Josefinalle Riveralle 26 marraskuuta 1986 oli ilta, jota hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän lähti töihin pohjois-philadephialaiselta slummialueelta riideltyään poikaystävänsä kanssa. Sateessa ja hyytävässä kylmyydessä hän huomasi hopeanvalkoisen Cadillac Coupe De Villen ajavan hiljaa hänen ohitseen ja pysähtyvän. Hän siirtyi lähemmäksi autoa, kunnes kuskin puolen ikkuna laskeutui ja parrakas mies kysyi halusiko tämä kyydin. Mies näytti kunnolliselta ja tyttö hyppäsi kyytiin.
Mies esitteli itsensä Garyksi ja sanoi, että hänen pitää pysähtyä hetkeksi; tyttö suostui ja pian he ajoivatkin läheiselle McDonaldsille. Josefina seurasi häntä sisään, mies osti kahvia ja hän istuutui hänen seurakseen pöytään. Josefina tutkaili uutta tuttavuuttaan. Mies oli valkoihoinen, kasvoja kehysti siististi trimmattu parta, silmät olivat kylmät, siniset ja läpitunkevat. Vaikka miehellä oli kallis rannekello, koruja ja ajoi ylellistä autoa, hänen vaatteensa olivat halvat ja saastaiset. Miettiessään puheenaiheita hän tiedusteli uudelleen miehen nimeä. "Gary Heidnik," hän vastasi jurosti. Kun mies oli saanut kahvinsa juotua hän ilmoitti olevan aika lähteä. Tytön kysyessä mihin he olivat menossa, mies vastasi heidän olevan menossa hänen talolleen.
He ajoivat ränsistyneellä asuinalueella sijaitsevalle rapistuneelle talolle. Josefina huomasi, että talon eteen oli parkkeerattu toinenkin auto, vuoden 1971 vuosimallin Rolls Royce. Miehellä oli ilmiselvästi rahaa.
Ulko-ovelle tullessaan Heidnik otti esiin oudon avaimen ja työnsi sen lukkoon. Kun Josefina huomautti tästä, mies selitti, että hän oli katkaissut avaimen kahtia. Puolet avaimesta pysyi lukossa estämässä muita kuin häntä pääsemästä sisään. Ovi avautui keittiöön, josta puolet oli koristeltu seiniin liimatuilla pennyn kolikoilla. Heidnik johdatti tytön olohuoneeseen, joka oli sisustettu niukasti vanhoilla kalusteilla. Mies tarjoutui esittelemään taloa ja johdatti hänet yläkertaan kapeita portaita pitkin. Makuuhuoneen ovella tyttö ei voinut uskoa silmiään; käytävä sen edessä oli osittain päällystetty yhden ja viiden dollarin seteleillä.
Yhtäkkiä Heidnik astui tytön taakse ja alkoi kuristaa tätä. Mies hellitti otettaan, mutta sen sijaan että olisi päästänyt tytön menemään, mies veti hänen kätensä taakse ja lukitsi ne käsiraudoilla. Tämän jälkeen mies johdatti tytön kylmään ja kosteaan kellariin.
Heidnik raahasi tytön likaiselle patjalle, kiinnitti metalliset puristimet hänen nilkkoihinsa ja yhdisti ne ketjun toiseen päähän. Tämän jälkeen hän liimasi puristimet yhteen ja kuivasi ne hiustenkuivaajalla. Ketjun toisen pään hän kiinnitti katossa olevaan suureen putkeen. Lopuksi hän käski tyttöä istumaan suorassa ja laski päänsä tytön syliin ja nukahti. Josefinan herätessä hän näki päivänvalossa pienen huoneen joka tulisi olemaan hänen vankilansa.
Lattian keskeltä oli poistettu pala sementtiä ja siihen oli kaivettu matala kuoppa. Kun Heidnik myöhemmin palasi huoneeseen hän aloitti suurentaa aukkoa. Josefinan seuratessa miehen työskentelyä, Heidnik kertoi hänelle aina halunneensa suuren perheen. Mies oli siihen asti saanut neljä lasta neljän eri naisen kanssa, mutta erinäisten syiden takia menettänyt kontaktinsa heihin. Hän kertoi Josefinalle, että hänen suunnitelmansa oli hankkia kymmenen naista ja saattaa heidät kaikki raskaaksi saadakseen perheensä. Sitten, demonstroidakseen aikeensa, Heidnik raiskasi hänet.
Jäätyään toisen kerran yksin, Josefina sai irroitettua toisen nilkkakahleensa, väänsi auki ikkunaluukut, venytti ketjua koko pituuteensa ja nosti itsensä puoliksi ikkunasta ulos. Pakenemisen epäonnistuttua hän huusi apua, toivoen että joku naapureista tulisi apuun. Valitettavasti ainoastaan Heidnik vastasi hänen avunpyyntöönsä.
Heidnik veti tytön takaisin sisään ja hakkasi tätä kepillä kunnes hän hiljeni. Sen jälkeen mies tunki hänet lattiassa olevaan koloon, jossa tyttö joutui kyyhöttämään pää rintaansa vasten. Lopuksi mies peitti kuopan vanerilevyllä ja asetti painoja sen päälle. Varmistaakseen, että tytön huudot eivät houkuttaisi ulkopuolisia hän laittoi radion päälle heavy rock asemalle täysille, ja lähti. Josefina makasi puolialastomana jäätävässä maassa kamppaillen hengittääkseen ja odotti kuolemaa.
Sandra
Vaikka radio oli edelleen päällä, Josefina kuuli kuopan syvyyksistä naisen valitusta ja maata raahaavien kahleiden ääntä. Pian vanerilevy nostettiin ja Heidnik repi hänet ylös kuopasta. Josefina katsoi ylös ja näki nuoren mustaihoisen naisen, paitaa lukuunottamatta alastomana kahlittuna katossa olevaan putkeen, samalla tavalla kuin hän oli aikaisemmin roikkunut ensimmäisenä yönä. Hän tuijotti naista, joka näytti olevan täysin tietämätön siitä mitä hänelle oltiin tekemässä. Heidnik esitteli tytön Sandra Lindsayksi ennen kuin jätti heidät taas yksin. Kun Sandra alkoi puhua Josefina alkoi ymmärtää miksi uusi tulokas vaikutti niin välinpitämättömältä - hän oli kehitysvammainen.
Sandra kertoi Josefinalle, että hän oli ollut Heidnikin ystävä useiden vuosien ajan. He olivat tavanneet Elwyn Instituutissa, joka oli paikallinen sairaala henkisesti ja fyysisesti vammaisille. Hän luonnehti Garya hyväksi ystäväksi, joka aina huolehti hänestä. Tunteikkaalla äänellä hän kertoi harrastaneensa usein seksiä Garyn ja tämän ystävän Tonyn kanssa. Hän tuli myöhemmin raskaaksi, mutta teki abortin. Kun Heidnikille selvisi mitä Sandra oli tehnyt, hän raivostui ja tarjosi Sandralle 1000 dollaria vauvasta. Kun hän kieltäytyi, Heidnik pakotti hänet vangiksi taloon. Lopettaessaan tarinaa Sandra puhkesi itkuun tajutessaan vaikean tilanteensa.
