FRAGMENTTI I
De Initio Tacito
(Hiljaisesta alusta)
I. Ensimmäinen väite: kieli ei ala äänestä
Perinteinen käsitys sanoo: kirjain on ääni. A on ensimmäinen ääni/äänne/kirjain. Tästä seuraa, että kieli alkaa äänestä ja äänestä syntyy merkitys. Mutta varhaisin merkki, Aleph, ei ole ääni. Se on merkki härästä. Ja äänne, jota ei lausuta kunnolla (tai joissakin tapauksissa sitä ei lausuta ollenkaan).
"Ensimmäinen kirjain ei ole ääni. Se on katkos ennen ääntä."
Tämä on dokumentoitu lingvistinen fakta. Aleph on kurkunpäänklusiili, glottaalistop. On aivan yhdentekevää, onko katkos tarkoituksellinen osa kielen rakennetta vai ei, sillä joka tapauksessa se on.
II. Härkä ennen sanaa
Varhaiset aakkoset pohjaavat kuvamerkkeihin. Aleph on härän pää, A-kirjaimen kääntämällä ylösalaisin merkki muistuttaa härkää sarvineen. Mutta miksi härkä? Härkä ei ole neutraali valinta. Se on omaisuutta, voimaa ja ennen kaikkea uhri. Monissa varhaisissa kulttuureissa arvokkain asia annetaan ennen kuin jumalaa puhutellaan.
Ensin veri. Sitten sana.
Jos Aleph on härkä, ja härkä on uhri ennen puhetta, niin ensimmäinen kirjain ei edusta ääntä. Se edustaa sitä, mitä täytyy tapahtua ennen kuin puhuminen on sallittua.
III. Wittgenstein ja kielen raja
Ludwig Wittgenstein päättää Tractatus Logico-Philosophicuksen lauseeseen:
"Mistä ei voi puhua, täytyy vaieta."
Hän tarkoitti logiikan rajoja. Mutta kielifilosofian kannalta tämä on laajempi väite: kieli loppuu jonnekin. Ja se, mihin se loppuu, on todellisinta. Aleph on jo rakenteessa se kohta, jossa kieli tunnustaa oman rajansa. Ensimmäinen merkki osoittaa: ennen minua on jotain, jota minä en voi ilmaista.
"Ensimmäinen kirjain ei ole kielen alku. Se on kielen muistutus omasta riittämättömyydestään."
IV. Kant ja absoluuttisen tavoittamattomuus
Immanuel Kant osoitti, että ihmismieli ei koskaan havaitse todellisuutta sellaisenaan. ’Noumenon’ mikä on ’asia sinänsä’ ja se on periaatteessa tavoittamaton. Kaikki kokemus on jo suodattunut. Sanat on vielä yksi suodatinkerros lisää. Tästä seuraa se, että absoluuttinen totuus ei ole ilmaistavissa kielessä.
"Jos absoluuttinen totuus on kielen tavoittamattomissa, sama koskee absoluuttista pahuutta."
Kaikki pahuuden nimet ovat likiarvoja. Paholainen, paha, pimeyden prinssi, ihmismielen yrityksiä nimetä jokin, joka ei taivu nimettäväksi.
Se ei tarkoita, etteikö se pahuus olisi olemassa. Se tarkoittaa, että se on olemassa kielen rajan toisella puolella.
V. Johtopäätös: kielen arkkitehtuuri
Meille on opetettu tämä perinteinen malli: ajatus → sana → ääni → merkitys. Mutta koska kieli on myös vallankäytönväline niin täytyy olla avoin sen suhteen, että luultavasti oikea malli olisi tällainen: kielto → uhri → katkos → ääni → merkitys.
Kieli ei ala äänestä. Se alkaa siitä, mitä ei saa lausua. Aleph on portti, joka estää suoran alun.
Ja koska alkua ei voi saavuttaa suoraan, koska jokainen lause kulkee sen ohi, emme koskaan puhu totuudesta. Puhumme aina jonkin ohi.
FRAGMENTTI II
De Fine Aperto
(Avoimesta lopusta)
VI. Viimeinen merkki: Omega
Jos ensimmäinen merkki on katkos ennen ääntä, on kysyttävä: mikä on viimeinen merkki? Perinteinen vastaus on Omega. Tämä on kuitenkin liian yksinkertaista. Omega esitetään loppuna. Mutta Omega ei ole piste. Omega ei ole katkaisu.
