Viittaat varmaankin minun tekstiini. Jotensakin tuonne päin se menee, eli hoidon alussa lääkkeen alkaessa vaikuttaa, kohoaa ensin toimintakyky ja vasta viiveellä mieliala. Tämä on se riskiajanjakso näiden lääkkeiden käytössä, tällä ajanjaksolla tapahtuu itsemurhia eniten. Hyvin masentunut on usein lamaantunut, eikä toimintakykyä ole, ehkä vain ajatuksissaan "haaveillaan" itsemurhasta, että päästäisiin pois kitumasta.Rizzo kirjoitti:Täällä minfossa oli jossain kohtaa puhuttu juuri näistä masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista ja perusteltu kohonnutta itsemurhariskiä sillä, että lääke vaikuttaa välittäjäaineisiin nopeammin kuin parantaa mielialaa, jolloin ihminen on fyysisesti toimintakykyisempi toteuttamaan itsetuhoiset ajatuksensa (tai jotain sinne päin). Eli itse lääke ei aiheuttaisi sitä riskiä, mutta lääkkeitä syövien tulisi olla jonkin sortin valvonnan alaisina kunnes myös mieliala alkaa kohota. En tiedä pitääkö oikeasti paikkaansa, mutta kuulostaisi ihan järkevältä mielestäni.
Kun toimintakyky palailee, mutta mieliala on vielä 0, on jo voimia tarttua toimeen itsetuhoisuudenkin suhteen. Sinällään toimintakyvyn palaaminen on toivottava ominaisuus ja se osaltaan parantaa myös mielialaa, mutta tämä voi kääntyä joskus myös tuhoisaan toimintaan.
Tästä syystä maallikot helposti tulkitsevat tilanteen niin, että lääkehoito sinällään kohottaa itsemurhariskiä. Siksi siis kriittisimmät ajat olisi oltava erityisesti seurannassa ja läheisten olisi syytä myös tietää lääkityksen aloittamisesta.
Toki, jos lääkitys ei vaikuta toivotulla tavalla ja kokonaisuudessaan hoidossa ei onnistuta, itsemurhan riski on edelleen, mutta tuossa hoidon aloituksessa piilee se suurin riski. Aina täytyy muistaa, että erittäin suuri joukko potilaita saavat myös avun masennukseensa lääkehoidon avulla, heidän elämänlaatunsa paranee ja he pystyvät normaaliin elämään. Syvän masennuksen hoito ei vain saisi olla pelkän lääkehoidon varassa, vaan siihen olisi liitettävä muita hoito-ja kuntoutusmuotoja.
Vakuutan, etten ole tätä keksinyt omasta päästäni