Eräänä päivänä Heidnik kertoi Sandralle, että tämän sisko ja kaksi serkkua olivat käyneet etsimässä tyttöä, mutta lähteneet pois olettaen talon olevan tyhjä. Myöhemmin hän pakotti Sandran kirjoittamaan kirjeen äidilleen ja kertomaan, että hän oli lähtenyt pois ja että hän soittaisi myöhemmin. Heidnik sanoi naisille postittavansa kirjeen New Yorkista, jotta Sandran äiti luulisi hänen karanneen. Vaikka Sandra ei näyttänyt ymmärtävän kirjeen merkitystä, fiksumpana tyttönä Josefina ymmärsi että Heidnik aikoi pitää heitä vankina ikuisesti.
Päivien vaihtuessa viikoiksi Heidnikin käytös muuttui aina vain kummallisemmaksi. Mies syötti heitä vain satunnaisesti ja piti heitä puolialastomina, jotta voisi tyydyttää seksuaalisia halujaan aina halutessaan, ja se oli usein. Miehen poissaollessa naiset hakivat lämpöä toisistaan ja odottivat kauhulla hänen paluutaan. Toisinaan he yrittivät huutaa apua, mutta siitä seurasi raakaa pahoinpitelyä, joka taas johti tyttöjen vielä kovempaan huutamiseen. Jokainen säännöistä poikkeaminen rangaistiin hakkaamisella tai eristämisellä pelättyyn kuoppaan. Yksi rankaisutapa oli kiinnittää tytöt katossa olevaan puomiin yhdestä kädestä ja jättää heidät siihen roikkumaan tuntikausiksi.
Samalla kun Heidnik kehitteli taitojaan kiduttajana, Sandran äiti haki aktiivisesti tytärtään. Äiti kertoi poliisille uskovansa, että hänen tytärtään pidetään vankina vasten tämän tahtoa. Ainoa asia mitä hän tiesi kertoa miehestä oli, että hänen nimensä oli Gary ja että hän asui osoitteessa 3520 North Marshall Street. Äiti antoi poliisille myös miehen puhelinnumeron, mutta ei kyennyt muistamaan tämän sukunimeä. Konstaapeli yritti soittaa numeroon ja jopa kävi Heidnikin talolla, mutta lopulta lopetti tiedustelut koska ei saavuttanut miestä.
Lisa
Joulun aikaan Gary Heidnik ajeli pitkin katuja etsien uutta naista. Lehigh Streetille käännyttyään mies löysi hänet. 19-vuotias Lisa oli matkalla tyttökaverinsa luo, kun Heidnik pysäytti Cadillacinsa hänen viereensä. Mies nojautui ikkunasta ja alkoi ehdotella, mutta tyttö suuttui ja kielsi olevansa prostituoitu. Heidnik pyysi nopeasti anteeksi ja tarjosi sen sijaan kyytiä. Miehen muuttunut käytös ja vaikuttava auto saivat tytön leppymään ja hän hyppäsi kyytiin.
Heidnik houkutteli tytön kotiinsa tarjoamalla tälle aterian ja vaatteita, sekä tarjoutui viemään hänet Atlantic Cityyn. Sitten hän juotti Lisan sammuksiin viinillä ja raiskasi hänet. Lopuksi hän laittoi tytölle käsiraudat ja vei hänet kellariin muiden "orjiensa" seuraksi.
Nyt koossa oli kolme tyttöä kymmenestä, jotka Heidnik oli suunnitellut sieppaavansa. Kun tytöt puhuivat keskenään tilanteestaan, he ihmettelivät miten ihmeessä seitsemän muuta tyttöä mahtuisivat pieneen kellariin, saati lasten kanssa, joita he tulisivat saamaan. Heidän ainoa toivonsa oli, että joku heistä tai joku tulevista uhreista pääsisi pakenemaan ja saamaan poliisin paikalle.
Kaksi lisää
Kymmenen päivää myöhemmin Heidnik palasi matkoiltaan uuden tytön, 23-vuotiaan Deborah Dudley kanssa, joka ei aikonut antaa Heidnikin määräillä häntä ilman vastarintaa. Tyttö alkoi heti kattoon sitomisen jälkeen kyseenalaistaa miehen auktoriteettia, joka ei yleensä johtanut muuhun kuin raakaan hakkaamiseen. Tytön saapuminen loi myös jännitteitä muiden kesken, koska aina kun Deborah ei totellut Heidnik rankaisi kaikkia. Hakkaamisista tuli säännöllinen tapahtuma ja Heidnik määräsi usein jonkun tytöistä vastuuhenkilöksi hänen poissaollessaan. Palattuaan hän oletti tämän henkilön kertovan jos muut olivat olleet tottelemattomia. Jos he olivat, vastuuhenkilön piti hakata tottelemattomia sen mukaan. Jos raportoitavaa ei ollut, tai tottelemattomia ei ollut hakattu tarpeeksi, hän hakkasi kaikkia. Vähitellen puhelias Josefina alkoi voittaa Heidnikin luottamuksen esittämällä lojaalia ja tottelevaista.Tämä vakuutti Heidnikin siitä, että tyttö oikeasti nautti hänen "vaimonaan" olemisesta.
Miehen seksuaaliset mieltymykset myös muuttuivat Deborahin tulon jälkeen. Hän ei enää päivittäin raiskannut vuorotellen kutakin tyttöä, vaan hän pakotti tytöt harrastamaan seksiä keskenään miehen katsellessa. Koska henkilökohtainen hygienia ei näyttänyt olevan Heidnikille kovin tärkeä asia, hän toi vangeilleen kannettavan WC-pytyn ja kosteuspyyhkeitä joilla he voisivat peseytyä. Myöhemmin hän päästi tytöt kylpyyn, jonka jälkeen hän pakotti heidät harrastamaan seksiä.
Heidnikin tarjoaman ruuan laatu ja määrä näytti muuttuvan hänen mielialansa mukaan. Joinain päivinä hän antoi tytöille vain leipää ja vettä. Seuraavana päivänä saattoi tarjolla olla vanhoja hot dogeja ja maapähkinävoileipiä. Lopulta hän ratkaisi ruokaongelman tarjoamalla heille koiranruokaa ja hakkaamalla heitä niin kauan ,että he söivät sen.
