Enkeli-Elisan tapaus

[Arlene]

Siis ihan Perhe-kohdassa MV:n fb-sivulla näyttää olevan tuo "kumppani". En mä ainakaan lisäisi työkumppania perheeseen ja kirjoittaisi siihen että "kumppani". En kyllä muista oliko AV siinä aikaisemmin. Tuohan on se ryhmän mode? Noh, lieneekö tuolla Elisan kannalta väliä...

No nyt se on poistanut perhe-tiedot. Ihme, että älys tuon tehdä.

[Maybrick]

^ MV näyttää olevan koneen ääressä lähes vuorokauden ympäri. Mitenhän ne lapset tulee hoidettua ja huollettua. Ettei vain kävis niinku yhdellä japanilaisäidillä... ok, huono humör. Mutta sittenkin

[Nooruska]

^ Itsekin tuolla aikaisemmin tätä ihmettelin.

[Kirjuri kopista]

Tuo on juuri se sama leikesivu, josta kirjoitin tuossa pari sivua sitten. Jos et ole onnistunut sitä löytämään ja haluat sen nähdä, voin laittaa sen sulle yv:nä?

Viitsisitkö laittaa sen minullekin. En levitä sitä eteenpäin.

[fangs]

Helsingin Sanomien tekstianalyysia käsittelevä juttu Kieli on nettihuijausten tärkeä johtolanka on mielenkiintoinen, ja sivuaa myös Enkeli-Elisan tapausta esimerkin tasolla.

[joey]

On se kumma, että vaikka tuon FB-ryhmän ylläpitäjätkin ovat varmasti lukeneet Kuukausiliitteen jutun ja tietävät, ettei ketään yhtään vuonna 1996 syntynyttä tyttöä kuollut väitettynä ajankohtana, he silti omilla nimillään jankkaavat vastaan, vaikka heillä ei ole asiasta muita todisteita kuin kirjailijan sana. Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun yksi ihminen saa useamman muun uskomaan johonkin aivan älyttömään, mutta erikoinen tapaus silti.

[RealPitti]

On se kumma, että vaikka tuon FB-ryhmän ylläpitäjätkin ovat varmasti lukeneet Kuukausiliitteen jutun ja tietävät, ettei ketään yhtään vuonna 1996 syntynyttä tyttöä kuollut väitettynä ajankohtana, he silti omilla nimillään jankkaavat vastaan, vaikka heillä ei ole asiasta muita todisteita kuin kirjailijan sana. Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun yksi ihminen saa useamman muun uskomaan johonkin aivan älyttömään, mutta erikoinen tapaus silti.

Entäs jos kyseessä onkin yksi ja sama tyyppi eli kirjailija itse

[elli72]

Vauvapalstalla oli osattu yhdistellä kuka kukin modeista on ollut. Siellä oli selvitetty useamman moden tiedot. Eli olettaisin päivittäjien todellakin olevan muita kuin "kirjailja" itse.

[Gladys]

Vauvan av:ta seuraan minäkin nyt, ja sieltä löytyi seuraava linkki. Samaa vanhaa "jossain kaukana jonakin päivänä jne." Ja kovin tutun kuuloinen kyhäelmä avoimen yliopiston kirjoituskurssille. Jep jep.

http://www.jossainkaukana.net/arkisto/j ... ivana1.htm

"Jonakin päivänä kaduttaa

kirjoitettu avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen proosa 2 kurssille 2010

Jos joku olisi kurkistanut ikkunasta sisälle, hän olisi nähnyt tietokoneen näytön valopiirissä sotkuisen, joka suuntaan rehottavan työpöydän, jolla lojui romppupinoja ja paperikasoja, kyniä purkeissa ja hajallaan sekä kertakäyttömukeja kaikissa täyttöasteen variaatioissa. Oli kahvia puolillaan, vettä täynnä ja tyhjä muki, josta mies oli juonut kaakaota iltapäivällä. Muuten huone oli pimeä ja mies istui takakenossa tuijottaen ruutua. Kädet lojuivat reisillä ja vasen jalka naputti lattiaa. Hän odotti.

Mies odotti viestiä maailmasta, jota hän ei tuntenut. Toisella puolella kaupunkia nainen puristi valkoista, pitkäkarvaista kissaa itseään vasten ja pohti halusiko tietää mitä miehellä oli sanottavaa. Aivan kuin mies, nainen istui takakenossa pitkät vaaleat hiukset valuen pitkälle tuolin selkämykselle. Hän näytti kuin pyrkisi mahdollisimman kauas tietokoneesta, joka oli ainoa yhteys mieheen. Huoneessa loisti useita valopisteitä niin, että varjoja oli kaikkialla, eikä missään. Kaikilla tavaroilla näytti olevan säntillinen paikkansa. Miehen sähköpostiviesti kaksi viikkoa sitten oli ollut kuin pommi, joka räjäytti kaikki edes jollakin tapaa haudatut muistot mieleen. Nainen hyväksyi miehen kaveripyynnön ja samassa mies tajusi. Nyt olisi pakko.

