Itsemurha

[horrorpop]

Mitä pitäisi tehdä kun läheinen puhuu itsemurhasta? Puhuu siihen tyyliin, että ei hänellä ole enää mitään minkä takia elää... Mitä voi tehdä?! Haluaisin jotenkin helpottaa hänen oloaan, mutta jos hänen ajatukset on sen suuntaiset ettei mitään enää voi tehdä... Ja kun henkilön tuntien tiedän, ettei puheet ole mitään sanahelinää.

[rosamarine]

Mitä pitäisi tehdä kun läheinen puhuu itsemurhasta? Puhuu siihen tyyliin, että ei hänellä ole enää mitään minkä takia elää... Mitä voi tehdä?! Haluaisin jotenkin helpottaa hänen oloaan, mutta jos hänen ajatukset on sen suuntaiset ettei mitään enää voi tehdä... Ja kun henkilön tuntien tiedän, ettei puheet ole mitään sanahelinää.

Jotenkin tulee mieleen, että ystäväsi hallitsee sua puheillaan ja ehkä kiusaakin kertomalla aikeistaan sinulle? Onko ystäväsi huomionhakuinen ja ehkä itsesäälinenkin?
Kerronpa sulle yhden pienen tarinan. Olipa kerran nuori tyttö ja nuori poika. Heillä oli kamala tarve alkaa leikkimään kotia liian aikaisin. Yhdessäolo toi mukanaan paljon kasvukipuja, riitelyjä ja itsetuhoisia ajatuksia.
Pojalla ei ollut hyvä olla ja pian hän huomasikin hallitsevansa tyttöä uhkailemalla tekevänsä itsemurhan. Muutamia epäonnistuneita itsemurhayrityksiä olikin ja se kasvatti tytössä huolta sekä ajatusta, että poikaa ei voinut jättää oman onnensa nojaan, muuten tyttö olisi vastuussa pojan ratkaisusta.
Vihdoinkin tyttö tajusi, että poika käytti häntä sumeilemattomasti hyväkseen ja lopetti pojan itsesäälin ruokkimisen sanomalla, että "Tee se itsari, se on sun valinta ja siinähän lopetat elämäs siihen, mutta ei mun elämä siihen lopu enkä mä sua sure vuositolkulla jos niin luulet".
Itsemurhapuheet loppuivat siihen päivään ja poika on elävien kirjoissa vieläkin.

Aina kun ihminen puhuu itsemurhasta, se on jonkinlainen näkymätön avunhuuto pahaan oloon. Suurin osa itsemurhakanditaateista ei halua oikeasti kuolla, vaan kyseessä on säälin hakeminen, huomionhakua ja joissain tapauksissa läheisten kontrolloiminen. Jos/kun ihminen haluaa tappaa itsensä, ja on vakaasti päättänyt mielessään lopettaa päivänsä, se on yllättävän helppoa, eikä silloin tarvita isoja palopuheita itsemurhan toteuttamiseen.
Parhaiten autat kaveriasi, kun et lähde hänen käsikirjoittamalleen säälilinjalle voivottelemaan tilannetta. En tunne tapaustasi, enkä uskalla mennä kertomaan, mitä sinun pitäisi sanoa hänelle.
Kantani muutenkin kaikkiin itsemurhakanditaatteihin on, jos tekee mieli tappaa itsensä, niin siitä vaan, antaa palaa.
Ärsyttää näissä itsarityypeissä se, että tuolla on monta miljoonaa ihmistä, kenellä on asiat paljon huonommin ja he haluaisivat elää. Täällä hyvinvointivaltiossa sitten on porukkaa, ketkä eivät halua elää...

[Hexan]

Ärsyttää näissä itsarityypeissä se, että tuolla on monta miljoonaa ihmistä, kenellä on asiat paljon huonommin ja he haluaisivat elää. Täällä hyvinvointivaltiossa sitten on porukkaa, ketkä eivät halua elää...

Ei asia ole ihan noin yksioikoinen, vaikka olenkin samaa mieltä ettei toisen itsaria voi estää paitsi ehkä akuutti tilanteessa väkisin.