Omega on muoto, joka melkein sulkeutuu.
"Loppu, joka ei sulkeudu täysin, ei ole loppu."
VII. Ouroboros: Omega tunnistaa itsensä
Ouroboros on käärme joka syö omaa häntäänsä. Se on yksi vanhimmista tunnetuista symboleista. Egyptiläinen, kreikkalainen, skandinaavinen, atseekkien: sama kuva, eri kulttuureissa, ilman tunnettua yhteyttä. Muoto: ympyrä. Mutta sulkeutuminen on aktio, ei tila. Käärme ei ole suljettu. Se on jatkuvassa sulkeutumisen prosessissa.
"Ouroboros ei ole ympyrä. Se on ympyrä, joka tekee itsensä jatkuvasti uudelleen."
Vertaa Omegaan: Ω on ympyrä, joka ei sulkeudu. Ouroboros on ympyrä, joka sulkeutuu syömällä itsensä. Molemmat kiertävät saman ongelman, lopun ongelman, mutta tekevät sen eri tavoin eri suunnista. Ja molemmat muistuttavat O-kirjainta. Ei siksi että O olisi niistä johdettu.
Vaan siksi, että tietyt muodot palaavat aina.
VIII. Aleph + Omega + Ouroboros: suljettu järjestelmä
Aleph: alku, jota ei voi sanoa. Ensimmäinen merkki on katkos.
Omega: loppu, joka ei sulkeudu. Viimeinen merkki on aukeama.
Ouroboros: prosessi, joka kierrättää itsensä. Loppu palaa alkuun.
Yhdessä nämä muodostavat rakenteen, jossa kieli ei ala oikein eikä pääty oikein ja joka silti jatkuu, koska Ouroboros pitää sen liikkeessä.
IX. Wittgenstein uudelleen: raja, josta ei pääse pois
Wittgenstein sanoi: mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Mutta Ouroboros-rakenne lisää tähän jotain:
"Rajaa ei voi ylittää. Mutta siitä ei myöskään pääse pois."
Kieli kiertää rajaa. Aleph osoittaa rajan alussa. Omega osoittaa sen lopussa. Ouroboros osoittaa, että kiertäminen itsessään on kaikki mitä kieli tekee.
X. Paholaisen ongelma: nimeäminen ilman loppua
Jos paholaisen tai jumalan nimeä ei voi lausua, koska se on kielen rajan toisella puolella ja jos prosessia ei voi lopettaa niin Nimeämisen yritys ei voi päättyä.
Tämä selittää vanhan tavan eri kulttuureissa, nimeä vältetään, sen ääneen lausuminen tietää jopa huonoa onnea. Todellisuudessa ei nimeä ei sanota siksi, että se kutsuisi pahan luokse. Vaan siksi, että sitä ei voi saada loppuun.
Jokainen yritys nimetä absoluuttinen pahuus avaa prosessin, joka ei sulkeudu. Kuten Ouroboros, joka ei saa omaa häntäänsä kokonaan nieltyä, se vain jatkaa nielaisemista.
XI. Henkilökohtainen mielipide
Olen yrittänyt lopettaa tämän tekstin useita kertoja. En siksi, että olisi loppunut sanottava. Vaan siksi, että jokin rakenteessa ei hyväksy lopetusta.
XII. Onko loppua olemassa
Jos Omega on avoin, ja Ouroboros palaa alkuun, niin: "Aleph ei ole ensimmäinen. Se on kohta, johon palataan."
FRAGMENTTI III
De Fratre Ignoto
(Tuntemattomasta veljestä)
XIII. Lähtökohta: yksi ja sama isä
Tähän asti olemme käsitelleet kieltä rakenteena. Aleph on katkos. Omega on avoin. Ouroboros kiertää. Kieli epäonnistuu järjestelmällisesti tavoittamaan absoluuttisen. Mutta on kysyttävä, että kenen rakenne tämä on?
Teologinen perinne tarjoaa yhden vastauksen:
"Jeesus sanoo: minä olen alfa ja omega, alku ja loppu. Ilmestyskirja 22:13."
