Tässäpä tällainen pieni käännös, pahoittelen mahdollisia asiavirheitä.
Kaamea löytö
Tammikuun 15. 1947 kotiäiti nimeltään Betty Bersinger käveli 3-vuotiaan tyttärensä kanssa alas kotikatuaan Los Angelesin keskustassa, kun hän huomasi jotakin. Se oli kylmä, synkkä aamu, jolloin hän oli matkalla hakemaan kenkiä suutarilta.
Ensimmäisellä vilkaisulla Bersinger ajatteli muutaman tuuman päässä jalkakäytävästä lojuvan valkoisen hahmon olevan rikkoutunut kaupan mallinukke. Mutta lähempää katsottuaan, hän paljastui kauhea totuus: Hahmo olikin naisen ruumis, joka oli katkaistu vyötäröltä ja joka lojui kasvot ylöspäin maassa. Naisen kädet oli nostettu pään yläpuolelle 45 asteen kulmiin. Hänen ruumiinsa alempi puolisko oli sijoitettu jalat torsosta poispäin, suorat jalat auki levitettyinä. Ruumis näytti olevan pesty puhtaaksi verestä ja suolisto oli työnnetty siististi pakaroiden alle. Bersinger suojasi tyttärensä silmät ja juoksi lähellä olevaan kotiinsa soittamaan poliisille.
Kaksi etsivää, Harry Hansen ja Finis Brown, ottivat vastaan tapauksen tutkimisen. Kaksikko saapui rikospaikalle, joka kuhisi toimittajia ja uteliaita ihmisiä, jotka tallasivat välinpitämättömästi todistusaineistoa. Etsivät määräsivät ihmisjoukon perääntyä, jonka jälkeen he ryhtyivät varsinaiseen työhönsä.
Se, ettei rikospaikalla ollut ruumiiseen kuuluvaa verta, kertoi etsiville, että uhri oli murhattu jossakin muualla ja raahattu tontille pala kerrallaan. Ruumiin alla oli (aamu)kastetta, joka paljasti, että ruumis oli tuotu paikalle aamukahden jälkeen, jolloin ulkolämpötila laski kolmeen asteeseen.
Uhrin kasvot olivat kammottavat: murhaaja oli käyttänyt veistä viiltääkseen 3-tuumaiset viiltohaavat uhrin suupieliin, luoden kuolleelle siten sekopäisen klovnin virnistyksen. Köydenjäljet naisen ranteissa ja nilkoissa viittasivat siihen, että uhri oli ollut vankina ja mahdollisesti myös kidutettuna.
Mitattuaan ruumiin molemmat puoliskot, etsivät arvioivat uhrin olleen 170 -senttinen (5’6 jalkaa) ja hänen painaneen noin 52 kiloa (115 paunaa). Hänen hiirimäisen ruskeat hiuksensa olivat äskettäin värjätty hennalla ja hänen sormenkyntensä olivat purtu lyhyiksi (and her fingernails were bitten to the quick?).
Kun etsivät olivat kutsuneet Los Angelesin piirikunnan kuolinsyyntutkijan tutkimaan ruumista, oli edessään arveluttava tehtävä: selvittää kuka nainen oli.
Henkilöllisyyden selvittäminen
1940 -luvulla poliisi ja lehdistö elivät symbioottisessa suhteessa. Toimittajat käyttivät poliiseja saadakseen sisäpiirin tietoa tapauksista ja poliisit käyttivät toimittajia levittääkseen tietoa yleisölle toivoen, että saisivat apua rikosten selvittämiseen.
Mustan Dahlian tapauksessa etsivät antoivat Los Angeles Examiner –lehdelle uhrin sormenjäljet ja toimittajat käyttivät “Kuvaääni(?)” -laitettaan (nykyaikaisen faksin edeltäjä) lähettääkseen suurennokset FBI:n päämajaan Washingtoniin.
FBI:n teknikot vertailivat näitä printtejä 104 miljoonaan sormenjälkeen, jotka olivat heidän arkistoissaan ja lopulta sormenjäljet täsmäsivät Elizabeth Short –nimiseen naiseen. Shortin sormenjäljet oli otettu, kun hän oli ollut työssä Kaliforniassa armeijan tukikohdan postihuoneessa – ja koska hänet oli pidätetty Santa Barbarassa vuonna 1943 alaikäisenä juopottelun vuoksi.