Yksilöstä on kiinni miten hyvin tai huonosti menee, onhan täälläkin paljon sairaita (kliininen masennuskin on sairaus) ja köyhiä ihmisiä, köyhyys Suomessa vain on erilaista kuin köyhyys Afrikassa jo ilmasto-olojen takia. Ihminen mittaa onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan suhteessa ympäristöönsä. Toiset ihmiset ovat peilejä, joista ihminen näkee itsensä. Itsemurha aikeisiin liittyy melkein aina ihmissuhteiden vähittäinen katoaminen ja heikkeneminen.

Kaikkien elämässä on plussia ja miinuksia, hyviä ja huonoja puolia. Kun miinukset ylittävät rankasti plussat, alkaa ihan täysjärkisenkin ihmisen mielessä usein käydä itsemurha-ajatuksia. Joillain enemmän joillain vähemmän. Pitäisi itsekin yrittää aina pitää huolta siitä että on plussia elämässä, mielekkäitä asioita. Joskus kuitenkin ei voi enää itse vaikuttaa asioihin vaan joillain ihmisillä käy hyvin huono onni ja kaikki tärkeät asiat romahtavat yhtä aikaa. Kadulle joutuneiden kertomuksissa oli, että työttömyys ja avioero olivat osuneet yhtä aikaa, tai useamman läheisen menetys, ja oma sairaus. Silloin joku joka on vielä halunnut elää on joutunut kadulle, tekemään hidasta itsemurhaa, kun joku toinen on saman tien ampunut aivonsa pellolle.

[rimma]

Ärsyttää näissä itsarityypeissä se, että tuolla on monta miljoonaa ihmistä, kenellä on asiat paljon huonommin ja he haluaisivat elää. Täällä hyvinvointivaltiossa sitten on porukkaa, ketkä eivät halua elää...

Lainaan itekki nyt tuota kohtaa ja sanon oman mielipiteeni.

Minusta pahaolo ja se että "asiat on jollakin muulla huonommin" on todella suhteellista.
Jos synnyt paikkaan ja aikaan jossa on asiat alkujaan huonosti niin voit iloita pienestä määrästä ruokaa ja vettä pitäen niitä hetkiä syynä elää. Toinen taas kituisi ja kärsisi henkisesti ja fyysisesti kovastikkin tästä ruoka/vesimäärästä ja lopulta pitäisi elämää liian vaikeana kärsimyksiin nähden.

Kaikki riippuu suuresti tosiaan siitä millaisiin oloihin syntyy tai tottuu. Toisen muki on ongelmatilanteessa puoliksi täysi toisella puoliksi tyhjä. Jonkun masennus on hänessä persoonallisuudenpiirre joka elää mukana kun toiselle se on viimeinen luku kirjaan. Näitähän riittää. Ei minusta yksikään itsemurhan tehnyt ole ollut yhtään sen turhempi jannu kun kukaan muukaan ja päätös on täysin oma siinä vaiheessa kun sille tuntuu.

Tässä on vaan yksi mutta ja tätä mieltä olen ollut alusta asti. Jokaisella itsemurhaajalla on viimeinen vastuu siitä että hänen lapsensa eivät näe häntä roikkumassa hirressä tai heidän ei tartte rämpiä aivojen seassa. Myöskään muiden henki ei saa olla vaarassa itseä murhatessa, se on täysin sinun oma juttu.

[Charon]

Mitä pitäisi tehdä kun läheinen puhuu itsemurhasta?

Jos on aihetta epäillä taustalla olevan muutakin kuin huomionhakua, on yksi ajatus houkutella hänet menemään terveyskeskukseen. Itsetuhoisuus kielii jonkinlaisesta mielen sairaudesta ja mikäli lääkäri toteaa tilanteen huolestuttavaksi, saattaa mahdollisuutena olla jopa sairaalahoito. Siellä henkilö on ainakin turvassa itseltään. Lisävinkkejä.

Siitä olen rosamarinen kanssa samaa mieltä että näissä puheissa on paljon mukana säälinkerjuuta. Kaipa ne aidotkin avunpyynnöt huomattaisiin helpommin, mikäli ihmiset eivät turhaan huutelisi sutta heti kun vähäsen elämä potkasee.

