Murhapolttajan muotokuva
Duodecim
1992;108(11):1021
Pirkko Räsänen, Reijo Hirvenoja, Erkki Väisänen ja Eija Paaso
Suomen rikoslain 34. luku:
1 §. Joka tahallansa tuleen sytyttää talon, rakennuksen, aluksen tahi muun, joka on ihmisten asuttava, taikka jossa siihen aikaan, jolloin rikos tehdään, ihmisiä tavallisesti oleskelee, taikka missä hänen tietensä joku on, rangaistakoon murhapoltosta (kuritushuoneella) vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi (sekä menettäköön kansalaisluottamuksen).
Yritys on rangaistava.
2 §. Joka tahallansa sytyttää tuleen kirkon, linnoituksen, kruunun varasto- tahi asehuoneen, yleisen arkiston, tai rakennuksen, jossa virkahuoneita on, tahi missä julkinen kokoelma kirjoja, käsikirjoituksia, tieteellisiä esineitä taikka taideteoksia tahi teollisuuden tuotteita säilytetään, rangaistakoon (kuritushuoneella) vähintään neljäksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi (sekä menettäköön kansalaisluottamuksensa).
Yritys on rangaistava.
4 §. Joka tahallansa sytyttää tuleen talon, rakennuksen tahi aluksen muissa kuin 1 ja 2 §:ssä mainituissa tapauksissa, taikka kasvavan, leikatun tahi korjatun vilja-, heinä- tahi olkisuovan, metsän tahi suon, taikka varaston työkaluja, polttopuita, sysiä, hirsiä, lautoja tahi muita tarveaineita, taikka tavaravaraston, taikka muuta senkaltaista; tuomittakoon murhapoltosta (kuritushuoneeseen) enintään kahdeksaksi vuodeksi (ja kansalaisluottamuksensa menettäneeksi) taikka, jos asianhaarat ovat erittäin lieventävät, vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi.
Yritys on rangaistava.
USA:ssa on todettu, että murhapoltto oli nopeimmin kasvava rikos vuosina 1965–75, jolloin määrä kolminkertaistui. Murhapolttojen aiheuttamat taloudelliset menetykset USA:ssa ovat eri tutkimusten mukaan 1.3–3 miljardia dollaria vuosittain (Trent 1988). Taloudellisten ja aineellisten menetysten lisäksi menetetään ihmishenkiä. Kanadassa kuolee tulipaloissa vuosittain yli 900 ihmistä. Näistä paloista ainakin 15 % on murhapolttoja (Bradford ja Dimock 1986). Suomessa tapahtuu noin 100 palokuolemaa vuodessa. Näistä 14 % on murhapolttoja (Alanne ja Kulha 1988).
Poliisin tietoon tulleet murhapoltot ja niiden yritykset ovat lisääntyneet maassamme merkittävästi 1980-luvulla. Vuosittain tapauksia oli 1981–85 noin 460; vastaava luku vuosina 1986–90 oli 685 (Tilastokeskus 1990). Mielentilatutkimukseen määrättyjen murhapolttajien määrä näkyy kasvaneen voimakkaasti Suomessa jo 1970-luvulla. Vuonna 1980 mielentilatutkimukseen joutuneiden murhapolttajien määrä oli 4.4-kertainen vuoteen 1970 verrattuna. Vuonna 1970 tutkituista 135 tapauksesta murhapolttajia oli 7 %, kun taas vuonna 1980 vastaava osuus oli 19 % tutkituista 211 tapauksesta. Vuonna 1985 tutkittuja murhapolttajia oli 47 eli 7 tapausta enemmän kuin vuonna 1980 (Wagner M, julkaisemattomia havaintoja 1991).
Murhapoltto on ilmiönä kiinnostanut erityisesti vuosisadan alun psykoanalyytikkoja. He liittivät sen varhaiseen uretraaliseen eroottisuuteen, johon oli sekoittunut sadistisia elementtejä. Tutkimustietoa on todellisuudessa käytettävissä hyvin vähän. Tieteellinen mielenkiinto on lisääntynyt 1940-luvulta alkaen, jolloin Bo Gerle julkaisi murhapolttajia koskevan väitöskirjansa, jota pidetään alan pohjoismaisena pioneeritutkimuksena (Gerle 1943).