Tammikuun 18. päivänä Heidnik lähti taas ulos ja palasi uuden tytön kanssa. Mies oli siepannut heiveröisen 18-vuotiaan Jacquelinen kaupungin pohjoispuolelta ja toi hänet taloon. Kuten aiemminkin mies raiskasi tytön ja raahasi hänet kellariin, mutta kun tuli kahlitsemisen aika, mies huomasi kahleiden olevan liian suuret tytön pieniin nilkkoihin ja käytti sen sijaan käsirautoja. Myöhemmin samana päivänä hän toi kaikille kiinalaista ruokaa ja lisäksi yllätyksen - pullon shampanjaa. Juhlan aiheena oli hänen suosikikseen päässeen Josefinan 26-vuotissyntymäpäivät. Josefina paljasti myöhemmin, että Heidnik oli hyvällä tuulella siksi, että hän luuli Sandran ja Josefinan olevan raskaana hänelle, vaikka näin ei ollutkaan.
Kuoleman kellari
Helmikuun alussa 1987 Heidnik sai syyn rankaista Sandraa, kun mies sai hänet kiinni kuopan kattaman vanerilevyn siirtämisestä. Rangaistus oli vakava. Tyttö pakotettiin roikkumaan kattopuomista yhdestä käsikahleesta useiden päivien ajan. Tytön kunto heikkeni pahasti ja hän kieltäytyi syömästä. Koska Heidnik luuli tytön olevan raskaana, mies pakkosyötti hänelle leipää. Viikon kuluessa Heidnik jatkoi pakkosyöttämistä, vaikka tyttö oksensi ja oli kovassa kuumeessa. Usein mies työnsi ruokaa väkisin tytön suuhun ja piti suuta kiinni kunnes tämä nieli ruuan. Seuraavana päivänä Sandra menetti tajuntansa. Kun Heidnik ei saanut häntä hereille, mies raivostui ja avasi kahleet pudottaen hänet maahan. Hän väitti tytön näyttelevän ja potkaisi hänet kuoppaan, tarjoili muille jäätelöä ja lähti. Palattuaan hän nosti Sandran kuopasta tarkistaakseen tytön pulssin. Hän oli kuollut.
Mies kertoi muille tytöille, että Sandra oli luultavasti tukehtunut ja kantoi ruumiin yläkertaan. Pian sen jälkeen tytöt vapisivat kauhusta kuullessaan sirkkelin äänen. Heidän kauhunsa muuttui pian kuvotukseksi kun yksi Heidnikin koirista tuli kellariin kantaen suussaan lihaisaa luuta ja alkoi kaluta sitä tyttöjen silmien alla. Tutkijat paljastivat myöhemmin, että Heidnik oli jauhanut Sandran lihaa yleiskoneella, ja syöttänyt sitä koirille sekä vangeille koiranruokaan sekoitettuna. Loput ruumiinosat hän hävitti keittämällä niitä hellalla.
Sandran kuolemaa seuranneina päivinä tytöt huomasivat koko talon haisevan kuvottavalta. Lopulta haju oli niin paha, että Heidnikin naapurit valittivat asiasta poliisille. Useiden valitussoittojen jälkeen talolle lähetettiin poliisi tiedustelemaan asiaa, mutta Heidnik vakuutti poliisille että haju johtui ylikypsyneestä paahtopaistista.
Sandran kuoleman jälkeen Heidnikin käytös muuttui yhä kummallisemmaksi. Hän yllytti tyttöjä ilmiantamaan toisensa luvaten parempia oloja niille, jotka suostuivat yhteistyöhön. Tytöt suunnittelivat hyökkäävänsä Heidnikin kimppuun ja pakenevansa, mutta suunnitelma ei koskaan toteutunut. Jacqueline väitti myöhemmin, että hyökkäys ei onnistunut, koska Josefina kertoi Heidnikille juonesta.
Heidnik oli vakuuttunut siitä, että tytöt juonivat jatkuvasti häntä vastaan ja loi oman juonen estääkseen heitä lähtemästä. Hän kahlitsi tyttöjen kädet ja jalat, laittoi heidät roikkumaan kattopuomista ja laittoi heille suukapulat. Tämän jälkeen hän kaiveli erikokoisilla ruuvimeisseleillä tyttöjen korvia tehdäkseen heidät kuuroiksi. Hän uskoi, että jos tytöt eivät kuulisi mitään, he eivät myöskään voisi kuulla hänen tuloaan huoneeseen. Josefina oli ainoa, johon hän ei koskenut.
Kun Deborah Dudley alkoi myöhemmin niskoitella, Heidnik irroitti kahleet ja vei hänet yläkertaan. Kun he palasivat, Deborah oli epätavalliset hiljainen ja vakava. Kun Heidnik oli lähtennyt, muut tytöt kysyivät häneltä mitä oli tapahtunut. Pelosta väristen hän kertoi, että Heidnik oli vienyt hänet keittiöön ja näyttänyt hänelle liedellä ollutta kattilaa. Kattilassa oli Sandra Lindsayn pää. Heidnik avasi uunin ja näytti kypsymässä olevia Sandran kylkiluita. Jääkaapissa oli mm. käsivarsi ja muita muoviin käärittyjä ruumiinosia. Heidnik sanoi Deborahille, että jos tyttö ei alkaisi totella hän olisi seuraava.
Muutaman päivän kuluttua Deborah oli toipunut järkytyksestä ja jatkoi Heidnikin "kesytysyritysten" vastustamista. Kannustakseen tyttöjä tottelemiseen Heidnik keksi uuden rankaisukeinon, oman versionsa sähköshokkihoidosta. Metodi oli yksinkertainen. Hän irroitti sähköjohdon toisesta päästä eristeen ja työnsi toisen pään pistorasiaan. Tämän jälkeen hän käänsi sähkövirran päälle ja piti paljaita johtoja tyttöjen kahleissa kiinni. Heidnik katseli nautinnolla tyttöjen kiemurtelua. Kuten aikaisemmin, Josefina välttyi rankaisulta.
Viikkojen kuluessa Heidnik alkoi kohdella Josefinaa enemmän kumppanina kuin vankina ja vietti aina vain enemmän aikaa hänen kanssaan kahden. Jopa niin paljon, että kun Heidnik maaliskuun 18. päivänä päätti rankaista muita tyttöjä, Heidnik pestasi Josefinan auttamaan häntä. Sähköshokkihoitoa käytettiin jälleen kerran, mutta tällä kertaa veden kanssa. Heidnik porasi ilmareikiä vanerilevyyn ja käski Josefinan täyttää kuoppa vedellä. Sen jälkeen kolme muuta, yhä kahleissa olevaa naista, työnnettiin kuoppaan. Vanerilevy asetettiin kuopan päälle ja painoksi hiekkasäkkejä. Tyttöjen istuessa kuopassa kylmästä ja pelosta hytisten, sähköjohdon pää ujutettiin ilmareiästä sisään sen verran, että se hipaisi kahletta. Sähkövirta lävisti heidät kaikki. Tämän jälkeen johto työnnettiin uudestaan ilmareiästä sisään niin, että se kosketti suoraan Deborahin kahletta. Koska sähkövirta osui suurimmaksi osaksi häneen, tyttö huusi ja tärisi hallitsemattomasti, kunnes kaatui kasvot alaspäin veteen.
