Helsingin Sanomat 15.10.2015
https://www.hs.fi/elama/art-2000002859680.html
Elämä 15.10.2015 2:00 Päivitetty: 15.10.2015 8:39
Pirjo Mattilan mies katosi viisi vuotta sitten: "Tuntui mahdottomalta, että Toni olisi vain lähtenyt"
Kaikkiin katoamistapauksiin ei reagoida yhtä nopeasti. Nuorten ja keski-ikäisten miesten kohdalla etsintäkuulutuksen teko voi kestää yli viikon.
Pirjo Mattilan mies Toni katosi viisi vuotta sitten. Pirjo Mattila sanoo saaneensa lohtua läheisiltään ja perheeltään, johon kuuluu myös Nikke-koira.
Pirjo Mattila katseli kotisohvalla lempisarjaansa Emmerdalea. Hänen miehensä Toni joi hiljaa iltakahvia ja luki Kouvolan Sanomia.
Ennen kello seitsemää Toni Mattila pani kengät jalkaan, otti collegetakin ja lompakon ja sanoi lähtevänsä ajelemaan. Hän oli ostanut pari viikkoa aiemmin käytetyn auton ja nautti ajamisesta. Välillä Pirjo Mattila ja perheen poika istuivat kyydissä, mutta nyt mies lähti yksin.
Kännykkä jäi kotiin, kuten tavallista.
Päivä oli maanantai, 30. elokuuta vuonna 2010. Pirjo Mattila näki miehensä silloin viimeisen kerran.
Yöllä Pirjo Mattila nukkui levottomasti. Puolisolla ei ollut tapana olla öitä poissa kotoa. Ehkä hän oli mennyt näyttämään autoa lähellä asuvalle veljelleen ja jäänyt tämän luokse yöksi, Mattila ajatteli.
"Aamulla soitin Tonin vanhemmille ja veljelle, mutta heillä ei ollut mitään tietoa hänen liikkeistään. Silloin huolestuin todella."
Mattila meni poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoitusta, mutta sitä ei vielä siinä vaiheessa kirjattu. Jos 45-vuotias fyysisesti hyvässä kunnossa oleva mies ei tulekaan yöksi kotiin, sitä ei pidetä huolestuttavana.
Toni Mattilan katoamistapauksen nykyinen tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Timo Kuokkanen sanoo, että tällaisissa tapauksissa hahmotetaan ensin, onko ihminen oikeasti kadonnut. Kaikkiin katoamisiin ei reagoida yhtä nopeasti. Jos pyjama päällä ollut vanhus tai lapsi häviää paukkupakkasilla, etsinnät käynnistetään heti. Ellei näyttöä itsetuhoaikeista tai muusta terveyden vaarantumisesta ole, nuoret ja keski-ikäiset miehet ovat heikoimmilla – etsintäkuulutuksen tekeminen voi kestää yli viikon.
"Sellaisia tapauksia on paljon, joissa puoliso, yleensä mies, ei ilmaannu kotiin. Syynä voi olla ryyppyreissu, uusi suhde tai riita, jonka takia ihminen haluaakin olla kadoksissa. Valtaosa kadonneista löytyy kuitenkin vuorokauden sisällä", Kuokkanen kertoo.
Toni Mattilaa ei löytynyt. Pirjo Mattila soitti psykiatriselle poliklinikalle, jossa Toni oli käynyt saatuaan diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vajaa kolme vuotta aiemmin. Klinikalta neuvottiin soittamaan lääkärille, joka tekisi virka-apupyynnön poliisille.
Toni Mattilan kuva oli lehdessä vasta seuraavan viikon perjantaina. Vihjeitä ei tullut. Harva muistaa, sattuiko näkemään pitkän miehen ja musta-harmaan Mersu 230E:n puolitoista viikkoa aiemmin.
Tutkinnanjohtaja Kuokkasen mukaan poliisin mahdollisuudet selvittää katoamistapauksia ovat vähäiset, jos kadonneella ei ole mukana kännykkää, pankki- tai luottokortteja ei ole käytetty eikä ole vihjeitä siitä, minne ihminen on mennyt. Metsiä ei voi alkaa haravoida summamutikassa.
Kuokkanen ei voi kommentoida Toni Mattilan tapausta suoraan, koska se on edelleen kesken. Katoamisten tutkinnassa edetään kuitenkin aina tietyn mallin mukaan. Kun ihminen on ollut kadoksissa yli kuukauden, poliisi alkaa kerätä tämän terveystietoja ja tilaa hammaskartan siltä varalta, että löydetään tunnistamaton vainaja.