FBI lähetti lehdille myös Shortin virkailijakuvan (government application photo). Kun toimittajat näkivät kuinka viehättävä 22-vuotias uhri oli, he ymmärsivät sensaatiomaisen tarinan olevan heidän käsissään.
Lehdistö innostui tapauksen vuoksi. Mehevöittääkseen tarinaa, Examinerin toimittajat turvautuivat epäeettiseen juoneen: he soittivat Elizabethin äidille, Phoebe Shortille ja kertoivat tämän tyttären voittaneen kauneuskilpailun. Udeltuaan niin paljon henkilökohtaista tietoa Elizabethtista rouva Shortilta kuin mahdollista, lehdistö ilmoitti tälle, että hänen tyttärensä olikin tosiasiassa kuollut.
Seksiä. Kauneutta. Väkivaltaa. Tarinassa oli niitä kaikkia, ja kohta se oli etusivun aihe halki kansakunnan. ”Poliisi etsii hullua perverssiä tytön taposta”, oli yhtenä otsikkona Washington Postissa.
Bette Short
Elizabeth Short ilmensi 1940 -luvun naisihannetta lihaisine jalkoineen, leveine lantioineen ja pienine hyppyrinenineen. Hän oli draaman ruumiillistuma. Hän värjäsi kiharansa korpinmustiksi, maalasi huulensa verenpunaisiksi ja kiinnitti hiuksiinsa valkoisen kukan. Vaalean ihonsa ja sävähdyttävän sinisien silmiensä ansiosta hän näytti posliininukelta.
Hänen lempinimensä alkuperä on epäselvä. Jotkut sanovat, että hänen ystävänsä alkoivat kutsua häntä “Mustaksi Dahliaksi”, sillä hän kiintyi mustaan väriin ja osittain myös kunnioituksesta vuoden 1947 elokuvaa ”The Blue Dahlia” kohtaan. Mikä tahansa olikaan syy, lehdistö innostui lempinimestä ja teki Elizabeth Shortista legendan.
Kaupungissa, jossa Short kasvoi, hänet tunnettiin yksinkertaisesti lempinimellä ”Bette”, jonka hänelle keksi lapsuudenystävä ja naapuri Mary Pacios.
Elizabeth syntyi heinäkuun 29. päivä 1924 Massachusettsin Hyde Parkissa. Elizabeth oli yksi viidestä tyttärestä, jotka syntyivät Phoebe ja Cleo Shortille. Jossakin vaiheessa Elizabethin lapsuutta Shortin perhe muutti Medfordiin.
Cleo Short toi markkinoille menestyneen bisneksen rakentamalla minigolf-ratoja, mutta 1929 alkanut suuri lama ajoi hänet vararikkoon. Kykenemättömänä elättämään isoa perhettään, Cleo hylkäsi autonsa paikalliselle sillalle, jotta näyttäisi siltä, että hän on epätoivoisena hypännyt sillalta. Kun Cleo muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitti Kaliforniasta vaimolleen säästäneensä rahaa, jotta koko perhe voisi muuttaa sinne, ei vaimo Phoebe halunnut olla Cleon kanssa enää missään tekemisissä.
Cleon hylättyä perheensä, Shortin perhe muutti mitättömään asuinrakennukseen Paciosin perheen naapuriin ja Phoebe sai töitä kirjanpitäjänä. Elizabethista tuli eräänlainen isosisko kymmenen vuotta nuoremmalle Mary Paciosille, Elizabeth vei häntä ulos jäätelölle tai elokuviin. Kaksi tyttöä katseli kaikki Ginger Rogersin ja Fred Astairen elokuvat, jotka olivat tuolloin suosittuja, kuten myös Tuulen viemää. Ehkä se oli se hetki, jolloin Shortin haaveet Hollywoodista alkoivat.
Shortilla oli synnynnäisiä hengitysongelmia, jotka ilmenivät astmana ja keuhkoputkentulehduksina.
Kun Elizabeth oli 16-vuotias, hänen äitinsä lähetti tyttärensä asumaan talveksi perhetuttujen kanssa Miamiin. Miamissa Elizabeth ryhtyi tekemään töitä tarjoilijana.