[PaulaDrew]

En oikein ymmärrä sitä logiikkaa, että jos läheinen kaipaa huomiota ja myötätuntoa, niin sitä ei pitäisi hänelle antaa ennen kuin on tosi kyseessä. Jos oikeasti on sitä mieltä, että on aivan sama tekeekö läheinen itsemurhan vai ei, on "tee se, antaa palaa" -asenne ymmärrettävä, mutta muuten mielestäni kaikki itsemurhapuheet kannattaisi ottaa vakavasti.

En tiedä mistä on lähtenyt käsitys, että "ne jotka puhuvat itsemurhasta, eivät sitä tee", mutta ainakin se on suhteellisen syvään juurtunut ja uskon että se on ollut osallisena monen ihmisen hengenmenetykseen. Saattaa olla, että vakaasti päätöksen tehnyt ihminen ei puhu itsemurhasta etukäteen, mutta sitä suuremmalla syyllä hätähuutoihin pitäisi mielestäni vastata, koska voi olla vielä toivoa saada napatuksi siinä rajalla keikkuvasta ihmisestä kiinni.

Itsemurhapuheet ovat raskaita kuunnella ja ikinä ei tiedä mitä sanoa ja tilanne on hämmentävä, mutta ainakin omassa ystäväpiirissäni sen verran harvoin itsemurhapuheita tulee, että jaksan kyllä kuunnella ja pohtia sekä kartoittaa tulevaisuudennäkymiä ja avunsaantimahdollisuuksia välittämättä siitä onko se ihan viimeisin tosipaikka nyt kyseessä vai ei. Lisäksi uskon että monet, jotka toistuvasti kaipaavat sääliä ja uhkailevat tappavansa itsensä, eivät "ryhdistäydy" sillä, että osoitetaan miten vähän heidän puheensa ketään kiinnostavat vaan ennemminkin huomatessaan että puheet otetaan vakavasti ja ne aiheuttavat suurta vaivaa ja huolta läheisille.

Itsemurhalla uhkailu keinona kontrolloida läheisiä on mielestäni eri asia, ja itsekin sellaisessa tilanteessa olleena minusta se on aika helppo tunnistaa, toisin kuin hätähuudon ja itsemurhapäätöksen välinen ero.

[Kylli]

Ne, jotka mainitsevat itsemurha-ajatuksistaan ääneen, ovat todennäköisemmin avun ulottuvissa. Kun taas puolestaan niitten, jotka eivät kykene ajatuksistaan edes ohimennen mainitsemaan, hätä jää helpommin tunnistamatta. Tästä syystä vaikuttaa siltä, että ne ääneen puhuvat eivät itsemurhaa sitten lopulta tee.

[esmes-]

no samperi ku en nyt löydä lähdettä tähän, mut muistan lukeneeni että lähemmäs 95% itsemurhan tehneistä on joskus maininnut asiasta ääneen tuttavilleen. en ottais sitä riskiä et diagnosoisin omasta itsemurhastaan puhuvan ihmisen ainoastaan huomionhakuiseksi.

[Kylli]

^Juuri näin. Sekä niillä, jotka asiasta mainitsevat, että niillä, jotka eivät sitä tee, saattaa olla taustalla ihan yhtä vakavasti otettava tilanne. Mutta ajatustenlukua aika harva osaa joten siksi ne, jotka aisasta kykenevät edes rivien välistä viestittämään, saavat todennäköisemmin apua. Itsemurhasta ja omista itsemurha-aikeista/suunnitelmista/ajatuksista kertominen on aina vakavasti otettava hätähuuto.

Mutta kuten rikoskollega PaulaDrew yllä totesi, on myös niitä, joille se on tietynlainen vallankäytön väline. Vakavasti otettava asia sekin.

[loneliness]

Läheisten muuttunut käytös on usein merkki siitä, että jokin on pielessä ja henkilö vetäytyy omiin oloihinsa eikä ole kiinnostunut muiden ihmisten seurasta. Tuli myös mieleen skenaario, että selvinpäin ihan ookoolta vaikuttava tyyppi alkaa humalassa olemaan kummallisen synkkä puheissaan ja uhkaa mahdollisesti itsemurhalla. Humalassa monet kulissit kaatuvat ja ne sielun synkimmät ajatukset tulevat usein esille. Hämmentävä näky nähdä kukkoileva paha poika itkeä tihrustamassa viinapäissään.