Murhapoltoista on lääketieteen kirjallisuudessa julkaistu tutkimuksia sangen vähän. Laajin on edelleenkin Lewisin ja Yarnellin vuonna 1951 laatima katsaus, jossa he tutkivat 1 145 murhapoltosta syytettyä miestä sekä ryhmän naisia, lapsia ja nuoria. Tämän katsauksen mukaan murhapolttoihin syyllistyvät eniten 17-vuotiaat. Tutkituista oli psykoottisia 154; psykooseja esiintyi enemmän naissytyttäjillä. Murhapolton motiivina oli usein kosto, viha tai mustasukkaisuus. Alkoholinkäyttö ja perheongelmat olivat yleisiä murhapolttajilla. Heidän älykkyytensä todettiin usein alhaiseksi (Lewis ja Yarnell 1951).
Tämän tutkimuksen jälkeen käsitykset tyypillisestä murhapolttajasta ovat uuden tiedon vuoksi muuttuneet. Suomessa ovat aiheeseen perehtyneet vain muutamat tutkijat. Katila ym. (1968) tutkivat 67 murhapolttajaa, joille tehtiin vuosina 1957–62 mielentilatutkimus. 52 % tutkituista todettiin vajaamielisiksi. Murhapolttajien isät olivat monesti ankaria, väkivaltaisia ja epäoikeudenmukaisia. Perhe muutti usein asuinpaikkakuntaa, ammattitaidottomuus ja työttömyys oli yleistä. Monet sytyttäjät olivat keinottomia ja yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät kyenneet hallitsemaan ja purkamaan aggressioitaan normaaliin tapaan.
Virkkunen (1974) etsi murhapolton motiiveja tutkimalla 30 skitsofreniaa sairastavaa murhapolttajaa sekä 30 ei-skitsofreenikkoa, jotka olivat syytteessä murhapoltosta. Viha oli yleinen motiivi molemmissa ryhmissä, mutta vihan kohde ei-skitsofreenikoilla oli perhe ja sukulaiset, kun taas skitsofreniaa sairastava suuntasi vihansa yhteiskuntaan tai tuntemattomiin ihmisiin.
Joukamaa ja Tuovinen (1983) tutkivat 66 murhapolttajaa, vertasivat mm. diagnooseja ja syyntakeisuutta, ja totesivat murhapolttajien olevan useammin ja vaikeammin psyykkisesti sairaita kuin muut rikoksentekijät, joille tehdään mielentilatutkimus. Murhapolttajat olivat harvoin älyllisesti kehitysvammaisia, mikä erosi useista aikaisempien tutkimusten tuloksista. Persoonallisuushäiriöt (62 %) sekä psykoosit (22 %) olivat yleisimmät diagnoosiryhmät. Rautaheimo (1983) on laajassa murhapolttajan luonnekuvatutkimuksessaan huolestunut nuorten ilkivallantekijöiden ja nuorisojoukkojen murhapoltoista, jotka ovat lisääntyneet. Sytyttäjät ovat usein nuoria miehiä ja toimivat ryhmässä. Sytyttämisestä puuttuu motiivi, eikä heidän tarkoituksensa ole tietoisesti syyllistyä murhapolttoon, vaan rikos yleensä heidän tietämättään täyttää murhapolton tunnusmerkistön.
1900-luvun alun kirjallisuudessa oletettiin, että murhapolttoihin syyllistyvät pääasiassa naiset (O-Sullivan ja Kelleher 1987). Lewisin ja Yarnellin (1951), Bradfordin (1982) sekä useiden muiden viimeaikaisten tutkimusten mukaan noin 85 % murhapolttajista on miehiä. Naispuolisista murhapolttajista on hyvin vähän julkaistuja tutkimuksia. Trent (1988) esitti, että kun nainen tahallaan syyllistyy murhapolttoon, se on paljon dramaattisempaa ja vaarallisempaa kuin miesten teot. Miehet voivat useammin olla varomattomia tulta käsitellessään ja sytyttää siten tulipalon. Rautaheimon (1983) tutkimuksissa 86 % murhapolttajista oli miehiä. Kun naiset sytyttivät tulipaloja, he harvoin tekivät sen kostaakseen, huomiota herättääkseen tai ilkivallan vuoksi, vaan kyseessä oli 68 %:ssa tapauksista alkoholismi, mielisairaus tai tilapäinen vakava mielenhäiriö.
