MURHA.INFO

Tuossa viimeksi vapunkorvilla kaveri tokas dösälle,että kakkoseksi jääpi.Niin jäi.Ikävimpiä settejä on,jos oma lapsi kuolee..Niin paljon nähnyt&kokenut kuolemaa,että osaa arvostaa elämää.Kuolemaan kyl tottuu,niinkuin elämään.Riippuu ihmisestä,tämäkin ajattelu-setti.Yhet sille.

kallesanteri kirjoitti: ↑To Elo 01, 2013 10:20 pm Nurmikkoon jäi korkkareiden jättämät jäljet vielä vuosiksi. Niitä käytiin ihmettelemässä.

Melkoiset korkkarit. Kukaan ei myöskään käynyt paikkaamassa nurmikkoa?

Työn puolesta olen kohdannut kuolleita aikoinani paljon. Nykyisissä hallinto- ja johtamistehtävissä sellainen ei kuulu enää toimenkuvaan.

Onhan noita vainajia tullut nähtyä senverran että juuri ehkä kaikki muistaa. Enimmäkseen sukulaisia ja tuttavia nähnyt ensin paikanpäällä ja myöhemmin penkoessani vanhoja perhealbumeita. Joskus näemmä oli tapana vanhemmilla ihmisillä ottaa vainajasta arkussa kuva. Tai sitten vain ollut outo tapa. Mutta ne kaikki oli siistejä ja luonnollisen poistuman kokeneita ja enimmäkseen iäkkäitä. Sitten nähnyt näitä autojen alle jääneitä ja enimmäkseen siistissä kunnossa olevia. Muutaman kolarissa kuolleen nähnyt. Sitten muutaman junan alle jääneen nähnyt. Toinen jäi hiljaa edenneen tavarajunan alle risteysalueella kaupunginkeskustassa ja selvisi kohtalaisen pienillä ulkoisilla vammoilla mutta henki karkasi. Toinen tapaus onkin varmaan mieleenpainuvin. Istuin junassa kohti eteläsuomea kun juna pysähtyi yllättäen eräälle pienelle asemalle. Juuri oli evästaukoni menossa ja söin onnellisesti junan ravintolavaunusta ostamaani kolmionmuotoista leipää. Siinä sitten ilmeisesti nuorehko ihminen oli juuri jäänyt junan alle ja katselin sitä sotkua ikkunasta aitiopaikalta koska olin juuri ikkunan vieressä kyseisen radan puolella. Siinä jatkoin katselua ja leivän syömistä ilmeisesti hämmennyksen vallassa tajuamatta ensin tilannetta. Sitten paikalle tulivat nopeasti muistaakseni virkavallan edustajat jotka alkoivat kerätä irtonaisia palasia ja muuta sotkua joko ruumis pussiin tai jätesäkkiin. En muista tarkemmin mitä säkkejä olivat koska tämä sattui vuonna 2006. Sen kuitenkin muistan hyvin kun noukkivat käden maasta säkkiin jossa oli musta nahkainen hansikas kädessä ja säkin väri oli musta ja muistutti jätesäkkiä.

Olin 7-vuotias kun naapurini itki ettei ollut kuullut pojastaan mitään kahteen viikkoon. Menin pojan talolle selvittämään asiaa. Ovi ei ollut lukossa ja reippaasti syöksähdin sisään. Tuttu mies oli muumioituneena siellä. Asennosta pystyi helposti näkemään että oli yrittänyt ryömiä hakemaan apua. Onneksi olin jo nähnyt muumioiden kuvia kirjoista.
Sitten näin äitini arkussa kauniina kuin nuorentuneena.
Sairaalahommissa näin useita, vain yhden loppu oli tainnut olla paha.
9. kerroksesta hyppäsi eräs melkein niskaani. Onneksi valitsin oikean pakosuunnan. Kyllä oli vaikea kääntyä tarkistamaan kun ei halunnut nähdä kärsimistä. Onneksi tilanne oli paljon siistimpi kuin olin odottanut.
Vähän tähän liittyvää: Taidenäyttelyssä oli kuvia Body Gardenista (paikka missä opiskellaan kuolemanjälkeisiä muutoksia) jolloin pääsi lähestymään aihetta sietokykynsä puitteissa. Lisäsi luottamusta omaan kykyyn jatkaa etsintähommia.

Teini-ikäisenä lintsasin koulusta ja olin matkalla kirjastolle jonka vieressä oli silloin vielä poliisiasema. Siellä seinustalla makasi mies maassa jonka lähimmällä tutkailulla totesin kuolleeksi. Sitten hölmönä menin poliisiasemalle sisälle ja kysyin niiltä kohteliaasti että onko heillä tarkoituksella joku kuollut mies tossa pihalla. Siinä poliisit tuijotti vuorostaan hölmönä minua kun tilanne alkoi olla jo niin koominen kun luulivat ilmeisesti että mä vitsailen kun ihan rauhallisesti yritin niille selittää että siellä ihan oikeasti makaa joku kuolleena. Lopulta marssivat sitten pihalle itsekin katsomaan jolloin huomattiin ase jaloissa ja olihan se tosiaan ampunut itsensä siihen kun uudestaan näki. Kotona olikin sitten selitettävää kun poliisit tottakai soitti äidille että tyttö on täällä poliisilaitoksella ja löysi ruumiin.

Sitten vuosia myöhemmin kun asuin omillani melko levottomalla alueella Helsingissä, viereisestä talosta onnistui kahtena kertana joku hyppäämään/tippumaan parvekkeelta just kun olin koirani kanssa sen talon kulmilla. Ensimmäisen alle oltais jääty jos en olisi kulman takana kuullut huutoa ei, älä hyppää.
Kauhea sanoa mutta onneksi tulivat niin korkealta että kuolivat heti. Vaikka ei se ensimmäinen mikään kovin siedettävä näky ollut kun kasista hyppäsi. Yhdessä vaiheessa tuntui että aina kun päästiin ulos niin alkaa hälytysajoneuvoja tulla joka suunnasta tai joutuu itse soitella niitä. Rescue dobberille oli kyllä melko hyvää siedätystä kaikkeen mahdolliseen.

Työn puolesta viikottain. Kaikkein kovin kokemus on ollut oman kuolleen lapseni sylissä pitäminen ja ambulanssin odottaminen. Kokemus jota en haluaisi kenenkään kokevan. Pienen arkun kantaminen ulos kirkosta. Rakkaimmat askeleet koskaan. Ulkona kummin oli otettava arkku koska en enää jaksanut.

Oman aviomieheni löysin kuolleena kotoa. Se näky on iäksi jäänyt verkkokalvoille, sen jälkeen muistan vain pätkiä siitä illasta ja sen jälkeisistä päivistä. Tosin papin puhelun muistan elävästi vieläkin, ensin otan osaa ja sitten ”Kuoliko hän oman käden kautta”… Ei kuollut, vaan sydänkohtaukseen, vain 37 vuotiaana.