"Aktiivisen ja passiivisen etsinnän raja menee siinä, onko mitään järkeviä vinkkejä vai ei. Kadonneesta tehdään kansainvälinen etsintäkuulutus, joten jos hän on tekemisissä viranomaisten kanssa missä vain, tieto tulee Suomeen. Etsintäkuulutus tehdään myös autosta, ja on hyvin todennäköistä, että joku bongaa sen", Kuokkanen sanoo.
Toni Mattilan tapauksessa muutamia paikkoja, kuten perheen mökki, tarkastettiin. Pirjo Mattila ajoi omalla porukalla pikkuteitä ja toivoi – ja pelkäsi – löytävänsä jotain, mutta turhaan. Tulokseton etsintä vaihtui kahden viikon jälkeen vähitellen odotukseksi.
Kun ihminen kohtaa puolison katoamisen kaltaisen absurdin tapahtuman, mielen valtaa aluksi epäusko ja hämmennys –tapahtuuko tämä oikeasti minulle?, kuvailee psykiatrian erikoislääkäri Antti-Jussi Ämmälä.
"Tavallista on miettiä, miten katoamisen olisi voinut välttää ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Jossittelun kierre on kuitenkin kuluttava eikä vie mihinkään."
Kun elämässä tapahtuu jotain selittämätöntä, ihminen kartoittaa nopeasti uhat ja tekee jonkinlaisen toimintasuunnitelman niitä vastaan. Uhkakuvat voivat kuitenkin lähteä elämään omaa elämäänsä, kun mielikuvitus valikoi ne pahimmat vaihtoehdot.
"Jos alkaa pyörittää päässään ajatusta rikoksesta, alkaa pian pelätä itsekin. Tai jos on varma, että puoliso on karannut toisen kanssa Karibialle, syyttää itseään turhasta. Olisi tärkeä korostaa realistisuutta. Elämä jatkuu epävarmuudessa, kaikkiin kysymyksiin ei ehkä koskaan tule vastausta", Ämmälä sanoo.
Katoamisen jälkeisen syksyn ja alkutalven Pirjo Mattila jaksoi käydä kaupassa töissä, vaikka tunsikin olevansa täysin hukassa. Hän kantoi huolta omasta ja poikansa pärjäämisestä. Lopulta voimattomuus vei pitkälle sairauslomalle. "En jaksanut nousta sängystä tai tehdä mitään. Pojan takia tsemppasin sen verran, että sain hänet kouluun, mutta sen jälkeen menin nukkumaan."
Ajatus pysyi puolisossa. Katoamiskesänä oli tehty suunnitelmia tulevan 10-vuotishääpäivän vietosta. Tuntui mahdottomalta, että mies olisi vain lähtenyt.
"Aina kun näin vähänkään samanlaisen auton, oli pakko kääntyä perään ja varmistaa rekisterinumero. Ja kun puhelin soi, katsoin heti, mistä se tulee. Sitä kesti noin vuoden verran."
Poliisiautojen näkeminen lähelläkään kotia säpsäytti pitempään. Poliisi ei kuitenkaan koskaan tullut kotiovelle tuomaan viestiä.
Vähitellen järki alkoi tulla mukaan, ja Mattila hyväksyi todennäköisimmän vaihtoehdon. Oli lähes varmaa, ettei Tonia löydettäisi elossa eikä ruumista ehkä koskaan. Pirjo Mattila mietti, että ehkä puolison tielle sattui rikollisia tai sitten tämä oli ajanut autonsa tarkoituksella veteen.
Seuraavana kesänä Mattila palasi työkokeilun kautta takaisin kauppaan. Työpaikalla oltiin ymmärtäväisiä. Työkaverit miettivät, pitäisikö piilottaa sellaiset lehdet ja lööpit, joissa oli jotain katoamisiin liittyvää.
Se olisi kuitenkin ollut Mattilan mielestä turhaa – hän näki samat lehdet muualla ja usein myös osti niitä. Lehtijutut auttoivat ymmärtämään, ettei hän ole ainoa, jolle näin on käynyt.
Lähialueella tehdyt löydöt taas nostivat toivon. Kerran järven pohjassa oli nähty pääkallo, joka paljastui pyöränsatulaksi. Silloin Pirjo Mattila mietti, kuinka vaikeaa voi olla erottaa niitä.
