Oikeus ennen kaikkea kirjoitti: ↑Ke Maalis 30, 2022 5:57 pm
Murhamamma oli ilmeisesti pitkäaikainen mielenterveyspotilas. Oli asunut Latokartanossa HUS:n työsuhdeasunnossa pari vuotta. Sitä ennen Arabianrannassa, josta oli tullut lähtö samankaltaisen naapureita häiritsevän käyttäytymisen vuoksi.
Herää kysymys, että eikö tällaista potentiaalisesti ympäristölleen vaarallista henkilöä voisi määrätä pakkohoitoon, niin että käyttäytymiskierre saataisiin katkaistua. Samalla lapsi määräaikaisesti huostaanotettavaksi. Enkä nyt tarkoita viikonloppua vaan kuukausia.
Avaan vähän yleisellä tasolla logiikkaa, jolla näitä sijoituspäätöksiä tehdään. Puolustamatta yhtään sossujen toimintaa, koska fakta on se että huostaanottoja tehdään liian myöhään ja liian monen tilapäisen sijoituksen jälkeen, mutta kuvatakseni prosessia jonka johdosta lapsia palautetaan kotiin liian nopeasti.
Lastensuojelulaissa on ongelma siinä kohdassa, että tahdonvastainen kiireellinen sijoitus voi olla kestoltaan 30 vuorokautta, ja tätä voidaan heti perään jatkaa toiset 30 vuorokautta, minkä jälkeen kolmatta väliaikaista päätöstä ei voida tehdä, vaan jos lapsi ei edelleenkään voi kotiutua, on ryhdyttävä huostaanoton valmisteluun.
Mikäli odotettavissa on että vanhempi tai 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa huostaanottoa, on tiedossa hakemus huostaanotosta hallinto-oikeuteen, mikä on kaikille osapuolille raskas prosessi ja sossulle hillitön paperirumba jonka aikana muille työtehtäville ei ole juurikaan aikaa. 12-vuotiaan lapsen näkemykselle kotiutumisesta annetaan jo paljon (mielestäni usein liikaa) painoarvoa. Lisäksi tapauksissa joissa vanhempi on psyykkisesti sairas mutta suoriutuu oirejaksojen ulkopuolella hyvin vanhemmuudesta, saatetaan liikaa pelätä ettei huostaanotto menisi oikeudessa läpi vaan lapsi palautettaisiin kotiin ja perheen tilanteeseen olisi vielä vaikeampi puuttua.
Joskus jäädään liiaksi odottelemaan terveydenhuollon kannanottoa vanhemman tilanteesta, ja tilanne jumittaa kun terveydenhuollossa ei ole siitä riittävää kokonaiskuvaa, vastuutyöntekijät vaihtuvat silläkin puolella jatkuvasti, tai vanhempi on näennäisesti sitoutunut hoitoon käydessään jutustelemassa kerran viikossa puoli tuntia psykiatrisen sairaanhoitajan luona, eikä käynneillä saada realistista kuvaa todellisesta voinnista tai sairauden tilasta. Toistuvat veneen keikahdukset joiden myötä päädytään pakkohoitoon selitellään sillä, että lääkitys ei ollut balanssissa, ja kuvitellaan että kun sitä on fiksattu, osastolta astelee siviiliin lapsenhoitokykyinen perheenäiti.
Huostaanotto merkitsee myös sitä, että lapsella vaihtuu sijaishuoltopaikka, isompien lasten kohdalla usein laitokseen, ja tämän myötä usein paikkakunta, koulu, ja kaikki tuttu elämässä. Vastustavat vanhemmat myös usein hiekottavat tilannetta manipuloimalla lasta ja tekemällä sijaishuoltopaikkaan asettumisen mahdottomaksi, mikä aiheuttaa lapselle psyykkisesti raskaan tilanteen. Tuloksena on se, että pelätään tehdä ikäviä ratkaisuja, ”jäädään seurailemaan”, ja odotetaan aina sitä seuraavaa kriisiä, joka tässä tapauksessa oli ilmeisen kohtalokas.
Jos olisin lainsäätäjä, mahdollistaisin useamman kuukauden kiireellisen sijoittamisen. Nykyisen lain logiikka on siinä että sijoituksen aikana työskenneltäisiin aktiivisesti ja arvioitaisiin tilannetta, mutta se ei kohtaa todellisuutta, koska kuukausi-pari on esimerkiksi psyykkisten sairauksien kohdalla liian lyhyt aika tehdä arviointia, mikä johtaa hätiköityihin päätöksiin. Tosin lainsäätäjä tuskin lakia tehdessään osasi kuvitella tilannetta, jossa samojen lasten kohdalla sijoituksia tehdään useita vuodesta toiseen ilman, että uskalletaan ryhtyä raskaampiin toimenpiteisiin. Jos vanhempi on yhtä epävakaa kuin tässä tapauksessa, on huostaanotto ainoa järkevä ratkaisu.