Huomatessaan miten heidän ystävälleen kävi, Jacqueline ja Lisa huusivat Heidnikiä siirtämään vanerilevyn ja vetämään Deborahin ulos kuopasta. Todettuaan tytön kuolleeksi Heidnik valmisti voileipiä ja sanoi tytöille rauhallisesti: "ettekö ole iloisia, ettei se ollut jompikumpi teistä." Sitten hän lähti muutamaksi minuutiksi ja palasi kynän ja paperin kanssa. Hän käski Josefinaa kirjoittamaan paperin yläosaan paikan ja päivämäärän. Kun Josefina oli tehnyt niin, mies pakotti tytön kirjoittamaan lausunnon siitä miten oli auttanut Heidnikiä tappamaan Deborahin sähköllä. Sen jälkeen hän käski tyttöä allekirjoittamaan paperin ja lisäsi sen jälkeen oman allekirjoituksensa. Mies piteli kirjettä kädessään ja sanoi: "Jos ikinä menet kertomaan poliisille, voin käyttää tätä todisteena, että sinä tapoit Debbien." Tyytyväisenä siitä, että hän oli saanut Josefinan kokonaan kontrolliinsa, hän irroitti hänen kahleensa ja käski tytön mennä yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Josefina oli pukeissa ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Seuraavana päivänä Heidnik palasi kellariin ja kääri Deborahin ruumiin muoviin, laittoi sen pakastimeen ja lähti.
Vapautuminen
Deborah Dudleyn kuoleman jälkeen Josefinasta tuli Heidnikin vakituinen kumppani; he kävivät ulkona ostoksilla ja ravintolassa syömässä. Kerran Heidnik kertoi Josefinalle, että jos hän jäisi koskaan kiinni hän teeskentelisi hullua manipuloimalla testaajia. Hän kertoi huiputtaneensa viranomaisia jo vuosia, jotta voisi nostaa työkyvyttömyyseläkettä. Heidnik näytti myös pehmenneen Deborahin kuoleman jälkeen; hän tarjosi vangeilleen patjoja, peittoja, tyynyjä ja jopa television. Luottohenkilönä Josefina ansaitsi kyseenalaisen kunnian jakaa sänky Heidnikin kanssa.
Eräänä päivänä Heidnik ja Josefina olivat ajelulla New Jerseyn lähellä maaseudulla. Heidnik pysäytti auton metsäisellä taipaleella ja sanoi paikan olevan hyvä Deborahin ruumiin piilottamiseen. Seuraavana iltana 22. maaliskuuta Heidnik ja Josefina lastasivat Deborahin osittain jäätyneen ruumiin Heidnikin omistamaan Dodge pakettiautoon ja ajoivat takaisin paikkaan, jonka nimi oli Pine Barrens. Heidnik piilotti ruumiin metsikköön Josefinan odottaessa autossa.
Seuraavana päivänä Heidnik kertoi Josefinalle, että hänen pitäisi löytää "korvaaja" Deborahille ja ehdotti että he menisivät yhdessä "kruisailemaan" ja etsimään sellaista. Myöhemmin samana iltana, pariskunta ajeli pitkin katuja etsimässä sopivaa uhria.
Heidnik löysi uuden uhrin, Agnesin, jonka hän suostutteli mukaansa kotiin. Pian talolle päästyään Anges huomasi olevansa riisuttu, kahlittu ja vangittu kellariin muiden tyttöjen kanssa. Heidnik luuli Josefinan olevan luotettava apuri, mutta tytöllä oli muita suunnitelmia ja hän odotti tyytyväisenä sopivaa hetkeä toteuttaakseen ne.
Hänen tilaisuutensa tuli vihdoin 24. maaliskuuta. Päiviä kestäneen maanittelun ja houkuttelun jälkeen hän sai Heidnikin vakuutettua, että jos mies päästäisi hänet tapaamaan perhettään, hän toisi palatessaan mukanaan uuden "vaimon" miehen kokoelmaan. Heidnik oli innokas laajentamaan "perhettään" ja lupautui sillä ehdolla, että perhevierailun jälkeen tyttö hankkisi uuden uhrin ja tapaisi hänet huoltoasemalla keskiyöllä. Myöhemmin samana iltana Heidnik vei Josefinan lähelle hänen kotiaan ja ajoi pois. Josefina juoksi välittömästi asunnolle, jossa hän oli asunut poikaystävänsä Vincent Nelsonin kanssa.
Heti kun Nelson oli avannut oven Josefina alkoi kertoa uskomatonta tarinaansa. Kun hän kertoi miten hänet oli otettu vangiksi, raiskattu ja kidutettu, Nelson ajatteli tytön tulleen hulluksi. Vaikka Nelson koetti rauhoitella tyttöä, hän jatkoi tarinoita kuolemasta, koiranruuasta ja ruumiinosista kunnes Nelson tarjoutui menemään Heidnikin talolle tapaamaan tätä. Josefina pelkäsi kuitenkin, että tämä voisi johtaa muiden tyttöjen tappamiseen ja hän sai Nelsonin suostuteltua soittamaan poliisille.
Useita minuutteja myöhemmin kaksi poliisia John Cannon ja Davis Savidge saapuivat paikalle. Josefina kertoi heille uskomattoman tarinansa. Kuten Nelsoninkin, poliisien oli vaikea uskoa tarinaa, kunnes Josefina nosti farkkujensa lahkeita ja näytti kahleiden tekemät arvet nilkoissa. Poliisit vakuuttuivat näkemästään ja menivät huoltoasemalle, jossa Heidnik odotti Cadillacissaan. Kun poliisit vetivät aseensa esiin ja lähestyivät autoa Heidnik nosti kätensä ylös ja kysyi koskiko asia elatusmaksuja. Hänelle vastattiin kyseessä olevan paljon vakavamman asian ja pidättivät hänet. Neljän kuukauden sanoinkuvaamattoman kauhun jälkeen Gary Heidnikin terrorin aika oli lopulta päättynyt.
Karmeat todisteet
Juuri ennen kello viittä aamulla 25. maaliskuuta 1987 joukko murharyhmän komentajan James Hansen alaisuudessa työskenteleviä poliiseja saapui osoitteeseen 3520 North Marshall Street. Koska poliisit eivät kyenneet avamaan Heidnikin mutkikasta lukitussysteemiä, Hansen määräsi poliiseja murtamaan oven. Ensimmäinen sisälle menijöistä oli Dave Savidge - toinen Heidnikin pidättäneistä poliiseista. Josefinan ohjeiden mukaisesti Savidge ja hänen työparinsa McCloskey menivät suoraan kellariin.
Savidgen saavuttua pieneen huoneeseen, hän näki kaksi naista nukkuvan patjoilla keskellä huonetta. Huolimatta siitä että huoneessa oli kylmä, heillä oli peittonaan vain ohut, likainen viltti. Lähestyessään nukkuvia naisia he heräsivät ja alkoivat kirkua, kunnes Savidge vakuutti heille olevansa poliisi ja tulleensa vapauttamaan heidät. Hän huomasi, että naiset oli kahlittu katossa olevaan putkeen ja heillä oli yllään ainoastaan ohuet puserot ja sukat. Kun toinen poliiseista tiedusteli oliko talossa vielä muita naisia, he osoittivat lattialla olevaa vanerilevyä, jonka päällä oli hiekalla täytettyjä muovipusseja.