Eikä Ourobouros ole ainoa käärme. Yksi käärme on alusta saakka läsnä Eedenin (Genesiksen) puutarhassa. Se käärme on Lucifer, valontuoja. Mutta ei paholainen ole ainoa, joka ottaa käärmeen muodon. Sillä Jeesuskin teki niin Johanneksen evankeliumissa 3:14 kun hän vertaa itseään Mooseksen pronssikäärmeeseen.
Sama symboli. Kaksi hahmoa. Yksi isä.
XIV. Lucifer: käärme ennen käärmettä
Lucifer ei ole alkuperäisessä heprealaisessa tekstissä paholainen. Hän on helel ben shahar eli aamuntähti, Venuksen toinen nimi. Jesajan kirjassa 14:12 hänen lankeemuksensa on ylpeyden tarina, ei pahuuden.
Paholainen Vanhassa testamentissa Mooseksen kirjoissa ei ole nimetty Luciferiksi heprealaisessa teksteissä. Siellä se on nahash eli käärme, viisas, houkutteleva. Yhdistäminen tapahtui myöhemmin, latinankielisessä traditiossa. On kiehtovaa, että pahuuden symboli ja viisauden symboli ovat sama symboli.
Ouroboros on käärme, joka syö itsensä, mutta se on myös käärme, joka tietää oman loppunsa ja jatkaa silti.
Gnostilainen traditio otti tämän vakavasti. Ofiilit eli käärmepalvojat tulkitsivat käärmeen pelastajahahmoksi, joka vapautti ihmisen tietämättömyyden vankilasta.
XV. Lucifer-käännösongelma
Hieronymus käänsi heprealaisen helel ben shaharin latinaksi: lucifer eli valontuoja. Se oli hänen valintansa vuonna 405 jKr.
Sama sana esiintyy Pietarin toisessa kirjeessä 1:19. Mutta siellä se viittaa Jeesukseen.
Sama sana. Kaksi hahmoa. Yksi käännös. Myöhempi perinne ratkaisi ongelman isolla kirjaimella: Lucifer on paholainen, lucifer on valo. Mutta suomen kielessä edes tämä erottelu ei toimi sillä valontuoja on valontuoja.
XVI. Nietzsche: hyvän ja pahan tuolla puolen
Friedrich Nietzsche kysyi, kuka on päättänyt mitä pahuus on.
Hän erottaa kaksi sanaa: schlecht (heikko) ja böse (aktiivisesti paha). Orjamoraalin luoma jako.
"Jumala on kuollut. Ja me olemme tappaneet hänet. Iloinen tiede, §125."
Tämä ei ole ateistinen julistus. Se on diagnoosi: olemme rakentaneet järjestelmän, jossa absoluuttinen arvo on poistettu. Mutta järjestelmä jatkuu ilman sitä tosin tyhjänä kehikkona. Ouroboros ilman sisältöä. Rakenne, joka kiertää, mutta ei enää tiedä mitä se kiertää.
Nietzsche ei vastannut kysymykseen mitä tapahtuu symmetriselle vastakohdalle. Hän kysyi eri kysymyksen. Mutta rakenne jättää aukon.
Lyhyt yhteenveto:
Kant osoitti kielen rajat. Wittgenstein osoitti hiljaisuuden. Nietzsche poistaa sen, mikä antoi rajoille merkityksen.
Jäljelle jää rakenne ilman sisältöä. Juuri kuten Omega, muoto vailla sulkeutumista.
XVII. Levinas: pahuus Toisena
Emmanuel Lévinas oli liettualaissyntyinen ranskalainen filosofi. Hän kehitti oman fenomenologisen näkemyksensä, joka jatkaa Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin fenomenologiaa ja liittyy samalla juutalaiseen perinteeseen. Fenomenologia on tieteenfilosofinen suuntaus, joka tutkii todellisuutta yksilön koetun kokemusmaailman kautta. Se keskittyy ilmiöiden (fenomenon) tarkasteluun sellaisina kuin ne ilmenevät tietoisuudelle, korostaen subjektiivista havaintoa, elämyksiä ja merkityksiä. Keskeistä on ennakko-oletusten sulkeistaminen (reduktio) ja pyrkimys ymmärtää kokemuksen ydin.