[VoDKa]

Läheisten muuttunut käytös on usein merkki siitä, että jokin on pielessä ja henkilö vetäytyy omiin oloihinsa eikä ole kiinnostunut muiden ihmisten seurasta.

Yksi paheistani on unet, joiden sanaan/ohjeisiin luotan hieman liiankin kanssa. Viime yönä unessani sana "itsemurha" oli vahvasti edustettuna, joten pidin sitä merkkinä tulla lukemaan tätä ketjua, jota olen vältellyt kiinnostuksenpuutteen vuoksi viime viikot.

Ja niinpä täältä löytyikin jotain, johon haluan vastata. Lähinnä pystyn puhumaan vain omasta puolestani, koska en tunne muita tälläisen prosessin kautta menneitä, enkä ole itsekään varma missä sen puoleen ollaan menossa. Tämä kuitenkin sekä tukee, että ei tue sanomianne asioita samanaikaisesti. Juttu on pitkä ja minun on pakko kertoa näistä pienistäkin yksityiskohdista välillä, jotta saatte kokonaiskuvan siitä, miten masentunutta ja itsemurhaan taipuvaista henkilöä kohdellaan tämän päivän Suomessa.

Itsemurha on asia, jonka olen halunnut toteuttaa jo jostain kolmosluokalta lähtien. Silloin harkitsin yksinkertaisia tapoja, ainoita joita tiesin mahdolliseksi kohdallani; ranteiden auki viiltämistä tai lääkkeiden yliannostusta. Kuten näkyy, olen yhä elossa. Itsemurhahalu tosin kasvoi vuosien saatossa rankasti, aloin vetäytymään jo hyvin varhaisessa vaiheessa ala-asteella (kuten lone ylempänä mainitsi yhdeksi merkiksi) ja sen sijaan, että olisin ollut vilkas ja leikkisä, kuten silloin olin, kävelin vain nopeasti katse maassa ihmisten ohi, välttelin kontakteja ja sosiaalista toimintaa. Eli juuri ne perusmerkit, mitä tälläisissä tilanteissa tapahtuu. Kuinka moni reagoi siihen? Ei yksikään. Ei yksikään opettaja, oppilas, vanhempani, sukulaiseni. Näin suuri on voima suomalaisissa ihmisissä nähdä merkit tai halu auttaa. Joskus jopa harmittaa, etten tappanut itseäni jo silloin ala-asteella, koska se olisi takuulla auttanut myöhemmin muita ihmisiä. Kohuhan siitä olisi noussut ainakin takuuvarmasti, noita ala-asteikäisiä itsemurhaajia kun ei juurikaan löydy. Ehkäpä silloin joku olisi osannut puuttua kaikkiin niihin epäkohtiin, mitä lapsi voi kokea siihen aikaan. Ironista kyllä, se oli vielä sitä aikaa kun Läntinen teki kappaleen koulukiusaamisesta ja muutenkin koko koulukiusausjuttu oli tapetilla. Ravattiin koulunkin kanssa tapahtumissa, joissa paasattiin siitä. Kuitenkin, nyt jatketaan siitä itsemurha-aiheesta, eikä tälläisestä.

Jatkoin tästä amikseen, jossa tilanne ei ollut lähellekään niin huono kuin aiemmin. Hieman piristyin ja onnistuin jopa leikkimään sosiaalista välillä. Liian kakara olin kuitenkin yhä ja se menneisyys painoi liikaa niskaan. Joku sanoo tähän väliin, että ei pidä välittää, antaa menneiden olla. Sanoja on hyvä ja kokeilee sitä, miltä se tuntuu, kun mieli on paskoina ihan rehellisesti. Tässä vaiheessa, 6-7 vuotta sen alkamisen jälkeen minulla todettiin vakava depressio (yllätys, yllätys). Koulu jäi kesken viimeisenä vuonna (olin luokan huonoin oppilas ja lukuisia suorittamattomia kursseja oli koko ajan listalla...) ja sille se olikin se ja sama, kun ei vain jaksanut kiinnostaa. Eikä jaksanut ihmisiäkään, tässäkään vaiheessa kukaan ei tarjonnut apua, vaikka asuin yksin, minulla ei ollut minkäänlaista sosiaalista elämää taaskaan ja istuin päivät pitkät vain asunnollani. Viikonkin puhumattomuus oli normaalia, kun kukaan ei ottanut yhteyttä millään tavoin. Aloin tarkoituksenmukaisesti satuttamaan itseäni, hankkimaan erilaisia vammoja ja viiltoja. Ihmeellistä kyllä, se ihan oikeasti parantaa oloa hetkeksi kerrallaan.