McCloskey siirsi pussit ja vanerilevyn sivuun ja näki Agnesin alastoman hahmon kyykistelevän kuopan pohjalla. Poliisi nosti Agnesin ulos kuopasta ja irroitti tyttöjen kahleet. Heidät vietiin ylhäällä odottavaan ambulanssiin. Kun naiset oli vapautettu, poliisit keskittyivät tutkintaan. Keittiössä Savidge löysi hellalta alumiinisen kattilan. Kattila oli pahoin pohjaanpalanut ja sisälsi kellertävää rasvamaista ainetta. Keittiön työpydällä oli teolliseen käyttöön tarkoitettu lihamylly, jota oli hiljattain käytetty mahdollisesti raa'an lihan jauhamiseen. Uunista he löysivät uunivuoan jossa oli hiiltynyt pala ainetta, joka muistutti ihmisen kylkiluuta. Siihen asti Savidgen oli edelleen vaikea uskoa mitä huoneessa oli todella tapahtunut, mutta epäilykset haihtuivat hänen aukaistessaan jääkaapin. Jääkaapin pakastelokerossa oli ihmisen käsivarsi.
Poliisi tutki taloa ja pihaa useiden päivien ajan, tarkastellen yksityiskohtaisesti jokaista löytämäänsä paperinpalaa ja esinettä. He suorittivat kaivauksia talon etu- ja takapihalla, mutta eivät löytäneet enempää ihmisen jäänteitä. Eräästä komerosta he löysivät lukemattoman määrän pornolehtiä, joissa kaikissa oli kuvia mustaihoisista naisista. Talo ja sen ympäristö antoi ymmärtää, että talon omistaja oli hyvin häiriintynyt ainoastaan veteraanieläkkeen turvin elävä henkilö. Tutkijat huomasivat kuitenkin myöhemmin, että Gary Heidnik oli tosiasiassa rikas mies, jolla oli uskomattomat 550 000 dollaria sijoitustilillään. Tutkinnan jatkuessa Heidnikia kuulusteltiin. Poliisi yritti valaista tämän lehdistön mielipuoleksi kutsuman saastaisen henkilön elämää ja rikoksia.
Syöksykierre
Gary Michael Heidnik syntyi marraskuussa 1943 Eastlakessa, Clevelandilaisessa lähiössä Ohiossa. 18 kuukautta myöhemmin syntyi Garyn veli Terry. Kuuden kuukauden kuluttua heidän vanhempansa Michael ja Ellen erosivat ja pojat menivät asumaan äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa. Garyn aloitettua koulun pojat muuttivat isänsä ja tämän uuden vaimon luokse. Ajat eivät olleet onnellisia pojille, suurimman osan ajasta he tappelivat äitipuolensa kanssa tai joutuivat ankaran isänsä rankaisemiksi. Heidnik kertoi myöhemmin psykologeille, että hänen isänsä pilkkasi häntä jatkuvasti varsinkin hänen jatkuvan vuoteenkastelunsa takia. Hänen isänsä ripusti likaantuneet lakanat toisen kerroksen ikkunasta naapurien nähtäväksi.
Gary joutui myös pilkan kohteeksi koulussa, sillä hänen päänsä oli epämuodostunut puusta putoamisen seurauksena. Hänen veljensä Terry uskoo, että onnettomuus oli pääsyy Garyn ennustamattomaan käyttäytymiseen. Mielenkiintoinen kommentti ottaen huomioon, että Terry itse vietti suurimman osan elämästään mielisairaaloissa ja yritti useasti itsemurhaa.
Kahdeksanteen luokkaan mennessä Gary oli kehittänyt itselleen kaksi suurta pakkomiellettä; rikastumisen ja armeijan upseeriksi pääsemisen. Jälkimmäinen halu oli niin valtava, että hänen isänsä järjesti Garyn arvostettuun Stauntonin Sotilasakatemiaan Virginiassa. Gary vietti akatemiassa kaksi vuotta saaden loistavia arvosanoja, mutta lähti yhtäkkiä ja palasi kotiin asumaan isänsä kanssa. Seuraavana vuonna hän aloitti opinnot kahdessa eri high schoolissa, mutta kyllästyi pian ja lopetti kesken kahden viikon jälkeen. Lopulta 18-vuotiaana hän liittyi tavalliseen armeijaan. Heidnik kertoi myöhemmin vankilapsykologeille lähteneensä Stauntonista psykologikäynnin jälkeen, mutta ei paljastanut hoidon yksityiskohtia tai syytä miksi hän tunsi tarvitsevansa terapiaa.
Heidnik mukautui hyvin armeijaelämään, mutta sai vain harvoja ystäviä. Hän suoriutui koulutuksesta erinomaisin arvosanoin. Peruskoulutuksen jälkeen hän haki useisiin erikoistumiskoulutuksiin, mm. sotapoliisiksi, mutta ei tullut valituksi. Lopulta hänet lähetettiin lääkintäkoulutukseen San Antonioon, Teksasiin. Hän pärjäsi jälleen hyvin ja kehitti sen lisäksi menestyvän bisneksen lainaamalla rahaa muille sotilaille ja perien lainoista korkoa. Valitettavasti hänen bisneksensä loppuivat pian, kun hänet siirrettiin kenttäsairaalaan Länsi-Saksaan. Muutaman viikon kuluttua hänellä oli jo high schoolin oppimäärää vastaava tutkinto. Asiat näyttivät menevän hyvin, kunnes elokuun lopussa 1962 hän meni lääkäriin valittaen huimausta, näön heikkenemistä ja pahoinvointia. Neurorogi diagnosoi myöhemmin, että Heidnik kärsi vatsahaavasta ja osoitti myös mielisairauden oireita.
Arvostettu philadelphialainen psykologi tohtori Jack Apsche tutki myöhemmin Heidnikin mielenterveyshistoriaa ja keksi, että vaikka armeija ei ollut osoittanut Heidnikin mahdollista skitsofreniaa, se oli kuitenkin määrännyt hänelle voimakkaita rauhoittavia lääkkeitä, jollaisia on yleensä annettu vakavan psykoosin hoitoon tai potilaille jotka kärsivät hallusinaatioista.
Muutaman viikon kuluttua Heidnik lähetettiin takaisin Yhdysvaltoihin. Kolme kuukautta myöhemmin hänet vapautettiin armeijasta terveydellisistä syistä ja myönnettiin 100% työkyvyttömyyseläke. Virallinen diagnoosi oli "skitsoidinen persoonallisuushäiriö." Hän oli palvellut ainoastaan 14 kuukautta. Armeijasta lähdön jälkeen hän asettautui Philadephiaan ja suoritti sairaanhoitajan tutkinnon. Hän rekisteröityi myöhemmin Philadelphian yliopistoon ja suoritti opintoja mm. antropologiassa, historiassa, kemiassa ja biologiassa. Lopulta hän sai työn sairaanhoitajana yliopistollisessa sairaalassa, mutta sai myöhemmin potkut huonon työsuorituksensa vuoksi. Seuraavaksi hän meni veteraanisairaalaan kouluttautumaan psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, mutta joutui lähtemään huonon asenteensa takia.