19-vuotiaana Short matkusti junalla läpi Amerikan, muuttaakseen isänsä Cleon luokse Vallejoon, joka on kaupunki aivan San Franciscon vieressä. Elizabeth haaveili, että muutto Kaliforniaan mahdollistaisi hänen näyttelijähaaveensa.
"Leirin söpöliini"
Aluksi Elizabethin uudelleenmuodostunut suhde isäänsä oli täynnä kiistoja. Elizabeth ei ollut nähnyt isäänsä vuosiin. Cleo oli ahdistunut katumuksen vuoksi. He kaksi olivat ventovieraita, jotka asuivat saman katon alla, riidellen siitä, että miten asioiden pitäisi olla. Cleo Short odotti teini-ikäisen tyttärensä palvelevan häntä kuin piika, kokkaavan ja hoitavan taloa. Mutta Elizabeth oli vapaa sielu, joka ei halunnut olla missään tekemisissä kotitöiden kanssa.
Elizabeth löysi työn postihuoneesta Camp Cookessa (nykyään Vandenbergin Ilmavoimien päämaja) Lompocista, kahden ja puolen tunnin matkan päässä Los Angelesista. Kahdessa musta-valkoisessa kuvassa, jotka otettiin hänen siviilityöntekijäkorttiinsa – toisessa hän on kasvot kohti kameraa, ja toisessa sivuttain – hän ei hymyile. Hänen maalaamattomat huulensa ovat hieman raollaan ja hänen runsaat mustat hiuksensa näyttävät kampaamattomilta. Siitä huolimatta luonnollinen kauneus, joka säteilee läpi kuvan, on selvää. Kuvat hänen henkilökortissaan tulisi lumoamaan Examinerin toimittajat, sen jälkeen kun hänen ruumiinsa tultaisiin muutamaa vuotta myöhemmin löytämään ja hälyttäisi lehdistön huomaamaan, että millainen tarina on tarjolla.
Camp Cookessa Shortilla oli ympärillään koko rykmentin verran yksinäisiä sotilaita, jotka olivat vaarassa tulla lähetetyksi sotaan. Hän herätti miehissä eroottisen kaipuun, missä ikinä kulkikin. Nuoret miehet elämöivät saadakseen Elizabethin huomion, äänestivät hänet “Leirin söpöliiniksi” ja kertoivat hänen olevan kuin elokuvatähti.
Elizabetin idylli päättyi muutamaa kuukautta myöhemmin, kun hänet pidätettiin Santa Barbarassa alaikäisenä juopottelusta ja hänet lähetettiin takaisin kotiin Medfordiin.
Tuhoon tuomittu romanssi
Seuraavat pari vuotta Short harhaili edestakaisin halki maan, ottaen junia Medfordista Chicagoon, Floridaan, Kaliforniaan ja taas takaisin Massachusettiin. Tarjoilukeikat maksoivat hänen matkansa minne ikinä hän menikin ja ruokkivat hänen tarvettaan kokea uusia paikkoja ja ihmisiä. Hän elämänhalunsa oli ylivoimainen.
Hän kävi tiheästi yökerhoissa, joissa keinui tanssilattian halki swingin ja bebopin tahdissa. Hän rakasti musiikkia, miehiä ja tunnelmaa. Hän ei ollut ikinä yksin, ellei halunnut niin. Mutta joulukuun viimeisenä päivänä 1944 hänen miestennielijämäinen elämäntyylinsä muuttui, kun hän tapasi nuoren miehen, joka erosi testosteronin täyteisestä mieslaumasta – Flying Tigersien majurin, Matthew M. Gordon Juniorin. Elizabeth lähetti äidilleen kirjeen:
"Tapasin erään miehen uudenvuodenaattona, majurin, Matt Gordonin. Olen todella rakastunut ja olen varma, että sen myös näkee. Hän on todella ihana, erilainen kuin muut miehet. Hän pyysi minua kanssaan naimisiin."
Kun Short sinä kesänä palasi taas Medfordiin, Mary Pacios kertoo, että Elizabeth käytti Mattin lennostomerkkejä takissaan ja alkoi toivoa kirstua, jonka voisi täyttää käsin kirjailluin pellavakankain, jotka Matt lähetti hänelle Filippiineiltä.