Sattuman kaupalta muutin pois tuolta paikkakunnalta ihan uudelle, yli 200km päässä alkuperäiseltä seudulta sijaitsevaan kaupunkiin. Kävin lyhyen koulutuksen, tein sekä työharjoitteluja, että ihan oikeaa duunia, mutta vain lyhyitä pätkiä aiemmista johtuen. Itse en hoitoon hakeutunut, sillä en kokenut sen voivan auttaa minua. Lisäksi uskoin naiivisti käsitykseen, että paranen kyllä itsekseni, kunhan vain jaksan käydä töissä. Eihän siitä seurannut tietenkään mitään järkevää, välillä kaikki paheni, mutta helpotusta toi silloinen kämppikseni; vaikka asiasta ei koskaan puhuttukaan, pelkkä toisen ihmisen läsnäolo päivittäin helpotti oireita joissain määrin. Hain muutamaan otteeseen lääkityksenkin jo tilalleni siinä vaiheessa, mutta helpoksi ei sitäkään oltu tehty. Olin saanut tosiaan diagnoosin edellisellä paikkakunnalla, kävin jopa terapiassa muutaman kuukauden (en kokenut saavani siitä mitään irti, kaikkea muuta), mutta tällä uudella paikkakunnallani kävikin niin, että olin heidän mukaansa täysin terve ja jouduin tk-lääkäristä aloittamaan kaiken taas... Joka kertoi omaksi mielipiteekseen pelkän uupumuksen, sen saman, jota joskus käytetään kun ihminen "hieman väsähtää töissä". Sain lääkeoppaasta suurinpiirtein silmät kiinni ja sormella tökätyn lääkityksen, joka aiheutti vain kolmen päivän täyden sairauden kaikkine klassisine oireineen. Kolmeen päivään en pystynyt muuta kuin makaamaan sängyssä pimeässä huoneessa silmät kiinni jonkinlaisessa koomassa. Ei siis järin hyvä aloitus! Jatkoin kuitenkin tuota lääkitystä jonkin aikaa, mutta lopetin sen siinä vaiheessa, kun huomasin pakkauksen olevan tyhjä ja rahapulan päällä. Jo ensimmäisenä päivänä sain järkyttäviä vierotusoireita (joita lääkärin mukaan siis ei tulisi tästä lääkkeestä. On se hyvä mitä kaikkea lääkärit tietävät!), seuraavana päivänä menin suosiolla sosiaalitoimistoon kysymään apua, kun en saanut mistään rahaa uuteen lääkepakettiin ja oireet olivat järkyttäviä. Minulla on kova kynnys tuon avun pyytämisen suhteen, mutta silloin koin sen pakolliseksi. Näin työntekijäni käytävällä ja pysäytin hänet huoneensa ovella, ennen kuin hän meni sisälle. Kerroin tilanteeni ja hän katsoi minua ja alkoi nauramaan, leikki muka ottavansa taskustaan rahaa ja ojentavansa sen minulle. "Sori, ei mulla ole!" Ja sen jälkeen ovi kiinni ja katosi omaan huoneeseensa.

Tällöin aloitin vieroituksen lääkkeestä, koska pelkäsin joutuvani samaan tilanteeseen vielä uudestaankin tulevaisuudessa.

Sinnikkäästi jatkoin muutamien kuukausien työhommien tekemistä kerrallaan. Olin alkanut puhumaan itsemurhasta melko avoimesti jo tässä vaiheessa mm. netissä, mutta kukaan ei reagoinut siihen, mikä toki on ymmärrettävää. Netti kun on netti, ei siellä kukaan ota ketään tosissaan. Tätä oli jatkunut vuosia jo, enkä välillä uskonut enää itsekään itseäni. Ja silti samaan aikaan tunsin vahvasti, että minun on tehtävä se vielä. Asetin itselleni päivämääriä ja vuosia, mutta jostain syystä niiden aikaan elämä oli jälleen vähintään edes siedettävää, joten mitään en tehnyt. Edelleen ihmiset naureskelivat kun kerroin suunnitelmistani, pitivät sitä yhtenä suurena vitsinä. Huutelivat vain, että olen angstinen teini ja että se menisi ohi, kunhan kasvaisin. Ehkäpä niin, uskoin siihen jopa itsekin. Ehkä mitään masennusta ei ollutkaan, ehkä tämä on normaalia. Ehkä olen myöhässä kehityksessäni ja tämä kuuluu vielä murrosikäisyyteen. (Olin tuolloin 20-21.)

