Mutta tästä syystä sakujen roolihahmot ovatkin usein mielenkiintoisempia ja kompleksisia kaikkine puutteineen.
Varsinkin saksalaisesta näkökulmasta nähdyissä elokuvissa.
Tästä katsontakannasta johtuen yksi suosikeistani on Sam Peckinpahin The Cross of Iron vuodelta 1977.
Itärintamalle sijoittuvassa tarinassa vihollinen on käytännössä kasvottomaksi jäävä, voimalla päälle hyökivä veli venäläinen, ohikiitävän hetken ajan kasvot viholliselle antaa vangiksi saatu nuori sotilaspoika joka tuo vähän mieleen pojan Tarkovskin elokuvasta Ivan's Childhood (1962).
Pasifistisen perussanoman, kyynisen otteen ja ylettömän, hidastuksin ryyditetyn veribaletin ohella esitellään monia ihmisluonteen arkkityyppejä.
Hyvänä tyyppinä James Coburnin esittämä, koko paskaan kyllästynyt kersantti Rolf Steiner auktoriteettiongelmineen ja joka ei suostu ottamaan vastaan ylennystä. Rautaristikin on lentänyt roskikseen
Päällystön puolelta keskiöön nousee Maximilian Schellin esittämä kapteeni Stransky. Preussilaisen sotilassuvun vesa, ylemmyydentuntoinen mulkero ja omasta valheellisesta erinomaisuudestaan sokaistunut narsisti. Varsinaista esimiesainesta. Kolmas hahmo on Roger Frizin tulkitsema luutnantti Triebig, opportunistinen esimiesten perseennuolija ja piilohomo joka on oman nahkansa pelastaakseen valmis äärimmäisiin ratkaisuihin. Tarinaan nivoutuu muitakin tärkeitä hahmoja, mutta näiden kolmen ihmistyypin keskinäinen yhteenotto on jäänyt mieleen jo ihan juniorina kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa.
Summa summarum: Peckinpah se taitaa hidastukset...(spoilerivaroitus)
Saa jatkaa...