Kun Läntisen Unionin polkupyörälähetti polki kohti Shortien kotipaikkaa elokuun myöhäisissä helteissä, oli Elizabethin haaveilu kohtalon ivaa. Japanilaiset olivat luovuttaneet elokuun 14. päivä ja Elizabeth saattoi viimeinkin lopettaa huolehtimisen siitä, että Matt saisi surmansa taisteluissa. Sen sijaan hän haaveili tulevista häistään, silkkisestä hääpuvusta, kukka-asetelmista, millaisia kanapeita olisi tarjolla häävastaanotolla, kuinka hän laittaisi hiuksensa.
Mutta polkupyörälähetti pysähtyi Shortin kotipaikan eteen, tuodakseen ytimekkään viestin morsiamelle: “Matt kuoli lento-onnettomuudessa kotimatkalla Intiasta. Sympatiani ovat kanssasi. Rukoile, että olen väärässä.”
Short vietti seuraavat päivät pakokauhun vallassa, lukien Mattin kirjeitä. Short päätti palata Miamiin ja pakkasi Mattin kuolinilmoituksen matkalaukkuunsa.
Fickling
Miamissa Short kiinnitti sydänsurujensa sijaan huomionsa miehiin. Hän nautti kaikentyyppisestä miesseurasta – sotilaista, yrittäjistä, vanhoista, nuorista – mutta eniten hän nautti miehistä, joilla oli runsaasti rahaa.
Short ymmärsi kauneutensa arvon. Kun hän kulki kadulla avokärkisissä korkokengissään, hän kulki pää pystyssä, sovinnaisen tietoisena siitä mitä sai aikaan miespuolisissa ohikulkijoissa. Nämä töllistelivät, viheltelivät Shortin perään, tarjosivat hänelle lounasta. Usein hän suostuikin. Miehet maksoivat hänen ateriansa, baaripiikkinsä, vuokran, vaatteet. Miehet antoivat hänelle käteistä. Mitä muutamasta setelinipusta, kunhan sai paistatella Shortin suosiossa, miehet ajattelivat. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että haki tästä käyttäytymisestä jännitystä ja olisi työskennellyt prostituoituna, mutta näille väitteille ei ole löytynyt todisteita.
Rahat, jotka Short tienasi tarjoilijan työssään, kuluivat vaateostoksiin. Hän oli mieluummin nälissään kuin pukeutui vanhanaikaisiin tai kuluneisiin vaatteisiin. Kun hän kulki ulkona, hän oli aina pukeutunut räätälöityihin mustiin pukuihin, naisellisiin röyhelöpuseroihin, korkeisiin korkoihin pitkiin hansikkaisiin. Hän ilmensi 1940- luvun sivistynyttä työläistyttöä.
Shortilla oli erikoinen fetissi miesten univormuja kohtaan. Heinäkuussa 1946 Elizabeth palasi Etelä-Kaliforniaan ollakseen lähempänä Joseph Gordon Ficklingia, tarmokasta ja komeaa ilmavoimien luutnanttia, jolla oli aistikkaat tummat silmät. He olivat tavanneet Kaliforniassa kaksi vuotta aiemmin, hieman ennen kuin Fickling matkusti merten taakse. Suhteen alku oli vaikea. Heidän välisissään kirjeissään – jotka olivat takavarikoitu poliisin toimesta ja julkaistu lehdissä Shortin murhan jälkeen – Fickling ilmaisi epäilevänsä Shortia teerenpelistä pohtien, että olisiko hän todellakin Elizabethin silmissä muita miehiä ylempänä.
Ilmeisesti Elizabeth ei ollut kykenevä – tai oli haluton – vakuuttamaan Ficklingille, että asia oli näin. Fickling muutti Pohjois-Carolinaan kaupallisen lentoyhtiön pilotiksi, mutta he pysyivät edelleen yhteydessä. Fickling jatkoi rahan lähettämistä Elizabethille, mukaan lukien sata dollaria, jotka hän lähetti Elizabethille kuukautta ennen tämän kuolemaa. Viimeinen kirje, jonka Fickling oli saanut Shortilta, oli päivätty tammikuun 8. päivä, viikkoa ennen Elizabethin kuolemaa. Kirjeessä Elizabeth kertoi muuttavansa Chicagoon, jossa hän toivoi tulevansa malliksi.