- Kiitti, kun suostuit juttelemaan. Ees näin, mies naputti sanat hitaasti kirjain kerrallaan ja painoi enteriä. Hän tajusi astuneensa yli rajan, jonka toiselle puolelle ei ollut enää paluuta. Miksi en vain voinut antaa olla? Mies kysyi itseltään. Vain antaa olla. Saanan takia. Ja Siljan. Itseni ja ehkäpä naisenkin. Kyllä naisenkin. Vaiko tytön, joka nainen oli joskus? Mies tuijotti luokkakuvaa, jonka oli nostanut näytön vierelle pystyyn. Eturivin pientä tyttöä, jonka hiukset olivat saparoilla molemmin puolin päätä ja suu oli hymyssä. Oikeassa hymyssäkö? Vai kuvaajan käskystä? Se oli kaunis pikkutytön hymy kuitenkin. Vähän kuin Saanan. Mutta pikkutytöt ovat hyviä hymyilemään, vaikkei hymyilyttäisikään.

Nyt pitäisi olla jotain sanottavaa. Pitäisi ollakin. Siksihän tässä ollaan. Olihan mulla suunnitelmakin. Mutta mikä se oli?
- Mä toivoisin sun ymmärtävän, etten mä koskaan mitään pahaa tarkoittanut, nainen tuijotti miehen sanoja näytöllä. Kissa naukaisi ja pyrähti pois sylistä. Juuri niin onttoa kuin odottaa saattoi, nainen huokaisi mielessään. Tuonko takia tähän tultiin? Mitä minä odotin? Että hänellä olisi sanat, joilla pyyhkiä pahat teot pois niin pitkän ajan takaa? Noin vain muuttaa kaikki?
- Niin. Niin, kai, nainen vastasi tuijottaen käsiään, jotka lipsuivat tutisten väärille nappuloille ja hän joutui korjaamaan kolmea sanaa useaan kertaan. Nuo sanat on jo kuultu. Olisiko jotain uutta? Jotain jota ei voinut sanoa sähköpostissa. Kaikissa niissä posteissa, joita oli vaihdettu pari viikkoa. Jotain, jonka vuoksi vaadittiin tapaamista tai edes puhelinyhteyttä. Tämän enempää en voi sinulle antaa. En. En voi. En halua. Eikä minun tarvitse. Naisen sydän hakkasi kuin saaliseläimellä, mutta samalla hän oli valmis puolustautumaan. Aina voin sammuttaa koneen. Yhtään enempää ei tarvitse.

Sano jotain. Sano jotain muuta, mies oli painanut kädet kasvoilleen ja katseli tyhjiä sanoja sormenpäiden yli. Sano ihan mitä vaan. Huuda, raivoa, hauku paskaksi, mutta sano jotain. Sano, ettei mun tarvitse. Kasvokkain olis ollut parempi. Olis vaan ollut. Tää piilottelu on liioittelua, mutta mä suostun ihan mihin vaan. Koska mun on pakko. Mun on pakko sanoa jotain.
- Mä olin silloin pieni ja tyhmä. Menin muiden mukana, mies lähetti tekstin matkaan ja katui saman tien. Miksi mä nyt noin sanoin? Anteeksihan mun piti pyytää, eikä selitellä. Raukat selittelee. Tää ei sillä parane. Mutta. Mun pitää selittää. Vaikken osaa. Sen pienen ja tyhmän pitäisi olla tässä, mutta kun ei ole. Miehen katse haki valokuvasta pitkän pojan, joka virnisti kameralle oman ystävälaumansa ympäröimänä. Tuu nyt saakeli tänne ja pyydä anteeksi.

- Sitähän se kai oli. Kaikki meni mukana, nainen napsautti vastaukseksi ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä oli kuin tietokone olisi imaissut naisen sisäänsä ja jättänyt saparopäisen tytön istumaan eteensä. Minä en vaan osaa, nainen ajatteli. Minun pitäisi, mutten osaa. Unohtaa. Jättää kaikki omaan arvoonsa. Siirtyä eteenpäin. Niin ne sanovat. Minä unohdan, mutta jäljet eivät. Eikä niitä voi pakottaa. Nainen kiersi kädet ristiin ympärilleen ja hiveli sormilla särkeviä lapaluitaan.

