, tämä kertoi, että kuudestakymmenestä pakolaisesta puolet oli hukkunut. Pelastuneet vietiin Samoksen saarelle. Berivanilta kysyttiin, mihin hän on matkalla, ja hän sanoi pyrkivänsä Suomeen.
– Koska tiesin, että tämä on hyvä maa. Vanhimmista sisaruksistani kolme oli asunut Suomessa jo pitkään.
Kreikasta pakolaiset päästettiin jatkamaan matkaansa. Berivan lähti niin sanotulle Balkanin reitille, jota vuonna 2015 kulkivat kymmenet tuhannet Lähi-idästä lähteneet.
Tytär kulki sylissä, ja Berivan eteni pakolaisryhmän mukana Makedonian, Serbian ja Unkarin läpi, välillä metsissä viranomaisia pakoillen. Itävallan rajalla vastassa oli yllättäen ihmisiä, jotka toivoivat heille hyvää. Avustustyöntekijät halasivat, tarjosivat ruokaa ja vaippoja lapsille.
– Se tuntui uskomattomalta. Tytär oli ollut kolme päivää samassa vaipassa, mutta ei se ollut kovin likainen, koska ei meillä ollut ruokaakaan.
Itävallasta ja Saksasta halukkaille järjestettiin bussikuljetuksia eteenpäin. Berivan tuli Tanskan ja Ruotsin läpi, Haaparannasta Ouluun ja lopulta vastaanottokeskukseen Heinolaan.
– Kun sain väliaikaisen oleskeluluvan, esittelin sitä onnellisena kaikille. Se oli ensimmäinen henkilöllisyystodistus, mikä minulla oli koskaan ollut. Vihdoin olin virallisesti olemassa.
Kansalaisuus, mission impossible?
Suomessa uutisoitiin vuonna 2015 pakolaiskriisistä ja -tulvasta. Turvapaikkahakemusten käsittely ruuhkautui, hätämajoituksia perustettiin. Auttamishalun lisäksi suomalaisissa heräsi pelkoa ja epäluuloa.
Berivan haluaisi vain elämässä eteenpäin, ansaita elantonsa ja osallistua yhteiskuntaan, mutta on hänkin törmännyt esteisiin.
Hän opiskeli ahkerasti suomea, suoritti peruskoulun ja turvallisuusalan tutkinnon, ja tekee nykyään työtä vartijana. Hänellä on puoliso, jonka kanssa hän on kokenut yhden vauvan menetyksen ja toisen syntymän.
Hän on tavannut paljon kivoja suomalaisia, mutta Maahanmuuttoviraston kanssa on ollut vaikeaa: se hylkäsi Berivanin kansalaisuushakemuksen epäselvän syntymäajan takia, eikä väärinymmärryksen korjaaminen ole onnistunut.
Berivanin haaveena on ollut poliisin ura siitä asti, kun hän näki Suomessa ensimmäistä kertaa naispoliisin. Hän kertoo kokeneensa aiemmassa elämässään paljon väkivaltaa.
- Berivan.jpg (104.02 KiB) Katsottu 7109 kertaa
– Siksi minusta oli niin innostavaa nähdä, että täällä naiset voivat puolustaa itseään ja lapsia!
Poliisikouluun vaaditaan kuitenkin Suomen kansalaisuus, joten haave näyttää lipuvan ulottumattomiin.
– Mutta jotain merkitystä minulla tässä maailmassa vielä on. En olisi jäänyt Välimerestä eloon, jos ei olisi.