Kaikki hommat alkoivat jäämään kesken. Lopetin työharjoitteluja ja osa-aikahommia liiankin aikaisin, kun ei pää enää kestänyt. Pidin muutaman kuukauden kerrallaan tarkoituksella lomaa ja sitten palasin jälleen yhteen hommaan, jonka uskoin olevan minulle ihan ok. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, sain kulkea työssäni melko vapaasti. Kunnes... Pomo. Eräänä aamuna olin kulkemassa käytävää pitkin kun pomoni tuijottaa minua ja ihan täysin varoittamatta alkaa riehumaan. "En saatana jaksa katsoa kun kävelet noin vitun laiskan näköisesti!" Tilanne oli todella outo, sillä kävelin ihan normaaliin tapaani, eikä kukaan ole koskaan luonnehtinut sitä laiskaksi, kaikkea muuta. Pomon hiillostus jatkui seuraavina päivinä, joka päivä tuli jotain vittuilua niskaan ja täysin aiheettomia syytöksiä. Eräänä aamuna hän jopa käveli perässäni vittuilemassa ja suoraa huutoa huutamassa työaikani jälkeen, kun olin lähdössä pois jo. Aiemmin olin tehnyt jopa 12 tunnin päiviä sen 2 tunnin sijasta mikä oli kirjoitettu sopimukseen, joten ilmeisesti nyt äijää sapetti, kun en enää jaksanut tehdä yhtä pitkiä päiviä viikolla. Silloin sain tarpeekseni ja ilmoitin jääväni sairaslomalle. Koska äijä pisteli niin vihaksi, olin kuukauden putkeen lomalla ja nostin täyden palkan koko ajasta, ennen kuin irtisanoin itseni. Mukavan pomon kohdalla olisin tietenkin irtisanonut itseni välittömästi, mutta tässä tapauksessa toimin näin. Melkein olisi pitänyt ottaa toisenkin kuukauden palkka...

Mutta tästä lähti lähes parin vuoden loma, jona aikana tutustuin sitten mm. Murha.Infoon. Täällä törmäsin erääseen henkilöön, joka neuvoi hankkimaan reseptitöntä luontaistuotekaupan lääkettä helpottamaan oloani. Skeptisyydestäni huolimatta päätin kokeilla ja yllätys yllätys, aine auttoi. Paljon paremmin ja nopeammin kuin aiemmin saamani reseptilääke ja vieroitusoireita ei todellakaan ole, jos joskus rahatilanne onkin heikompi. Sen avulla pääsin ylös kuopasta, aloitin erään homman missä todella olin ja olen yhä hyvä, sain pelkkää kiitosta pomoltani ja tunsin olevani jälleen ihan oikea ihminen. Jouduin muuttamaan koulutuspaikan takia jälleen uudelle paikkakunnalle, mutta jatkan samalla etätyönä tuota samaa hommaa kuin edellisellä paikkakunnalla, pomon pyynnöstä. Tuota luontaistuotelääkettä en ota enää säännöllisesti, mutta silloin, kun huomaan väsymyksen oireiden alkavan taas esiintyä. Itsemurhasta puhun edelleen, tosin huomattavasti vähemmän kuin ennen, mutta aina se mahdollisuus on olemassa ja pidänkin sitä luvallisena takaovena elämässäni. Joskus saattaa mennä muutamia päiviä kun aihe on taas tosi läheinen, mutta mitään pitkiä kausia ei ole ollut aikoihin enää. Opiskelen (olen luokan parhaita oppilaita), teen sivutyönä sitä aiempaa hommaani ja elämä on ihan ookoo suoraan sanottuna tällä hetkellä. Vaikkakin, aina kun mainitsen masennuksen ja itsemurha-ajatukset, olen kuulema yhä jopa joidenkin minfolaisten mukaan "pelkkä angstinen teini". Jep! 24 vuotta mittarissa ja yhä olen angstiteini.

