SV: Seksuaalinen ahdistelu
Keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta on jälleen kerran nostanut päätään, kun
Miisa Nuorgam kertoi kokemuksistaan stand up -piireissä. Tälläkin kertaa keskustelua käydään täysin aiheellisesti ja keskustelussa toistuvat täysin samat elementit kuin yleensä aiemminkin on. Syytetyt kiistävät kaiken tai eivät muista tapahtuneita ja valittelevat, että miksei olla aiemmin puhuttu ja toteavat että nyt on vain sana sanaa vastaan. Keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa toistuu myös aiemmasta tuttu kaava, jossa keskustelun aloittanutta syyllistetään ja haukutaan kaikin mahdollisin halventavin ja alentavin tavoin. Toistaiseksi ei voida siis sanoa, että Me too -liikehdintä olisi erityisemmin muuttanut keskustelukulttuuria parempaan suuntaan.
Tarkastelen mediassa näkynyttä
Sami Hedbergin ja
Zaanin tapausta nyt ennen kaikkea omasta näkökulmastani. Tämä kirjoitus olisi varmasti pitänyt tehdä jo yli vuosi sitten. Minäkin olen nimittäin syyllistynyt seksuaaliseen ahdisteluun. Minulle on myös tultu tästä sanomaan päin naamaa jälkikäteen. Lisäksi kuulin aivan hiljattain tutultani, että käytökseni on ollut jossain määrin yleistä tietoa. Olen omalla toiminnallani tehnyt tilasta turvattoman ja luonut siihen pelon ilmapiirin. Tästä asiasta olen edelleen syvästi pahoillani, kuten olin silloinkin kun asiasta minulle sanottiin. Alkoholi ja vakava päihtyminen on ollut vahvasti läsnä, mutta ryyppääminen ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen syy. Itsehän minä viinaa olen kurkkuuni kaatanut eikä alkoholijuomien mukana mystisesti tule ihmiseen mitään sellaisia kemikaaleja, jotka itsessään aiheuttaisivat ahdistelua. Alkoholi on mitä ilmeisimmin ollut läsnä myös nyt käynnissä olevassa Hedbergin ja Zaanin tapauksessa.
Kännillä näitä ei siis voi kuitata pois ja sivuuttaa. On kuitenkin selvää, että ainakaan minun tapauksessa, ahdistelua ei olisi tapahtunut ilman humalaa. En kuollaksenikaan muista mitä olen tehnyt, mutta minulla ei missään vaiheessa ole ollut syytä epäillä kuulemaani enkä ole sitä tehnytkään. Sen sijaan olen pyrkinyt muuttamaan omaa toimintaani. Ensin vähentämällä alkoholia, jolloin tilanteet joissa voisin käyttäytyä ahdistelevasti poistuisivat. Se nyt ei varsinaisesti riitä mihinkään, vaan näissä on syytä pohtia itseään paljon enemmän ja syvemmältä. Mistä kumpuaa sellainen käytös, joka kuoriutuu esille liiallisen päihtymisen myötä? Sitä en täysin tiedä vieläkään. Alkoholinkäytön radikaali vähentäminen ei ole ollut erityisen helppoa, mutta se on tullut loogiseen johtopäätökseensä osaltani vasta tänä keväänä, kun olen luopunut siitä kokonaan ja hakeutunut Turun A-klinikalle päihdehuollon piiriin hoitamaan melko vakavaksi päässyttä alkoholiongelmaani. Ainakaan nyt kenenkään ei tarvitse pelätä minun takiani.
Olen jo useamman vuoden puhunut julkisesti seksuaalisen häirinnän vakavuudesta ja pyrkinyt edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta julkisuudessa ja kulisseissa. On päivänselvää, että edellä kuvaamani käytös on räikeässä ristiriidassa kaiken sen työn kanssa. Kaikki tekemäni työ on kuitenkin täysin aitoa ja vilpitöntä ja seison sanojeni takana hyvin vahvasti ja tukevasti edelleenkin. Julkinen profiilini on varmasti myös osaltaan lisännyt ihmisten luottamusta minuun, olin sitten humalassa tai en, mikä on osaltaan todennäköisesti vaikuttanut siihen, että seurani on lähtökohtaisesti voitu kokea turvalliseksi päihtymystilasta riippumatta. Sen luottamuksen olen itse pettänyt.