Viimeiset päivät
Viimeisen kuuden kuukauden aikana Short oli muuttanut jatkuvasti kymmenien hotellien, asuntojen, majatalojen ja yksityiskotien välillä Etelä-Kaliforniassa. Hän kuokki ilmaiseksi siellä missä pystyi, maksoi niin vähän kuin mahdollista. Hän eli kroonisessa rahapulassa.
Marraskuun 13. päivästä joulukuun 15. 1946 asti Short asui ahtaassa kahden hengen huoneistossa Hollywoodissa kahdeksan muun nuoren naisen kanssa – kaikki he olivat muualta kaupunkiin tulleita ja haaveilivat pääsevänsä showbisnekseen. Naiset maksoivat yhden dollarin päivässä makuusijasta ja pienestä kaappitilasta. Mutta Short ei voinut maksaa edes tuota vaivaista summaa, vaan piileskeli ulkosalla kun vuokraa perittiin.
Shortin asuintoverit kertoivat LA Timesille tämän murhan jälkeen, että Elizabethillä oli joka ilta eri poikaystävä ja ettei hänellä ollut työpaikkaa. ”Hän oli aina menossa kuljeskelemaan kadulle”, Linda Rohr, 22, kertoi lehdelle.
Short oli eläessään yhtä vaikeasti tavoitettava, kuin mitä hänen jäljittäminen oli kuollessaankin. Hänellä ei ollut läheisiä ystäviä, ei miehiä eikä naisia, mutta hän oli tuttu kasvo ravintoloissa, mutta esiintyi aina eri seurueissa.
Viimeinen henkilö, joka näki Elizabethin elossa, oli hänen uusi tuttavansa, 25-vuotias naimisissa oleva myyjä nimeltään Robert Manley, lempinimeltään “Red” leiskuvan punertavien hiuksiensa takia. Lehtimiesten mukaan Manley otti Elizabethin kyytiinsä kadun kulmasta San Diegossa. Manley oli huomannut Shortin seisovan yksin, kauniin naisen, jolla ei ilmeisestikään ollut minkäänlaista määränpäätä ja käveli tämän luokse kysyen, että haluaisi nainen kyydin. Short esitti ujoa, käänsi päänsä ja kieltäytyi katsomasta Manleyta. Mutta Manley jatkoi silti Shortin kanssa puhumista, rauhoitellen Elizabethia sanomalla olevansa täysin harmiton ja että halusi vain auttaa tyttöä, antaa hänelle kyydin kotiin.
Pian Short olikin erään perheen luona, joka tunsi sääliä häntä kohtaan, löydettyään tytön 24-elokuvateatterista, jonne Short oli mennyt viettääkseen yönsä siellä. Mutta pian perhe väsyi Elizabethiin. Hän vain laiskotteli pitkin päivää ympäriinsä perheen pienessä talossa ja käytti iltansa ulkona juhlimiseen. Varhain tammikuussa 1947 perhe pyysi Elizabethia lähtemään. Manley tuli hakemaan hänet.
Pari oleskeli paikallisessa motellissa, mutta Short nukkui vaatteet päällä ja pari ei harrastanut seksiä, Manley kertoi myöhemmin toimittajille. Seuraavana päivänä, tammikuun yhdeksäs päivä, Manley ajoi Elizabethin Los Angelesiin ja auttoi häntä matkalaukun kanssa linja-autoasemalla. Elizabeth kertoi Manleylle menevänsä Berkeleyhin sisarensa luokse, jonka hän tapaisi Biltmore –hotellissa. Manley saattoi Elizabethin hotellin eteisaulaan ja lähti hänen luotaan 18.30 palatakseen perheensä luokse San Diegoon.
Biltmore –hotelli oli juuri sellainen paikka, jossa Short viihtyi. Se oli juuri niin loistelias kuin Elizabeth halusi itsekin olla, täynnä varakkaita matkustajia ja upeita nimiä.