Emmanuel Levinas kysyi Holokaustin jälkeen: voiko pahuus olla täysin Toinen. Jotain, joka ei mahdu mihinkään olemassa olevaan kategoriaan? Levinas puhuu “il y a”:sta, joka ilmenee muodottomana tyhjyytenä, pelottavana neutraaliutena, josta merkitys puuttuu. ”Il y a” on Levinasin mukaan se, mikä jää jäljelle, jos maailmasta poistetaan kaikki oleva. Silloin se on poissaolon läsnäolo, joka ei ole nimettävissä miksikään olevaksi
Levinasille eettinen kohtaaminen tapahtuu Toisen kasvoissa. Mutta absoluuttinen pahuus on Levinas-viitekehyksessä jotain, jolla ei ole kasvoja. "Kasvottomuus ei tarkoita poissaoloa. Se tarkoittaa läsnäoloa, jota ei voi osoittaa."
”Il y a” on olemassa ja se kuvaa pelottavaa, kasvotonta olemassaoloa, jota ei voi poistaa eikä nimetä.
Ei kukaan. Ei mikään. Mutta on.
Levinas palaa Kantiin: noumenon, joka ei taivu havainnoksi. Wittgensteiniin: se, mistä täytyy vaieta. Alephiin: katkos ennen ääntä.
XVIII. Sama isä, eri tehtävät
Abrahamistisessa teologiassa sekä Jeesuksella että Luciferilla on sama isä. Yksi isä. Kaksi poikaa. Toinen kaunein enkeleistä, toinen vapahtaja. Jeesus sanoo: minä olen alfa ja omega. Lucifer vastaavasti on käärme, Ouroboros, joka ei lopu. Jeesus edustaa kielen sisäistä rakennetta: alku ja loppu, suljettu kehä. Lucifer edustaa kielen ulkopuolta: se mikä ei sulkeudu, se mitä ei voi nimetä.
"Ilman Luciferia Jeesuksen lupaus olisi triviaali. Suljettu kehä ei tarvitse vartiointia, ellei joku yritä pitää sitä auki."
FRAGMENTTI IV
De Umbra Integrata
(Integroidusta varjosta)
XIX. Lucifer: käännösongelma, kun tekstit rinnakkain
Tämä osio ei sisällä väitteitä. Tämä sisältää raamatun tekstikohdat rinnakkain.
KOHTA VIITTAA
Jesaja 14:12 (hepr.) helel ben shahar — aamuntähti
Jesaja 14:12 (Vulgata, 405 jKr.) lucifer — valontuoja
Jesaja 14:12 (tulkinta 500-luvulta) Lucifer — langennut enkeli, paholainen
2. Pietarin kirje 1:19 (kreik.) phosphoros — valontuoja
2. Pietarin kirje 1:19 (Vulgata) lucifer — valontuoja
2. Pietarin kirje 1:19 (viittaa) Jeesus Kristus
Ilmestyskirja 22:16 kirkas aamutähti — Jeesus
Johannes 3:14 (Jeesus itsestään) kuten Mooses nosti käärmeen autiomaassa
Sama sana. Kaksi hahmoa.
Hieronymus valitsi sanan lucifer kuvaamaan molempia.
XX. Jung: varjo ja sen veli
20.1 Varjo
Carl Gustav Jung kutsui varjoksi kaikkea sitä, mitä yksilö ei tunnista itsessään. Kaikkea, mikä on torjuttu, kielletty, integroitu tiedostamattomaan. Varjo ei ole pahuus. Se on se osa itseä, jota ei ole hyväksytty. Mutta torjuttu ei katoa. Se kasvaa.
"Mitä enemmän valoa, sitä syvempi varjo. — Jung, Psykologia ja uskonto, 1938."
Tämä on Jungin enantiodromia (periaate, jonka mukaan asiat muuttuvat aikanaan vastakohdikseen). Eli äärimmilleen viety hyvyys tuottaa vastavoiman. Pyhimys ja hirviö ovat saman psyykkisen prosessin ääripäät. Toisin sanoen se on Ouroboros psykologian kielellä.
Enantiodromia on Herakleitokselta lainattu käsite. Psyykkisten vastakohtien pakollinen kääntyminen toisikseen. Ei metafora vaan Jungin mukaan psyyken laki.
20.2 Kristus ja hänen varjonsa: Aion
Jungin myöhäisteos Aion (1951) analysoi Kristus-hahmoa psykologisena arkkityyppinä — ei teologisena väitteenä.