Murhapolttoihin syyllistyvät hyvin eri-ikäiset ihmiset hyvin erilaisin perustein. Naisten murhapoltot eivät ole tyypillisiä missään tietyssä ikäryhmässä; eniten niitä kuitenkin tekevät aikuis- ja keski-ikäiset (Bourget ja Bradford 1989). Miesten murhapoltot ovat yleisimpiä 30–34 vuoden iässä; keski-ikä on useiden tutkimusten mukaan 29 vuotta (Bradford ja Dimock 1986). Lewisin ja Yarnellin (1951) tutkimuksessa suurin huippu oli 17 vuoden iässä, mutta on todennäköistä, että nykyiset tutkimukset tehdään murhapolttajille, jotka oikeus on määrännyt rikoksen vuoksi mielentilatutkimukseen, jolloin nuoret tulensytyttäjät jäävät tutkimuksissa huomiotta.
Yleensä murhapolttaja sytyttää tulen yksin, mutta nuoret toimivat joskus ryhminä (Soothill ja Pope 1973). Murhapolttajien elämänhistoriaa selvitettäessä on käynyt ilmi, että useat heistä ovat lähtöisin rikkinäisistä ja riitaisista perheistä. Suhde omiin vanhempiin on epätyydyttävä tai puuttuu kokonaan. Murhapolttajalle on oma isä usein jäänyt etäiseksi ihmiseksi (Bradford ja Dimock 1986). Lapsuuden ja nuoruuden traumaattiset elämänkokemukset ovat murhapolttajilla yleisiä psyykkisen häiriintyneisyyden taustatekijöitä (O-Sullivan ja Kelleher 1987). Tyypillisiä vaikeuksia murhapolttajalla ovat pitkään jatkuva vuoteenkastelu lapsuudessa, kouluvaikeudet, vaikeudet sopeutua erilaisiin uusiin elämäntilanteisiin sekä näpistely (Levin 1976).
Murhapolttajien seksuaalisessa kehityksessä esiintyy usein häriöitä, ja heillä voi olla myöhemmin vaikeuksia sukupuolielämän alueella. Irralliset suhteet ja vaikeus saada sukupuolinen tyydytys parisuhteessa on tyypillistä (Tennent ym. 1971). Keskimäärin 70 % murhapolttajista on naimattomia tai eronneita. Usein heillä ei ole myöskään omia lapsia. Työttömyys, alhainen sosiaalinen asema ja huono koulutustaso sekä ammattitaidottomuus ovat myös yleisiä (O-Sullivan ja Kelleher 1987).
Tahallista tulen sytyttämistä saattaa edeltää pitkäaikainen masennustila, alemmuudentunteet ja pettymykset eri elämänalueilla. Yksinäisyydestä ja turvattomuuden tunteista kärsivät lähes kaikki murhapolttajat. Murhapoltto voi olla itsetuhon ilmaus, halu kuolla. Murhapolttajilla on usein ollut itsemurha-ajatuksia tai -yrityksiä, joten sytyttäminen saattaa olla vaihtoehto itsemurhalle, pako vaikeasta elämäntilanteesta (Lange ja Kirsch 1988).
Muita sytyttämisen motiiveja ovat kosto läheisille ihmisille tai yhteiskunnalle, mustasukkaisuus sekä huomion kiinnittäminen psyykkisen hädän vuoksi. Murhapoltto on joskus psykoottisen ajatusmaailman ja käyttäytymisen tulos, jolloin ihminen ei ymmärrä sytyttämisen realistista merkitystä ja rikollisuutta. Harvoin on kyseessä taloudellisen edun tavoittelu (Virkkunen 1974, Bourget ja Bradford 1989).