Hotellin eteisaula oli kaiken keskipiste, käsinmaalattuine holvikattoineen, kristallikruunuinen ja marmorilattioineen. Tämä tyylikäs näky ei voisi olla yhtään erilaisempi kuin se likainen tontti, josta Elizabethin hylätty ja häväisty ruumis tultaisiin viikon päästä löytämään.
Tutkinta
Murhan tultua ilmi 40 poliisia haravoi naapurustoa, käyden talon talolta läpi etsien johtolankoja ja todistusaineistoa. Tutkittuja katuojia ja pesuloista etsittyjä veritahraisia vaatteita, haastateltuja asukkaita, läpi tutkittuja roskalavoja. Luotettavia johtolankoja ei löytynyt. Tutkijat jäljittivät Cleo Shortia, joka asui vain kolmen mailin päässä ruumiin löytöpaikasta. Cleo kertoi heille, ettei ollut kuullut tyttärestään mitään kolmeen vuoteen. Hän oli ilmeisesti vieläkin vihainen, kun Elizabeth oli hänen luonaan asuessaan kieltäytynyt kotitöistä, vaan sen sijaan ”juoksennellut ympäriinsä”. Cleo kieltäytyi, kun kuolemansyyntutkija pyysi häntä tunnistamaan Elizabethin ruumiin.
Kuolemansyyntutkija sai selville, että Short oli kuollut massiiviseen sisäiseen verenvuotoon, jonka oli aiheuttanut isku päähän. Kuolemansyyntutkijan raportista käy ilmi, ettei ruumiista löytynyt spermajälkiä. Raportti paljasti myös epäolennaisen yksityiskohdan Shortista: hänen hampaansa olivat pahasti mädäntyneet ja korjailtu vahalla.
Poliisit kuulustelivat yli 20 Shrtin aiempaa “poikaystävää”, mutta tuloksitta. Kun tarina oli päässyt lehtiin, poliisille ilmoittautui yli 30 “tunnustajaa”, jotka vaihtelivat sekopäistä huomionkipeisiin luusereihin, jotka tavoittelivat hetkeä valokeilassa. Poliiseilta kului kallisarvoista työvoimaa todistaa, että he olivat syyttömiä, kun sen sijaan työvoiman olisi voinut käyttää oikean murhaajan etsimiseen, etsivä Hansen valitteli lehdistölle. Hänen toimistoonsa oli tullut kirjeitä kaikenlaisilta pilailijoilta ja näsäviisastelijoilta, jotka ovat kirjoittaneet El Pasosta ja Bronxista asti. Hansen tuli lopputulokseen, että murhaaja ei ollut Elizabethille tuttu, vaan joku “kyytiinpoimija”.
Poliisi haastatteli tuhansia ihmisiä, joilla tunsi vähääkään Shortia tai hänen tuttavistaan ja täytti nopeasti arkistokaapit muistiinpanoilla ja valaehtoisilla todistuksilla.
Samaan aikaan LAPD:n etsivät tutkivat, että onko ruumiin löytöpaikan lähistöllä kirjoilla lääketieteen opiskelijoita. Samaan aikaan LAPD:n tutkijat olivat varmoja, että Shortin ruumiin siisti katkaisujälki oli ammattilaisen työtä, että he pyysivät the University of Southern Californiaa – joka sijaitsi ruumiin löytöpaikan lähistöllä – listaamaan lääketieteen opiskelijoita. FBI:lla on arkistossa 203 sivun verran materiaalia, jotka pohjautuvat heidän omiin tutkimuksiinsa. Arkisto oli hukkunut käsinkirjoitettuihin J. Edger Hooverille kirjoitettuisiin kirjeisiin henkilöiltä, jotka väittivät tietävänsä kuka on murhaaja tai syyttämällä rikoksesta jotakin jota kohtaan kirjoittajalla oli kaunaa. “Tämä epäilty huijasi minulta 75$, joiden avulla hän lupasi tehdä minusta tähden”, kirjoitti eräskin nainen 23.5.1947.
Kadonnut viikko
Se mitä oli tapahtunut siinä välissä, kun Short oli nähty lähtevät Biltmoresta päättyen hetkeen jolloin hänen ruumiinsa löytyi hylätyltä tontilta, on arvoitus. On kuitenkin varmaa, että noiden seitsemän päivän aikana Short oli tavannut murhaajansa, joka kidutti häntä ennen kauhistuttavaa kuolemaansa.