Tästä lähtien Heidnikin elämä alkoi luisua alaspäin ja hän joutui asumaan eri mielisairaaloissa. Vuonna 1970 hänen äitinsä Ellen teki itsemurhan juomalla myrkkyä, mikä tapahtuma ainoastaan pahensi Heidnikin haurasta mielenterveyttä. Tapahtumaa seurasivat lukuisat itsemurhayritykset, josta seurasi lisää sairaalahoitoa ja noidankehä jatkui. Hän vietti pitkiä jaksoja sairaalassa kieltäytyen kommunikoimasta kenenkään kanssa ja hänen käyttäytymisensä lähenteli lähes katatonista tilaa. Erään selväjärkisen kauden aikana hänelle tehtiin sarja älykkyystestejä, joiden mukaan mies oli "superälykäs".
Kerran hän joutui mielisairaalaan hyökättyään veljensä Terryn kimppuun puuhöylän kanssa. Kun hän myöhemmin vieraili toipuvan Terryn luona, hän sanoi veljelleen, että jos tämä olisi kuollut vammoihinsa, hän olisi hävittänyt tämän ruumiin hapolla liottamalla sitä kylpyammeessa. Jokaisella mielisairaalajaksolla hänen käytöksensä muuttui yhä oudommaksi. Hän vietti lähes kaikki päivät puhumattomana, kommunikoiden ainoastaan kirjoittamalla paperilappuihin. Hän piti aina yllään nahkatakkia, jota hän kieltäytyi ottamasta pois päältään. Hän ei pitänyt juuri lainkaan huolta hygieniastaan ja hän kehitti lukuisia eri maneereita, kuten tervehtimisen tekemällä kunniaa ja käärimällä toisen punttinsa ylös silloin kun hän ei halunnut, että häntä häiritään.
Kalifornian matkansa aikana vuonna 1971 Heidnik sai hätkähdyttävän ilmestyksen oman kirkon perustamisesta. Palattuaan Philadelphiaan hän rekisteröi "United Church of the Ministers of God"-kirkon ja julistautui "Piispa" Heidnikiksi. "Kirkossa" oli vain viisi jäsentä, mm. Heidnikin jälkeenjäänyt tyttöystävä ja veljensä Terry. Vuonna 1975 Heidnik avasi tilin kirkon nimiin. Lapsuuden innostuksensa ansiosta kaikkeen rahaan liittyvään hän onnistui seuraavan kahdentoista vuoden aikana muuttamaan 1500 dollarin sijoituksensa 545 000 dollariksi. Näihin aikoihin hän oli joko mielisairaalassa tai saarnaamassa muutamalle seurakuntalaiselleen.
Heidnik alkoi olla yhtä tunnettu mielisairaaloissa kuin poliisillekin. Vuonna 1976 häntä syytettiin törkeästä pahoinpitelystä ja luvattoman aseen hallussapidosta. Hän sai syytteen ammuttuaan vuokralaistaan osuen miestä kasvoihin. Vuokratalo myytiin myöhemmin ja siivotessaan taloa uudet löysivät laatikoittain pornolehtiä ja kellarin betonilattiaan kaivetun kuopan.
18 kuukautta myöhemmin poliisi kiinnitti jälleen huomiota Heidnikiin, jolloin mies kävi hakemassa jälkeenjääneen tyttöystävänsä sisaren mielisairaalasta päivän lomalle ja piti tätä vankina asunnossaan. Myös vakavasti jälkeenjäänyt sisko löytyi myöhemmin lukitusta varastohuoneesta Heidnikin kellarista ja palautettiin sairaalaan. Tytön todettiin olevan raiskattu ja hänelle oli tartutettu tippuri sekä emättimeen että suuhun. Heidnik pidätettiin ja häntä syytettiin mm. kidnappaamisesta, raiskauksesta, vapaudenriistosta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Oikeudenkäynnissä marraskuussa 1978 Heidnik kielsi syyllisyytensä. Mielentilatutkimuksen mukaan Heidnik oli "manipuloiva ja psykoseksuaalisesti kehittymätön". Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin 3-7 vuodeksi vankilaan. Myöhemmin tehty valitus muutti tuomiota niin, että Heidnik vietti lähes kolme vuotta eri mielisairaaloissa.
Hänet vapautettiin viimein 12. huhtikuuta 1983 sillä ehdolla, että hän jää osavaltion mielenterveysohjelman valvontaan. Kuten useissa samanlaisissa tapauksissa, jos osavaltio olisi huomannut Heidnikin todellisen mielentilan, he eivät olisi koskaan päästäneet miestä vapaaksi.
Ennen vangitsemistaan Heidnikillä oli ollut useita naissuhteita. Hän näytti pitävän mustaihoisista naisista, joista osa oli jälkeenjääneitä. Näiden suhteiden tarkoitus näytti olevan lähinnä isäksi tuleminen. Hänen ensimmäinen kumppaninsa synnytti hänelle tyttären, mutta nainen jätti miehen pian ja otti lapsen mukanaan. Seuraava nainen oli vaikeasti jälkeenjäänyt Dorothy. Naapureiden mukaan Heidnik kohteli Dorothya huonosti; mies löi häntä usein, lukitsi hänet asuntoon ja kieltäytyi ruokkimasta häntä. Lopulta Dorothy karkasi ja löytyi myöhemmin asumasta kadulta.
Seuraavan Heidnikin valitsema nainen oli Anjeanette, raiskaamansa naisen sisar. Hän oli myös jälkeenjäänyt. Kun Heidnik palasi vankilasta, Anjeanette oli poissa. Poliisit eivät löytäneet hänestä jälkeäkään ja epäilivät Heidnikilla olevan osuutensa tytön katoamiseen.
Heidnik turvautui seuraavaksi avioliittopalveluun. Hänen kriteerinsä olivat yksinkertaiset, hän halusi itämaisen neitsyen. Muutaman viikon kuluttua hänellä oli jo kirjeenvaihtosuhde nuoren filippiiniläisnaisen Bettyn kanssa. Heidnik ja Betty kirjoittelivat toisilleen kahden vuoden ajan ja puhuivat toisinaan myös puhelimessa. Lopulta Heidnik kosi Bettyä ja kertoi hänelle olevansa pappi. Betty suostui kosintaan ja matkusti Philadephiaan syyskuussa 1985.