Alkoholiongelmat ja murhapoltot liittyvät selvästi yhteen. On yleistä, että murhapolttaja on alkoholisti tai hänellä on alkoholisti-isä ja lähisuvussa esiintyy alkoholin väärinkäyttöä. Usein murhapolttoon syyllistytäänkin alkoholin vaikutuksen alaisena (Virkkunen 1974, Linnoila ym. 1989).
Murhapolttaja sytyttää tulen usein lähellä kotiaan, ja sytyttämisen kohteella on tärkeä emotionaalinen merkitys hänelle. Esimerkiksi oman talon sytyttäminen taloudellisten vaikeuksien tai perintöriitojen vuoksi on yleistä. Voimakas mustasukkaisuuden ja vihan tunne voi saada murhapolttajan sytyttämään entisen puolisonsa tärkeää omaisuutta. Erityisesti nuoret voivat reagoida voimakkaasti yhteiskuntaa vastaan sytyttämällä koulunsa, virastoja tai esimerkiksi menetetyn työpaikan. Näin he haluavat kostaa sille, jonka katsovat syylliseksi omaan sosiaalisesti vaikeaan tilanteeseensa (Levin 1976, Bradford 1982, Trent 1988). Regehr ja Glancy (1991) kiinnittivät huomiota siihen, että murhapolttajan motiivi sytyttämiseen on usein voimakas viha omaa isää kohtaan ja murhapolton kohde liittyy joko suoraan tai symbolisesti sytyttäjän isään.
Varsinaista pyromaniaa, seksuaalisen tyydytyksen etsimistä ja mielihyvän tunteen saavuttamista tulen sytyttämisen tai näkemisen kautta, viehtymystä tulipaloihin ja harkittua sekä suunniteltua sytyttämistä esiintyy harvoin (Bradford 1982). Lewisin ja Yarnellin tutkimuksessa (1951) pyromaaneja oli 25–40 % tutkituista, mutta viime vuosien tutkimuksissa jopa alle 1 % (O-Sullivan ja Kelleher 1987). OYKS:n psykiatrian klinikassa tehdään vuosittain noin 20 mielentilatutkimusta. 1980-luvulla kolmannes tutkittavista oli syytteessä murhapoltosta. Näistä 66 murhapolttajasta vain kaksi täytti DSM III:n pyromaniakriteerit.
1950-luvulle saakka murhapolttajia pidettiin älyllisesti kehitysvammaisina. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan he ovat älyllisesti normaaleja (Bourget ja Bradford 1989). Suomalaisia murhapolttajia koskevassa tutkimuksessa (Joukamaa ja Tuovinen 1983) psyykkinen häiriytyneisyys oli yleisempää murhapolttajilla kuin muilla mielentilatutkimuksiin määrätyillä rikollisilla, ja psyykkisen häiriön aste oli muita vaikeampi. Enemmistö murhapolttajista oli ennen sytyttämistä käyttänyt psykiatrisia palveluja.
Useiden tutkijoiden mukaan persoonallisuushäiriöt ovat yleisin diagnoosiryhmä murhapolttajilla ja alkoholiriippuvuus on useimpien lisädiagnoosi. Psykooseja esiintyy noin 20 %:lla, neurooseja ja lieviä psyykkisiä häiriöitä vain muutamilla tulensytyttäjillä (Blumberg 1981, Joukamaa ja Tuovinen 1983, O-Sullivan ja Kelleher 1987).
Murhapolton taustalla löytyy monenlaisia selvittäviä seikkoja. Yhtenäisen muotokuvan piirtäminen on silti toistaiseksi vaikeaa. Persoonallisuuden rakenteen ohella myös psykososiaaliset tekijät tulisi tuntea nykyistä paremmin, jotta voitaisiin selvittää murhapolttajan monimuotoista persoonallisuuden profiilia.
Kirjoittajat: Pirkko Räsänen LL, apulaislääkäri Reijo Hirvenoja VTM, psykologi Erkki Väisänen LKT, apulaisprofessori OYKS:n psykiatrian klinikka, 90210 Oulu Eija Paaso LuK, vs. lehtori Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden osasto, 96101 Rovaniemi