Tammikuun 25. Shortin musta kiiltonahkalaukku ja toinen varpaista avoin korkokenkä löytyivät roskiksesta osoitteessa 1819th E. 25th street, muutaman mailin päässä rikospaikasta. Robert Manley tunnisti näiden kuuluvan Shortille. Hän oli maksanut nämä kengät Shortille ja sanoin käsilaukun tuoksuvan samalla voimakkaalle hajuvedelle, jota Short käytti ja sen tuoksu oli jäänyt hänen autoonsa, kun he olivat ajaneet San Diegosta Los Angelesiin.
Viisi LA:n sanomalehteä kävi taistelua myyvistä otsikoista, jotka liittyivät Mustan Dahlian tapaukseen. Joku – kenties murhaaja – lähetti paketin Examinerin toimitukseen yhdeksän päivää Shortin kuoleman jälkeen. Se löyhkäsi bensiinille, jolla lähettäjä oli pyyhkinyt sormenjälkensä pois paketista. Paketin sisällä oli Shortille kuuluvaa omaisuutta, muun muassa valokuvia, syntymätodistus, henkilökortti ja Matt Gorgonin kuolinilmoitus. Paketissa oli myös osoitekirja, jossa oli 75 miehen nimet. Poliisi jäljitti nämä miehet ja he kaikki kertoivat yllättävän samanlaisen tarinan: he olivat tavanneet Shortin kadulla tai klubilla, tarjonneet hänelle drinkkejä tai aterian, mutta eivät enää nähneet häntä sen jälkeen, kun Short oli kertonut, ettei ollut kiinnostunut fyysisestä suhteesta.
Epäillyt
LAPD ei ole alkanut spekuloida epäiltyjen henkilöllisyyksillä. Totuus on se, että Shortin murhaaja on todennäköisesti kuollut – jollei sairauteen niin korkeaan ikään – eikä tule koskaan joutumaan oikeuden eteen. Tämä fakta ei ole kuitenkaan estänyt suuria joukkoja amatöörietsiviä yrittämään murhan ratkaisua. Heidän johtopäätöksensä vaihtelevat mielikuvituksellisista suorastaan naurettaviin:
Mary Pacios väittää syylliseksi elokuvaohjaaja Orson Wellesia, joka kerran teki taikatempun jossa hän sahasi naisen kahtia.
Toisessa kirjassa Daddy Was the Black Dahlia Killer PR-asiantuntija Janice Knowlton syyttää isäänsä murhasta. Hän kirjoittaa, että terapia sai hänet muistamaan lapsuuden muistot, jossa hänen isänsä pakottaa hänet katsomaan kidutusta, murhaamista ja paloittelua jonka kohteena on Short. Knowlton syyttää isäänsä yhdeksästä kunniamurhasta mukaan lukien pojan murha, jonka vanhemmat olivat Knowlton ja hänen isänsä. Kirja oli floppi, mutta Knowlton kielsi ketään sellaista kirjoittamasta tapauksesta, joka ei tukenut hänen väitteitään. Knowlton kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 2004.
Tässä muutama epäilty, jotka ovat olleet epäiltyjen listoilla viimeisen 60 vuoden aikana:
Robert Manley
Manly on viimeinen tunnettu henkilö, joka näki Shortin elossa. Hänet oli alun perin kirjattu epäillyksi, mutta hän läpäisi valheenpaljastustestin. Manly oli pitkään potenut mielenterveysongelmia, kun hänen vaimonsa lähetti hänet hoitoon 1954, kun hän oli kertonut vaimolleen kuulevansa ääniä. samana vuonna lääkärit antoivat hänelle annoksen sodium pentothalia – joka tunnetaan myös totuusseerumina – saadakseen lisää tietoa Mustan Dahlian murhasta. Hän läpäisi tämänkin testin. Manley kuoli 1986, 39 vuotta sen jälkeen kun oli jättänyt Shortin Biltmoreen. Kuolemansyyntutkija julisti Manleyn kuolinsyyksi tapaturmaisen putoamisen.