Tavattuaan toisensa lentokentällä Heidnik vei Bettyn North Marshall kadulla sijaitsevaan kotiinsa ja näytti tytölle hänen huoneensa. Betty järkyttyi nähdessään jälkeenjääneen naisen makaamassa sängyllä, joka oli takoitettu hänelle. Heidnik kertoi naisen olevan alivuokralainen. Bettyn epäilyistä huolimatta heidät vihittiin 3. lokakuuta Marylandissa. Ensimmäisen viikon ajan Heidnik kohteli häntä hyvin ja puhui perheen perustamisesta. Viikkoa myöhemmin Betty palasi ostosmatkalta ja löysi miehensä sängystä harrastamassa seksiä kolmen naisen kanssa. Järkyttyneenä hän vaati Heidnikia maksamaan hänen matkansa takaisin kotiin. Heidnik kieltäytyi sanoen olevansa pomo ja että useiden seksipartnereiden pitäminen oli hänelle normaalia.
Tästä lähtien Heidnikillä oli aina useita naisia talossaan ja pakotti usein Bettyn katselemaan kun hän harrasti seksiä heidän kanssaan. Kun Betty valitti asiasta, Heidnik hakkasi hänet ja käski hänen valmistamaan ruokaa miehelle ja muille naisille. Päivien kuluessa miehestä tuli yhä väkivaltaisempi ja varoitti usein Bettyä lähtemästä, koska hän kuitenkin löytäisi ja tappaisi hänet.
Eräs päivä vuonna 1986 oli liikaa Bettylle. Kun Betty valitti Heidnikin kotiin tuomista naisista, mies hakkasi, raiskasi ja uhkasi tappaa hänet. Koska Betty tunsi ainoastaan Heidnikin ja tämän ystäviä, hänen oli pakko pyytää apua Filippiineiltä. Sieltä vakuutettiin, että hänen pitäisi jättää Heidnik ja neljää päivää myöhemmin tyttö teeskentelikin lähtevänsä ostoksille. Betty lähti, eikä koskaan palannut. Kahden viikon kuluttua Heidnik pidätettiin ja hän sai syytteet pahoinpitelystä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta. Heidnikin onneksi hänen ehdonalaisensa oli päättynyt päivää ennen pidätystä. Hänen onnensa jatkui, sillä kaikista syytteistä luovuttiin koska Betty ei saapunut kuulusteluihin. Vuonna 1987 Betty veti Heidnikin oikeuteen saadakseen mieheltä elatusapua pojalleen. Heidnik ei ollut tietoinen lapsesta, koska Betty oli tullut raskaaksi juuri ennen lähtöään. Oikeudenkäynnin aikana tuomari sai tietoonsa Heidnikin terveyshistorian ja pakotti hänet useisiin mielentilatesteihin. Testien tultua valmiiksi kaksi Heidnikin kellarin "vauvatehtaaseen" vangitsemaa tyttöä olivat jo kuolleet.
Hullu vai mitä?
Huhtikuun 23. päivänä 1987 Heidnik esiintyi oikeudessa ensimmäistä kertaa pidätyksensä jälkeen. Hänen vieressään istui hänen avustajansa Charles "Chuck" Peruto. Heidnik oli valinnut Peruton, koska tämä oli kokenut ja terävä-älyinen puolustusasianajaja ja hänellä oli mainetta sensaatiomaisista tapauksista. Istunnossa oli tarkoitus selvittää oliko syyttäjällä "todennäköisiä syitä" joiden mukaan Heidnik tulisi vangita rikoksista joista häntä syytettiin. Apulaispiirisyyttäjälle Charles Gallagherille alustava istunto oli vain muodollisuus ja hän esitteli osavaltion syytteet Heidnikia vastaan. Heidnikia syytettiin murhasta, kidnappaamisesta, raiskauksesta, törkeästä pahoinpitelystä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, epäsiveellisestä käytöksestä, vapaudenriistosta, pahoinpitelystä ja sekä muista rikoksista.
Pahimmat Heidnikia vastaan asetetut todisteet olivat vankien omat todistukset. Ensin todistamaan kutsuttiin Lisa, joka kuvaili minuutin tarkkuudella miten Heidnik oli kahlinnut, hakannut ja raiskannut hänet. Seuraavaksi todisti Josefina. Selvällä ja itsevarmalla äänellä hän kertoi tarinansa aloittaen siitä, kun hän nousi Heidnikin Cadillaciin ja lopettaen vapautumiseensa. Hän kertoi erityisen havainnollisesti Sandra Lindseyn kuolemasta ja Deborah Dudleyn tappamisesta sähköllä, erityisesti hän kertoi osuudestaan Deborahin kuolemaan työntäessään sähköjohtoa kuoppaan. Peruto ristikuulusteli Josefinaa ja syytti tätä osallistumisesta useisiin pahoinpitelyihin ja Dudleyn murhaamiseen. Kun Lisaa ristikuulusteltiin, hän syytti myös Josefinaa siitä että hän auttoi vapaaehtoisesti Heidnikia. Hänen todistuksensa tosin kumottiin sen jälkeen kun Jaquelyn todisti että Josefina suostui Heidnikin käskyihin ainoastaan ollessaan rangaistuksen- tai kuolemanvaarassa.
Alustava oikeudenkäynti päättyi kuolinsyyntutkija tohtori Paul Hoyerin todistukseen, jossa kerrottiin Heidnikin keittiöstä löytyneistä ruumiinosista ja muista ihmisjäänteistä. Istuntosalissa olevia ihmisiä pyydettiin rauhoittumaan kun tohtori Hoyer luki ääneen löydetyistä ruumiinosista - aivan kuin kammottava ostoslista - kaksi kyynärvartta, yksi olkavarsi, kaksi polvea ja kaksi palaa reittä - kaikki katkottu sahalla, kudokset, lihakset ja iho vielä kiinnitettynä. Yhteensä lähes 11 kiloa ihmisen jäänteitä oli löytynyt huolellisesti muoviin käärittynä Heidnikin jääkaapista. Gary Heidnik asetettiin syytteeseen ja vangittiin varsinaista oikeudenkäyntia varten.
Oikeudenkäynti alkoi kesäkuun 20. päivänä 1988 täydessä istuntosalissa. Kun Charles Gallagher aluksi alusti syyttäjän kertomuksen asiasta verisine yksityiskohtineen, Chuck Peruto tiesi että hänen puolustuksensa tulisi olemaan lähinnä syyllisyyden tunnustaminen, mutta mielenvikaisuuteen vedoten.
Vaikka syyttäjä näytti olevan vahvoilla alustavassa oikeudenkäynnissä, se näytti olevan vielä vahvempi varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Kun molemmat puolet olivat aloittaneet muutaman minuutin alkupuheenvuoroillaan, Charles Gallagher alkoi kutsua todistajia. Kahden päivän ajan kuudesta valkoihoisesta ja kuudesta mustaihoisesta koostuva valamiehistö kuuli todistuksia vangeilta itseltään, heidän perheiltään, poliisilta ja lääkäreiltä. Kun tuomari vapautti viimeisen syyttäjän todistajan tehtävästään, Chuck Peruto vaati että syyte ensimmäisen asteen murhasta tulisi hylätä perustein, että murhan tarkoituksellisuutta ei ollut pystytty todistamaan. Tuomari Lynne Abrahamin vastaus oli "hylätty", jonka Peruto olisi tuleva kuulemaan monet kerrat oikeudenkäynnin aikana.