Koko jutun pointti? Lienee se, ettei suurinta osaa oikeasti jaksa kiinnostaa, teit sen itsemurhan tai et. Voit puhua siitä, voit tehdä selviä merkkejä itseesi, yrityksiä ja kokeiluja, mutta harvaa se jaksaa silti kiinnostaa. En tiedä onko se merkki sitten siitä, että itsemurha oikeasti olisi oikeutettua. Ketäpä se kiinnostaa elää maailmassa, jossa läheisten mielestä olet ihan turha ja yksi hailee. Älkääkä väittäkö ettei näin ole, kyllähän tuo nyt on ihan selvää jo. Jos kerrot, että haluat tappaa itsesi eikä kukaan reagoi kuin sanomalla korkeintaan voi voi tai jopa haukkumalla sinut siitä hyvästä, niin sama se on painaa liipaisinta ja häipyä. Siinäpähän jäävät sitten ihmettelemään, kun ei elämä maistunut pieni piiri pyörii-leikkimaailman keskellä.

[maija turjukka]

Kiitos, VoDKa, omasta kertomuksestasi. Se vahvisti näkemystäni siitä, että masentuneelle ja itsetuhoiselle ihmiselle tärkeintä olisi tulla kuulluksi. Ihan sama, onko se kuuntelija läheinen tai nettituttu, pääasia on, että uskaltaa kertoa omasta pahasta olostaan jollekulle. Olkoonkin vaikka "vain" huomion hakemista, mutta sille masentuneelle kyseessä on kuitenkin se kaikkein tärkein asia juuri sillä hetkellä.

Tuo kuuntelijan osa on muutes yllättävän hankala. Mä uskon, että moni kuittaa läheisensä/tuttavansa itsemurhapuheet voivottelulla/ryhdistäytymiskehoituksilla vain omaa pelkuruuttaan. Ei uskalleta ottaa vahvempaa roolia siinä pelossa, että omatkin tunteet nousevat pintaan ja häiritsevät "normaalia" arkipäivää. Parempi paeta tilanteesta, ettei itse joudu haavoitetuksi...

[Ailar]

Lainasin Ulvila-ketjusta specialhousinqunit:
"Eivät varmasti joutuneet kärsimään ja kaikki on tapahtunut nopeasti.
On vain eroa kuin yöllä ja päivällä, että hukkuuko vai hukuttautuuko. Kyllä varmaan päämäärä on tärkein, jos se päätöksen tekee. Itse olen joutunut vuosia sitten tekemisiin ihmisten kanssa, jotka ovat yrittäneet hukuttautua ihan omasta halusta. Aina jäänyt mieleen eräs kaveri, joka sanoi....yritin, mutta perkele kun alitajunta käski pysyä hengissä."

Ailar:
Niin siis tarkoitit, etteivät veljeni joutuneet kärsimään. Toivottavasti ei. Samassa yhteydessä kuoli naapurin poika. Setäni pelastui, mutta hän oli hetken toivonut kuolemaa ja hetken oli ajatellut tekevänsä itsemurhan hukuttautumalla myöskin, kun ei ketään muita näkynyt veden pinnalla. Hän teki itsemurhan vasta vuosien päästä.
Kuitenkin olen aivan varma, että ihminen voi noin vaan hukuttautua, ampua itsensä tms. Sitten kun päätös on tehty, se on tehty!

Edit: Selvensin hiukan, mikä on kenenkin kirjoittamaa.

[rosamarine]

Yksilöstä on kiinni miten hyvin tai huonosti menee, onhan täälläkin paljon sairaita (kliininen masennuskin on sairaus) ja köyhiä ihmisiä, köyhyys Suomessa vain on erilaista kuin köyhyys Afrikassa jo ilmasto-olojen takia.

Näinhän se asia tietenkin on, ei eurooppalaisen ihmisen tai afrikkalaisen ihmisen elämää voi verrata keskenään. Mutta kyllä Euroopassakin löytyy esimerkiksi vakavasti sairaita lapsia, ketkä haluaisivat elää tai ehkä jokin elimensiirto voi pelastaa kuolemalta. Entäpä sitten tällainen itsetuhoinen ihminen, joka päättää tappaa itsensä ja tavallaan tuhlata elämänsä tuosta vaan?