En ole näistä asioista puhunut edes lähimmille ystävilleni aiemmin. Syynä siihen lienee se musertava häpeän ja epäonnistumisen tunne, joka on ollut vahvasti läsnä. Toisaalta myös pelkuruus. Samalla olen virheellisesti miettinyt, että se riittää kun keskityn muuttamaan omaa toimintaani. Yksilötasolla se on toki olennainen askel, mutta laajemman yhteiskunnallisen perspektiivin kannalta se ei riitä oikeastaan mihinkään. Häpeissäni olen edelleen, mutta tiedostan nyt paremmin senkin, että minun on kannettava asiasta myös julkisempi vastuu.
Meidän miesten tulee kyetä parempaan keskusteluun ja itsereflektioon. Roope Salminen totesi viime kuussa ilmestyneessä Apu-lehdessä, että seksuaalirikostuomio pysäytti, korkki meni kiinni ja alkoi itsetutkiskelun aika. On mielestäni tärkeää, että Salminen on puhunut tästä julkisesti. Miksikään miesten selkääntaputteluksi se ei tietenkään voi eikä saa mennä, vaan keskustelun tulee säilyä vahvan kriittisenä. Näistä asioista pitää myös puhua vaikka teot eivät olisi täyttäneet nykyisen rikoslain mukaisia rikoksen tunnusmerkkejä tai niistä ei olisi joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen. Meidän pitää myös kyetä paremmin käsittelemään omia tunteitamme, mutta ennen kaikkea ottamaan huomioon muiden ihmisten kokemukset ja tunteet.
Kuten totesin aiemmin, keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta ei lopulta ole edistynyt tai kehittynyt erityisen paljon. Edelleen vaaditaan nimiä tiskiin, koska rakenteellisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä keskustelu ei mukamas muuten saa mitään konkretiaa. Mediakin tarttuu usein helpommin, kun saadaan henkilöistä rakennettua sopivanlainen narratiivi julkaistavaksi. Toisaalta sitten, kun niitä nimiä vihdoin isketään pöytään, aletaan puhua kuinka nämä nyt ovat yksittäisiä tapauksia eikä voi yleistää ja cancel-kulttuuri ja sössönsöö. Hetken päästä keskustelu hiljenee ja nousee taas esille, kun joku kiinnostava esimerkki saadaan otsikoihin. Uhrienkin pitäisi tulla omilla nimillään esiin, mutta kuka helvetti haluaa altistaa itselle julkiselle huorittelulle ja tappouhkauksille?
Ahdistelijan löytäminen itsestään on aivan helvetin raskasta, mutta se on asia joka on käsiteltävä, jotta yhteiskunnallista edistystä saadaan toteutettua. Se ei ole helppoa, mutta ei sen tarvitsekaan olla helppoa. Pisto sydämessä on paljon pienempi asia kuin ne kokemukset, joita ahdistelulla saadaan aikaan. Kaikesta huolimatta uskon siihen, että moni meistä miehistä on käynyt tätä keskustelua itsensä kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Se keskustelu on kuitenkin syytä siirtää yksityiseltä yksilötasolta julkiseen yhteiskunnalliseen. Samalla on tietysti pidettävä huoli siitä, että keskustelussa ei viedä muilta tilaa. Sitä kun on tapahtunu jo aivan tarpeeksi ja myös minun toimestani.
Olen syvästi pahoillani omasta käytöksestäni ja siitä, että olen rikkonut ihmisten rajoja ja ollut osaltani luomassa pelon ilmapiiriä ja turvattomuutta. Aion kantaa tästä kaiken vastuun ja keskittyä entistä paremmin yksilö- ja yhteiskunnallisen tason toimintaan, jotta kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä. Jos tunnet piston sydämessäsi tätä lukiessa niin hyvä.
Yhteiskunnan
patriarkaaliset rakenteet vaikuttavat tasan tarkkaan jokaiseen ihmiseen. Poliittisen toimenpiteet ja lainsäädäntöuudistukset ovat ensiarvoisen tärkeitä keinoja rakenteiden muuttamiseksi, mutta niitä odotellessa meidän on käytävä laajamittaista ja syvällistä julkista keskustelua. Ajatus ei suinkaan ole minun omani, vaan sitä on vaadittu laajasti
Me toon alusta lähtien ja jo pitkään ennen sitäkin. Jospa nyt viimeistään sitten. “Olin kännissä enkä muista” ei ole keskustelun päätepiste, vaan sen alku.
LISÄYS: Tämä ei siis ole mikään syy nostaa ahdistellutta miestä, tässä tapauksessa minua, minkäänlaiselle jalustalle. Tämä on pikemminkin bare minimum.
https://m.facebook.com/story.php?story_ ... =627418144