Chuck Peruton puolustus keskittyi kahden miehen, Heidnikin psykiatrin tohtori Clancy McKenzien ja psykologi Jack Apschen ympärille. Peruton ja Heidnikin harmiksi he huomasivat McKenziellä olevan oma agendansa. McKenzie oli tutkinut Heidnikia 100 tuntia ja kieltäytyi vastaamasta suoriin kysymyksiin. Hän kertoi mieluummin yleisesti skitsofreniasta ja muista siihen liittyvistä mielisairauksista, joka toisinaan hämmensi valamiehistön täydellisesti. Lopulta Peruto sai McKenzien antamaan mielipiteensä tärkeimpään kysymykseen. Osasiko Heidnik erottaa oikean ja väärän syyllistyessään tekemiinsä rikoksiin? McKenzie vastasi, että Heidnik ei tiennyt niiden eroa.
Peruto pyysi tuomaria ohjeistamaan valamiehistöä miettimään mahdollisuutta, että Josefina oli oikeasti Heidnikin rikoskumppani. Tuomari Abraham vastasi olevnasa valmis tekemään niin, kunhan Peruto ymmärtäisi, että se merkitsi valamiehistölle sitä, että Heidnik oli kykenevä pyytämään apua rikosten tekemiseen, eikä täten voinut olla ymmärrystä vailla. Peruto päätti viisaasti olla jatkamatta asiaa eteenpäin. Seuraavana päivänä puolustus kärsi uuden takaiskun, kun tuomari Abraham kieltäytyi ottamasta huomioon suurinta osaa Jack Apschen todistuksesta Heidnikin mielenterveyshistoriasta. Peruto yllättyi täysin päätöksestä, sillä suurin osa hänen puolustuksestaan perustui Apschen ja McKenzien todistuksiin. Lyhyen ajan sisällä McKenzie oli heikentänyt uskottavuuttansa ja Apsche ei saanut kertoa viikkoja kestäneiden tutkimusten tuloksia Heidnikin sairaushistoriasta, yksityiskohtia joiden avulla Peruto uskoi todistavansa päämiehensä olleen mielisairas lähes koko aikuisikänsä.
Peruto veti esiin viimeisen korttinsa kutsumalla todistajaksi vielä yhden psykiatrin, tohtori Kenneth Koolin. Kool antoi oman ammatillisen mielipiteensä Heidnikin mielenterveydestä, mutta Abraham päätti että hänen todistuksensa "hämmensi valamiehistöä" ja arvioi suurimman osan todistuksesta arvottomaksi. Koolin todistus kärsi myös ristikuulustelussa ,kun hän myönsi viettäneensä Heidnikin kanssa vain 20 minuuttia ja lähteneensä "turhautuneena paikalta", koska Heidnik oli kieltäytynyt puhumasta hänelle. Kun Gallagher tiedusteli mille hän perusti analyysinsä, hän myönsi tukeutuneensa Heidnikin aikaisempaan sairaushistoriaan.
Viimeisenä tippana jo tuhoutuneelle puolustukselle Gallagher kutsui vielä yhden todistajan, Robert Kirkpatrickin, joka oli Heidnikin meklari Merrill Lynchilla. Kirkpatrick todisti että se Gary Heidnik jonka hän tunsi, oli "terävä sijoittaja, joka tiesi tarkkaan mitä oli tekemässä." Seuraavien päivien aikana Peruto ja Gallagher kutsuivat lisää todistajia todistamaan vääriksi toistensa väitteet, kunnes aloittivat loppuyhteenvedot. Seuraava päivä kului tuomari Abrahamin ohjeistaessa valamiehistöä teknisissä yksityiskohdissa saadakseen aikaan päätöksen.
Lopulta kesäkuun 30. päivänä 1988, kahden ja puolen - kuusitoistatuntisten päivien jälkeen valamiehistö oli valmis. Kun valamiehistön edustaja Betty Ann Bennett nousi ylös lukemaan päätöstä, Chuck Peruto oli varma että hänen päämiehensä todettaisiin syylliseksi lievempään rikokseen, toisen asteen murhaan, ja välttäisi täten kuolemantuomion. Hänen toiveensa romuttuivat, kun Bennet alkoi lukea päätöstä.
"Deborah Dudleyn murhasta, syyllinen ensimmäisen asteen murhaan. Sandra Lindsayn murhasta, syyllinen ensimmäisen asteen murhaan." Lista jatkui samalla tavalla. Kun Bennett oli lopettanut, Heidnik oli todettu syylliseksi 18 rikokseen. Kahteen ensimmäisen asteen murhaan, viiteen raiskaukseen, kuuteen kidnappaukseen, neljään törkeään pahoinpitelyyn ja yhteen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
Kun päätös oli annettu tuomari Abraham vapautti valamiehistön tehtävästään seuraavaan päivään klo 9 asti, jolloin syyttäjällä ja puolustuksella oli mahdollisuus vielä vedota valamiehistöön ennen kuin tuomio julistettaisiin. Seuraavana päivänä klo 12:15 iltapäivällä valamiehistö antoi yksimielisen päätöksen; Gary Heidnik tuomittiin kuolemaan Deborah Dudley ja Sandra Lindsayn murhista. Heidnik ei näyttänyt tunteitaan tuomiota luettaessa, niin kuin ei koko oikeudenkäynnin aikanakaan.
Epilogi
Tänä päivänä Jacquelynilla, Agnesilla ja Lisalla on eritasoisia kuulovammoja, kiitos Heidnikin ruuvimeisselillä tekemien vaurioiden. He aloittivat Josefinan kanssa siviiliprosessin päästäkseen käsiksi Heidnikin sijoittamiin rahoihin ja jakaakseen ne tasan keskenään rikosvahinkokorvauksena.
Muut osalliset, kuten Yhdysvaltain Rauhanturvajoukot ja veroviranomainen ilmaisivat halunsa saada osansa varoista.
Gary Heidnik odotti yksitoista pitkää vuotta vankilassa pakollisen valitusprosessin ajan. Sinä aikana hän yritti useasti itsemurhaa ja osallistui hyvin vähän valitusprosessiin. Lopulta heinäkuun 6. päivänä 1999 klo 23:29 illalla, Gary Michael Heidnik teloitettiin myrkkyruiskeella. Kukaan hänen perheenjäsenistään ei halunnut ottaa vastaan hänen ruumistaan.
Lähde: Internetin ihmeellinen maailma. Kirjoitelmaa ei ole missään nimessä tarkoitettu tausta-aineistoksi mihinkään tutkimukseen, enkä ota vastuuta mahdollisista "asiavirheistä".
. Kiitosta!