Kaikki meni mukana. Niinhän se meni. Oli liian helppoa tai oikeastaan pakko. Vaan vahvat pärjäs ja jos ei ollut mukana, ei ollut vahva. Mies hiveli sormellaan valokuvakehyksen viileää lasipintaa. Kuvan pieni tyttö hymyili niin, että hiukan harva hammasrivi näkyi. Tyttö oli perinyt isänsä tummat hiukset. Pojat on poikia, ajat muuttuvat, mut pojat ei. Mut mä pistän ne muuttumaan. Mä en anna kenenkään satuttaa sua. En koskaan.
- Kuinka sä jaksat? Tänään? Viimeinen sana oli kuin pakollinen lisäys. Johan tätä jaksamista on jauhettu sähköpostilla pari viikkoa. En vaan halunnut, enkä voinut uskoa. Ehkä kaikki olikin vaan vedätystä. Jonkinlainen kosto ja sen koston mä olisin kyllä ansainnutkin.

- Mitäs tässä. Ei mitään muutosta missään, nainen vastasi.
- Onko se mun syy? kysymys lipsahti miehen suusta. Nainen ei voinut kuulla sitä, eikä mies halunnutkaan kuulevan. Mutta mun on pakko kysyä, mies ajatteli. On pakko, vaikka vastauksia ei ole.
- Onko se mun syy? sanoja näytöllä seurasi pitkä hiljaisuus. Nyt se katosi. Hävisi. Jätti tän leikin kesken. Ei kysynyt edes miksi. Vaikka mitä mä vastaisin. Mitä selittäisin?
- Mistä minä osaisin sanoa mistä mikäkin johtuu ja kenen syy se on, nainen napsutteli vastaukseksi. En minä tiedä. Kukaan ei ymmärrä, kun en ymmärrä itsekään. Paha olla. Paha olla vain ja ihmiset ovat mörköjä. Koti on kuin Kiinan muuri ja kissan tassun kosketus ainoa mikä ei satu.

Mitä ihmettä mä ajattelin? Mitä odotin? Miksi en antanut olla? En olisi tiennyt. Tieto on tuskaa. Olisin pärjännyt ilmankin. Miksi mä, kun ei kukaan muukaan? Mies haroi hiuksiaan. Päätä jomotti nouseva särky.
- Auttoiko aikuiset sua? Silloin, kun oltiin lapsia? mies haki vastauksia. Sitä mä ajattelin. Sitä, että mä tarvitsen apua. Nyt kun Silja ei ole auttamassa.
- Ei. Ei oikeastaan. Silloin kerran minä luulin, että ne ottaisivat tosissaan, mutta mikään ei muuttunut, nainen ei pystynyt edes kirjoittamaan sitä, mutta hän tiesi miehen ymmärtävän mistä oli kyse. Se kerran, kun olin vähällä kuolla. Iskut, potkut, joku hyppi kasvojen päällä. Suussa maistui veri, sitä oli lumihangessa ja uudella valkoisella takilla. Mikään ei muuttunut. Se kaikki tapahtui vaan uudelleen. Ei niin pahana enää koskaan, mutta kuitenkin.
- Luuletko sä, että aikuiset olis voineet auttaa? mies rukoili vastausta. Anna mulle toivo. Anna mulle usko. Anna rakkauden riittää pelastamaan pikku-Saana.

- Ehkä, jos apu olisi tullut ajoissa. Ehkä, jos joku olisi oikeasti välittänyt, nainen vastasi. Minusta ei välitetty. Rakastettiin, mutta ei niin paljon, että olisi puututtu. Muut ja muiden ajatukset olivat tärkeämpiä. Ja se uusi takki, nainen muisti untuvatäytteen lämmön. Se veri ei lähtenyt koskaan pois. Mä välitän, mies huusi mielessään. Mun on välitettävä kahden edestä. Silja välittää tuolla jossain, mutta mä vaan voin välittää pahan pois.
- Mä olen kamalan pahoillani, anteeksi, nyt niiden sanojen aika oli tullut, aivan kuin itsestään. Tän mä haluaisin sanoa kaikille pienille pojille Saanan koulussa. Jonakin päivänä kaduttaa."

[Mariacka]

^Joopa ja tuolla sivulla on myös tarina http://www.jossainkaukana.net/arkisto/juniakulkee.htm vuodelta 2000. Aika paljon yhtäläisyyksiä E-E:n päiväkirjan kanssa:

Mä kuljin aseman ohi ja mietin, et olisko se ratkaisu. Mitä jos kävelis kiskoille ja jäis odottaan junaan. Istuis alas ja odottais. Se tulis ja veis. Ja sit ei enää sattuis, ei itkettäis, ei ahdistais.