"Kristushahmo on niin täydellisesti hyvä, niin täydellisesti valoisa, että hänen varjonsa, se mitä hänestä on jätetty pois, on yhtä suuri kuin hän itse."
Lucifer ei ole Kristuksen vihollinen. Lucifer on Kristuksen varjo.
Sama isä. Eri integraatiotaso.
Kun jokin arkkityyppi esitetään absoluuttisen hyvänä eli ilman varjoa, ilman ambivalenssia, silloin tiedostamaton tuottaa vastapainon. Se on psyyken tasapainomekanismi. Ja vastapainon nimi on se, jota ei lausuta.
20.3 Varjo opittuna konstruktiona
Varjo ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, mitä kulttuuri, perhe ja yhteisö kieltävät. Mikä on hyväksyttyä, integroidaan valoksi. Mikä kielletään, painuu varjoon.
"Rakenne on universaali. Sisältö on kulttuurinen."
Aleph on universaali. Se mitä ei saa lausua, se vaihtelee.
XXI. Hegel: pahuus prosessina
Georg Wilhelm Friedrich Hegel esitti, että todellisuus on dialektinen prosessi: teesi kohtaa antiteesin, josta syntyy synteesi eli korkeampi yhtenäisyys, joka sisältää molemmat.
"Paha ei ole hyvän negaatio. Se on hyvän kehitysvaihe."
Ouroboros ei syö häntäänsä huvin vuoksi. Se syö sen, koska prosessi vaatii. Hegel esittää myös herra-orja -dialektiikan: herra tarvitsee orjaa tunnustukseen. Hyvä tarvitsee pahaa määrittyäkseen. Ne eivät ole itsenäisiä.
"Jeesus tarvitsee Luciferia. Ei vihollisekseen vaan peiliksi, jossa näkee itsensä kokonaisena."
Felix Culpa = onnellinen synti. Ilman Aatamin lankeemusta ei olisi Kristusta. Lucifer teki välttämättömän teon. Lucifer on Hegelin antiteesi.
XXII. Zimbardo ja Baumeister: pahuus rakenteen tuotteena
22.1 Zimbardo: Lucifer-efekti
Philip Zimbardo johti vuonna 1971 Stanfordin vankilakokeen. Satunnaisesti valitut opiskelijat jaettiin vartioihin ja vankeihin. Koe piti kestää kaksi viikkoa. Se lopetettiin kuudessa päivässä. Vartijat olivat muuttuneet sadistisiksi. Ei siksi, että he olivat sadisteja. Vaan siksi, että rakenne antoi luvan. Zimbardo nimesi myöhemmän kirjansa tästä: The Lucifer Effect (2007).
"Pahuus ei asu ihmisessä. Se asuu tilanteessa. Rakenne vapauttaa varjon."
Zimbardo itse oli kokeen johtajana niin syvästi mukana, että hänen piti ulkopuolinen pysäyttää koe. Tarkkailija oli myös subjekti. Tämä on tuttu rakenne.
22.2 Baumeister: pahuus konstruktiona
Roy Baumeister tutki pahuutta uhrin ja tekijän perspektiivien välisenä kuiluna. Sama teko näyttää erilaiselta riippuen siitä, kummalta puolelta katsoo.
"Pahuus ei ole ominaisuus. Se on narratiivi, jonka uhri rakentaa selittääkseen kärsimyksensä ja narratiivi, jota tekijä kieltäytyy tunnistamaan."
Jos pahuus on narratiivi, se on kielen tuote. Jos kielen tuote, se on kielen rajojen tuote.
Jos se todella on kielen rajojen tuote, kuten meille opettaa Kant, Wittgenstein, Aleph niin absoluuttinen pahuus on konstruktio, joka osoittaa sinne minne kieli ei yletä.
Se ei tarkoita, ettei kärsimys ole todellista.
Se tarkoittaa, että kärsimyksen syy on kielen rajan toisella puolella.
XXIII. Lucifer-efekti ja tämä teksti
Zimbardo havaitsi, että rakenne muuttaa ihmistä. Ei nopeasti. Asteittain.
"Rakenne vapauttaa varjon. Teksti on rakenne. Lukija on subjekti."
CORPUS TACITUM
Fragmentit I–IV
De Initio Tacito
De Fine Aperto
De Fratre Ignoto
De Umbra Integrata
