Kannibalismi.

[Jack the Ripper]

Minäkin myönnän että kiehtoisi maistaa vaikkapa sisäfilettä. En ole tosin lisännyt kannibalismia "10 asiaa jotka on tehtävä ennen kuolemaa"-listalleni.

Muistakaa kotikokit sitten että ihmisveren- ja kudosten kanssa pelatessa vaanii taustalla HIV- ja hepatiittiriski, muun muassa. Lisäksi ihmissyöjäheimoilla on todettu prionisairautta, todennäköisesti sitä hullun lehmän tautia. Prioniahan ei voi tappaa kuumentamalla kuten noita viruksia joten aivot ja selkäydin kannattaa jättää rauhaan...mutta riski on kuitenkin pieni jos ei kanibalismista tule aivan mainstreamia.

[INES 7]

Sopivan viinin kanssa ehkä. Siis kun ei enää jurriltaan tiedä mitä syö.

[vivy]

Itseäni jostain syystä kiinnostaisi tietää, mitä osia lentokoneturman uhrit kuolleista söivät, oliko heillä veitsiä ym. välineitä saatavilla ja saivatko jotenkin tulen tehtyä. Ylipäätään oon jotenkin nyt ajatellut tuota (kauhistuttavaa) tilannetta ja miten se eteni..

[Ailar]

En ole yhtään lukenut ketjua, mutta vastaan silti Vivyn kysymykseen sen verran, että muistan katsoneeni dokkarin, jossa selviytyneet olivat syöneet ensiksi vainajien peppuja/pakaroita, koska niissä oli eniten lihaa ja sitten reisiä. Eli vähän niinkuin eläimestäkin.

[Ailar]

Se jäi vielä kirjoittamatta, että nämä selvinneet jakoivat lihan pieniin annoksiin ja niitä yritettiin syödä mahdollisimman vähän - vain sen verran kuin oli ihan välttämätöntä. Liha syötiin jäätyneenä. Se vain nakerrettiin eikä siitä tehty mitään ateriaa, jossa olisi tarvittu ruokailuvälineitä.

[Valdovas]

Itseäni jostain syystä kiinnostaisi tietää, mitä osia lentokoneturman uhrit kuolleista söivät, oliko heillä veitsiä ym. välineitä saatavilla ja saivatko jotenkin tulen tehtyä. Ylipäätään oon jotenkin nyt ajatellut tuota (kauhistuttavaa) tilannetta ja miten se eteni..

Oletan, että lihaisimmasta päästä on aloitettu kuten Ailar kelpo kulinaristina tuossa jo ehti todetakin...

Tuosta tilanteen etenemisestä löytyy mm. tapauksesta selvinneen Nando Parradon yhdessä Vince Rausen kanssa 2006 kirjoittama teos Miracle in the Andes: 72 Days on the Mountain and My Long Trek Home, josta tässä pari katkelmaa:

IN THE FOLLOWING DAYS, Carlitos shared our conversation with some of the others. A few of the most practical, including the medical students, Roberto and Gustavo, as well as Fito, believed it was our only chance. Soon we gathered everyone inside the fuselage.

"We are starving," Roberto said simply. "Our bodies are consuming themselves. Unless we eat some protein soon, we will die, and the only protein here is in the bodies of our friends."

There was a heavy silence. Finally, someone spoke up. "What are you saying? That we eat the dead?"

"We don't know how long we will be trapped here," Roberto continued. "If we do not eat, we will die. It's that simple. If you want to see your families again, this is what you must do."

"But what will this do to our souls?" someone cried. "Could God forgive such a thing?"

"If you don't eat, you are choosing to die," Roberto answered back. "Would God forgive that?"

The discussion continued all afternoon. Many survivors refused to consider the idea of eating human flesh, but no one tried to talk the rest of us out of it. We realized we had reached a consensus. Now the awful logistics had to be faced. "How will this be done?" someone asked. "Who is brave enough to cut the flesh from a friend?" The fuselage was dark now, but after a long silence I recognized Roberto's voice.

"I will do it," he said.

Gustavo, whose guts and determination I had always admired, rose to his feet and said quietly, "I will help."

"But who will we cut first?" asked Fito. "How do we choose?"

We all glanced at Roberto.

"Gustavo and I will take care of that," he replied.

Fito got up. "I'll go with you," he said.

For a moment no one moved, then we all reached forward, joined hands, and pledged that if any of us died here, the rest would have permission to use his body for food. Roberto found some shards of glass, then he led his assistants out to the graves. I heard them speaking softly as they worked. When they came back, they had small pieces of flesh in their hands.

Gustavo offered me a piece and I took it. It was grayish white, as hard as wood and very cold. I reminded myself that this was no longer part of a human being, that the soul had already left this body. Still, I found myself slow to lift the meat to my lips. I avoided meeting anyone's gaze, but out of the corners of my eyes I saw the others around me. Some were sitting like me with the meat in their hands, summoning the strength to eat. Others were working their jaws grimly.