Psyykkinen kriisi etenee ensin sokkivaiheesta reaktiovaiheeseen. Sitten ihminen käsittelee tapahtumaa ja lopulta alkaa suuntautumisen kohti uutta, sanoo Helsingin yliopiston psykiatrian professori Tiina Paunio.
Prosessiin kuuluvat syytöksen tunteet itseä sekä läheisiä ja esimerkiksi viranomaisia kohtaan. Joskus ne voivat olla kohtuuttomia. Paunion mukana ihminen tällöin suojaa itseään heijastamalla ahdistustaan toisiin.
"Keskeinen osa surutyötä on oman ja muiden syyllisyyden käsittely, ja lopulta tilanteen hyväksyminen", Paunio sanoo.
Kuluneet viisi vuotta eivät ole olleet Pirjo Mattilalle helppoa aikaa. Viranomaisilta ei ole tullut apua tai tietoja, vaan ne on pitänyt kaivaa itse. Joskus Mattilasta on tuntunut, että koko katoamistapaus on unohtunut pöytälaatikkoon.
Tutkinnanjohtaja Timo Kuokkanen ymmärtää omaisten turhautumisen ja kritiikin. Sitä tulee aina, jos läheinen ei löydy heti. Ilman vihjeitä ei kuitenkaan voi kuin odottaa.
"Jokaisessa tilanteessa toimitaan sen hetken parhaan tiedon mukaan. Jälkikäteen tietoa voi olla enemmän, mutta se ei enää auta", Kuokkanen sanoo.
Pirjo Mattila on saanut huomata viiden vuoden aikana sen, kuinka paljon hyviä ihmisiä ympäriltä löytyy. Läheiset ovat olleet tukena ja kuunnelleet, kun hän on halunnut puhua.
Mattila ei ole kokenut, että häntä olisi säälitty. Hän ei ole myöskään joutunut juoruilun kohteeksi, vaikka tietää Kadonneen omaiset -vertaistukiryhmän kautta, että niin voi käydä.
"Pidän siitä, että töissä jopa asiakkaat kysyvät kuulumisia. Se ei ole ikävää. Tuntuu hyvältä, että he haluavat tietää, missä mennään."
Myöskään perheen poikaa ei ole kiusattu asian takia koulussa, päinvastoin. Poika oli 11-vuotias isänsä kadotessa ja kertoi tapahtuneesta koko luokalle. Tukea tuli Mattilan mukaan paljon.
Pirjo Mattila sanoo oppineensa näkemään myönteisiä asioita. Samalla voimat alkoivat palautua, vaikka väsymys voi iskeä vieläkin. Nyt hän kuitenkin jaksaa paljon. On työ, poika, Nikke-koira ja pari kolme käyntiä matsissa joka viikko.
Mattilan kasvoille tulee leveä hymy, kun puhe kääntyy jääkiekkoon. Seinällä on taulu, jossa on fanikuvia pelaajien kanssa. Naulakossa roikkuu pelipaitoja.
"Hurahdin KooKoohon, kun kävin pojan kanssa pelissä vuonna 2011. Siitä tuli henkireikä, joka piti minut aluksi järjissäni. Se helpotti mielettömästi oloa, ja lisäksi sain paljon uusia ystäviä."
Yhden asian Mattila haluaa vielä saada järjestykseen. Nyt kun puolison katoamisesta on kulunut yli viisi vuotta, Pirjo Mattila voi hakea miehensä kuolleeksi julistamista. Hän jätti hakemuksen käräjäoikeuteen lokakuun alussa.
"Kuolleeksi julistaminen helpottaisi elämää. Kun täytän virallisia papereita, olen periaatteessa naimisissa, vaikka minulla ei ole miestä. Ja lapseen liittyvissä jutuissa pyydetään aina toisen vanhemman allekirjoitusta."
Kuolleeksi julistaminen mahdollistaisi myös yhden ihmiselle tärkeimmistä siirtymäriiteistä.
"Olemme Tonin äidin kanssa suunnitelleet, että voisimme pitää pienen muistotilaisuuden perheenjäsenten kesken."
Pirjo Mattilan television vieressä on Emmerdale-DVD-boksi. Ensimmäiset vuodet sarjan katsominen toi aina mieleen sen elokuisen illan, kun puoliso lähti. Mutta ei enää.
Ja hyvä niin, onhan sarja Pirjo Mattilan suosikkeja.
Linkki lisätty
-NILS-