Mark Hansen
Hansenin nimi oli painettu osoitekirjaan, joka oli lähetetty Examineriin. On epäselvää, että miten tämä oli päätynyt Shortin hyppysiin. 55-vuotias tanskalainen Hansen oli Florentine Gargens-nimisen klubin johtaja. Florentine Gardens oli rähjäinen klubi, joka tarjosi burleski-esityksiä. Monet Hansenilla työskennelleistä naisista asuivat hänen kanssaan asunnossa, joka sijaitsi klubin takana. Short oli Hansenin vieraana muutaman kuukauden 1946 ja ikääntyneen naistenmiehen huhutaan yrittäneen päästä sänkyyn hänen kanssaan – tuloksetta.
George Hodel
2003 eläkkeelle oleva LAPD:n etsivä Steve Hodel julkaisi toisen isä-teki-sen –teorian, mutta tästä teoksesta tuli bestselleri. Black Dahlia Avenger: A Genius for Murderin mukaan Hodel Jr.kuvailee isänsä tyranniksi ja naisia vihaavaksi perverssiksi, joka piti orgioita kotonaan ja jota syytettiin oman 14-vuotiaan tyttärensä raiskaamisesta (hänet vapautettiin syytteistä). Isänsä kuoleman jälkeen 1999 Steve Hodel hankki itselleen isänsä yksityisen valokuva-albumin, joka piti sisällään kaksi kuvaa tummahiuksisesta naisesta. Hodel väittää naisen olevan Short, mutta Shortin perhe on kiistänyt nämä väitteet.
Jack Anderson Wilson
Severed: The True Story of the Black Dahlia Murder’ssa actor-cum-crime -kirjoittaja John Gilmore syyttää murhaajaksi juoppoa kulkuria nimeltään Jack Anderson Wilson. Kun Gilmore haastatteli häntä varhaisella 80-luvulla, Wilsonin väitettiin tienneen murhasta sellaisia yksityiskohtia joita vain murhaaja voisi tietää, kuten tieto oletetusta emätinvammasta (vaginal defect), joka olisi estänyt Shortia harrastamasta seksuaalista kanssakäymistä. Muutamaa päivää ennen vireillä olevaa pidätysmääräystään Wilson kuoli hotellipalossa. Kirjan pätevyyttä on kyseenalaistettu muiden Musta Dahlia –harrastajien taholta, jotka eivät ole päässeet Gilmoren lähteiden jäljille – joka on taas on herättänyt kysymyksen näiden olemassaolosta.
Walter Alonzo Bayley
Vuonna 1997 Los Angeles Timesin toimittaja Larry Harnisch kertoi vielä eräästä epäillystä: tohtori Walter Alonzo Bayleysta, kirurgista, jonka asunto sijaitsi yhden korttelin etelään päin tontista, jolta Shortin ruumis löytyi. Bayleyn tytär oli ystävä Shortin siskon Virginian kanssa. Harnisch epäili, että Bayley kärsi rappeuttavasta aivosairaudesta, joka sai hänet tappamaan Shortin. Vaikka poliisit epäilevätkin, että ”leikkausammatti” – kirurgi tai teurastaja – liittyy Shortin murhaajaan, oli Bayley kuitenkin 67-vuotias murhan tapahtuessa ja hänellä ei ole rikos- tai väkivaltahistoriaa. Lisäksi ei tiedetä, että onko hän edes ikinä tavannut Shortia.
Yksikään näistä epäillyistä ei ole LAPD:n hyväksymiä. Ja koska suurin osa avaintodisteista (most of the key physical evidence) on kadonnut Mustan Dahlian kansiosta – kuten 13 pilkallista kirjettä, jotka murhaaja oli lähettänyt poliisille ja medialle – näyttää siltä, ettei tapausta tulla koskaan selvittämään. Tapauksen vuonna 1996 ”perinyt” etsivä Brian Carr on tämän todennut julkisesti.
Tytär
Short haudattiin Oaklandin Mountain View’n hautausmaalle hiljaisessa seremoniassa, johon osallistui kuusi perheenjäsentä. Hautajaisissa oli myös muutama poliisi, jotka epäilivät että murhaaja saattaisi tulla paikalle sanomaan viimeiset jäähyväiset uhrilleen.
http://www.trutv.com/library/crime/noto ... dex_1.htmlKaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan.