Finally, I slipped the flesh into my mouth. It had no taste. I chewed, once or twice, then forced myself to swallow. I felt no guilt. I understood the magnitude of the taboo we had just broken, but if I felt any strong emotion, it was resentment that fate had forced us to choose between this horror and the horror of certain death.

That night, for the first time since we'd crashed, I felt a small flicker of hope. There were no illusions now. We all knew our fight for survival would be uglier and more harrowing than we had imagined, but we had made a declaration to the mountain that we would not surrender. In a small, sad way, I had taken my first step back toward my father.

---

BY THE LAST WEEK IN OCTOBER, I was beginning to feel a small sense of control over my fate. The group had decided to mount an escape attempt, and as we prepared in earnest, our spirits rose. No one else had died since our eighth day on the mountain, when I'd lost Susy. Fito and his steady, levelheaded cousins, fellow team supporters Eduardo Strauch and Daniel Fernández, had devised an efficient system of cutting and drying the meat, and all of us were eating enough now to at least hold starvation at bay. Out of respect for me, the others had promised not to touch the bodies of my mother and Susy, but even so, there was enough meat to last for weeks if we rationed carefully. Many of us were comforted by these thoughts as we filed into the fuselage on the evening of October 29.

Lähde: http://outsideonline.com/outside/featur ... tml?page=5

[Täysi Purenta]

Minulle ihmisen syönnissä ainoa este ja mietinnänaihe olisi juuri tuo kyseenalaisuus ihmislihan puhtaudesta. Tosi moni ihminen syö hirvittävää roskaa. Laskisin ihmislihan samaan kastiin supikoiran, ketun ja muiden raadonsyöjien kanssa eli että jos on parempaa lihaa niin mieluummin sitä.
Sinällään, kun rakkaiden hevosteni lähtö koittaa, menevät ne oman väen ruuaksi eikä siinä mitään ongelmaa ole. Pidän useimmista ihmisistä vähemmän, joten luulisin että ihmisen syömisessä olisi paljon vähemmän tunteita pinnassa. Eteenkin jos tilanne olisi sellainen etten joutuisi tekoani omaisille selittelemään. Se voisi olla kiusallista.

[INES 7]

Jos nyt aatellaan, että mistä ja kenestä aloittaa proteiinitankkaus, niin joukon kovimmasta tyypistä; siirtääkseen kuolleen voimat/kyvyt itselleen.

[mrs Nutcase]

Varmaan eniten kiinnostais tyyppi, joka on elänyt terveellisesti, ei tupakoinut jne. Noista veriletuista tuli mieleen, että miehet varmaan suostuis siihen, että naiset sais jokapäiväisen vitamiiniannoksen suoraan suuhun

[Piskooppi]

Täältä löytyy muutama herkulliselta vaikuttava resepti: marinoidut appijalat, friteerattuja kiveksiä, narkkarin pääkeittoa..
http://www.associatedcontent.com/articl ... cipes.html

Luulen, että oikeasti parasta olisi pikajuoksijan selkäfilé (vähärasvaista, mureaa), kuitenkin tuollainen SM-tason juoksijakin olisi ihan riittävä, ettei mukana ole liikaa kasvuhormoneita (yöks..)

Ainoa ongelma olisi löytää sopiva viini pihvin seuraksi.. Alkon suosituksista (symboleista) ei taida olla apua tässä tapauksessa.

[INES 7]

Alkon suosituksista (symboleista) ei taida olla apua tässä tapauksessa.

Löytyy; perässä on lisäsymboli: %. Enemmän on paremmin.

[Gyana]

Itseäni jostain syystä kiinnostaisi tietää, mitä osia lentokoneturman uhrit kuolleista söivät, oliko heillä veitsiä ym. välineitä saatavilla ja saivatko jotenkin tulen tehtyä. Ylipäätään oon jotenkin nyt ajatellut tuota (kauhistuttavaa) tilannetta ja miten se eteni..

Kymmenen vuotta sitten kysytty, mutta kun juuri taas sain kirjan luettua, niin vastaan kysymykseen.

Aluksi söivät vain punaisia lihaksia, jäätyneinä pieninä suikaleina suurinpiirtein kourallisen kerrallaan. Myöhemmin kun makuaisti alkoi vaatia vaihtelua, alkoivat syödä maksaa, sydäntä, rasvaa, suolia jne. Suolen sisältö tyhjennettiin lumeen ja suoli leikeltiin pieniksi paloiksi. Kirjan mukaan se maistui voimakkaan suolaiselle. Loppujen lopuksi ruumiista heitettiin sivuun vain sukupuolielimet, pääkallo ja muut luut. Jotkut kaverit söivät jopa keuhkoja ja joku maistoi kiveksiäkin. Aivoja söivät kaikki. Ruumiita leikeltiin lasinpaloilla ja joillain terävillä metallinkappaleilla.

Tulta he eivät saaneet tehtyä montaakaan kertaa, kun ei ollut oikein mitään poltettavaa. Mutta silloin harvoin kun tuli saatiin tehtyä lihaa kyllä paahdettiin.