Mielestäni en kertonut kantaani tarpeeksi selkeästi, koska se sai aikaan jonkinlaisen tyrmistyksen. Esimerkiksi PaulaDrew oli hyvin tuohtunut sanomistani, että jos haluaa tappaa itsensä niin siitä vaan ja antaa palaa. Kyllähän mä näin ajattelen, mutta kun kirjoitin juttua, niin pohjana sille ajattelulle oli omakohtaiset kokemukset parisuhteesta, missä vuosia mentiin samaa kuviota, kun tuli ongelmia, toisella oli aina ratkaisu: lääkkeet, hirttonaru, veitsi, tai autonromutus. Kyllä me haettiin sitä apua ja kyllä mä olin huolissani ja monet itkut tuli itkettyä, kun ei omat voimavarat saati kuuntelemiset ja puheet auttanu. Se meni tosiaan niin, että vasta siinä vaiheessa kun antoi periksi eikä jaksanu ja sanoi, että no, tee se itsemurha, minä en jaksa enää välittää, niin siihen se loppui.

Vodka kertoi myös hyvin omasta elämästään ja toisaalta lähtökohta oli jo ihan erilainen. Tottakai, jos Vodka olisi minun kaveri ja alkaisi kertomaan samalla lailla elämästään ja kuvitellaan, että sanoisi minulle, että nyt tuntuu siltä, että muuta ratkaisua ei ole, kuin tappaa itsensä, niin enhän varmaankaan sanoisi, että kuule, anna palaa vaan ja tapa itses? Joo, no en sanois.
Ja kyllä sitä on itsekin vaikeina aikoina saanut ystäviltä huomaamattakin tukea ja joku on kuunnellut sujuvasti, joten kyllä se kuunteleminen on iso asia, vain kuunnella, ei tuomita, ei neuvoja, se, että kaveri osaa kuunnella ja olla mukana henkisesti. Se on varmasti monenkin masennuksen selättänyt Suomessa.
Tää on aiheena niin monimuotoinen ja ei siihen voi vastata vain, että kyllä tai ei. Varmasti kun ihminen masentuu syvästi ja alkaa pohtimaan itsemurhaa, se ei ole feikkiä, en niin ajattele. Minä sanoin ed. sivulla karusti, mutta edelleen painotan, että kirjoitin sen toisesta näkökulmasta. Sanoin siinä myös, että en uskalla mennä sanomaan, mitä pitäisi sanoa kaverille, joka hautoo itsemurhaa, koska en tunne kaveria henk. koht.

Itsemurha on aina lopullinen ratkaisu ja se tuo paljon kysymyksiä läheisille sekä lisää surua ja masennusta. Siltikin uskallan väittää, että moni itsemurhan tehneistä, eivät ole pohtineet tilannettaan loppuun asti.
Suosittelisin kaikille lukemaan kirjan Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty. Minusta se oli hyvä kirja ja käsitteli niitä tuntoja, mitä tapahtuu sen jälkeen kun läheinen on tehnyt ratkaisunsa ja tappanut itsensä, mitä tapahtuu lähipiirissä.

[Hexan]

Mutta kyllä Euroopassakin löytyy esimerkiksi vakavasti sairaita lapsia, ketkä haluaisivat elää tai ehkä jokin elimensiirto voi pelastaa kuolemalta. Entäpä sitten tällainen itsetuhoinen ihminen, joka päättää tappaa itsensä ja tavallaan tuhlata elämänsä tuosta vaan?

Kyllähän monet siirtoelimet on saatu nimenomaan itsarin tehneiltä. Jokainen päättää viime kädessä itse elämästään, kuten itsekin toteat. Mikään ei ole turhempaa kuin syyllistää itsemurhaa suunnittelevaa ihmistä, jos kohta on turha syyllistää itseäänkään, jos läheinen sellaisen tekee. Toisen ihmisen pään sisälle ei voi mennä, eikä hänen elämäänsä voi elää hänen puolestaan. Ihmiset myös kestävät eri asioita, "toinen on heikompi toista" varsinkin päänsisäisissä asioissa.