Päiväkirjamerkintä lainattu blogista http://konkkaronkkalaiset.blogspot.fi/2 ... elisa.html

[fangs]

Vauvapalstalla oli osattu yhdistellä kuka kukin modeista on ollut. Siellä oli selvitetty useamman moden tiedot. Eli olettaisin päivittäjien todellakin olevan muita kuin "kirjailja" itse.

Modeista parin henkilöllisyys oli jo sen edesmenneen fb-ryhmän aikana hyvin helposti selvitettävissä. Santulla oli myös julkinen seinä (en tiedä onko enää), jossa hän puhui ryhmän moderoinnista ja myönsi olevansa yksi modeista. Ihan todellisia ihmisiä he tosiaan ovat, varmasti muutkin modet siis, vaikka mitään spekulointeja en ole lukenut. Toivottavasti ei sentään ihan koko nimiä ihmisistä ole noilla palstoilla levitelty, se menee vähän överiksi kun eivät kuitenkaan itse ole julkisuuteen työntyneet.

"Kirjailija Minttu Vettenterän" fb-sivulle on tänään ilmestynyt uhrimentaliteettia tihkuva ympäripyöreä kirjoitus, jonka kommenttiosuus on itse kirjoitusta mielenkiintoisempi. Tai no, oikeastaan aika ennalta-arvattava sekin. Kiemurtelua ja luikertelua, jankkausta kuinka ei halua antaa Elisan ja vanhempien henkilötietoja julkisuuteen - ihan kuin kukaan olisi sellaista vaatinutkaan. Hän myös tekee aika selväksi, että poliisitutkinta saa päättää tämän asian, mitään niistä luvatuista todisteista ei ilmeisesti tule. Taitaa pelata sen varaan, ettei ole tehnyt mitään rikollista ja poliisi ilmoittaa vain, että rikosta ei ole syytä epäillä. Se on varmaan hänen ainoa oljenkortensa vetää itsensä kuiville. Sen jälkeen voikin ratsastaa sillä, että "poliisikin sanoi ettei mitään epäiltävää ole" ja jos joku huomauttaa että se ei vielä kerro mitään siitä oliko Elisa vanhempineen keksittyjä hahmoja, voi kätevästi leikkiä marttyyria "eihän teille riitä mikään".

[nuusku-nella]

Tää on mennyt ihan naurettavaks pelleilyks koko juttu. Jo viikko sitten oli melkoisen selvää että kirjailija on rankalla kädellä värittänyt totuutta enkelinsä ympärillä, suorastaan valehdellut. Mitä enemmän noita vanhempia tekstejä löytyy niin enenevissä määrin vaikuttaa siltä että kaikki on vaan kiusaamisesta kärsineen, yhä traumoja käsittelevän henkilön itseterapointia. (Lähes leikittelee ajatuksella että kostoksi hänen kiusaamisesta kiusaaja menettäisi oman lapsensa ja täten alkaisi katua ja anella hänen anteeksipyyntöään)

Nyt jos oltais isossa maailmassa niin kirjailija olis jo kirjautunut johonkin klinikalle saamaan hoitoa vakavaan uupumukseen ja mahdolliseen nettiriippuvuuteen. Vaan kun ei olla niin leikki jatkuu vaan..

[Teresa Banks]

Turun Sanomissa kirjoituksia Enkeli-Elisaankin liittyen:

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/369684 ... u+satuttaa

Tutkija: Netin vertaisryhmissä tapahtuva satuilu satuttaa
KOTIMAA | Turun Sanomat 19.7.2012 16:55
Australialaisen Mandy Wilsonin kamppailu leukemiaa vastaan oli kestänyt kolme vuotta, kun se yhtäkkiä loppui järkyttävästi. Wilson oli kertonut sairautensa vaiheista äideille tarkoitetulla verkkosivulla, jonka jäsenet elivät mukana leikkauksissa, tulehduksissa ja parisuhdedraamoissa.

Kaikki päättyi, kun yksi äitifoorumin jäsenistä paljasti, että Wilson on täysin terve eikä hänen ”ystäviään” ole olemassa.

Kyse oli internetissä yleistyneestä huijauksesta, jossa ihminen kertoo valheellisesti läheisensä sairaudesta tai kuolemasta. Hän voi myös tekeytyä itse sairaaksi tai lavastaa oman kuolemansa saadakseen myötätuntoa tai huomiota. Ilmiötä tutkinut professori Marc Feldman käyttää siitä termiä Münchhausenin oireyhtymä internetissä.

Suomessa vastaavia tapauksia ei ole tullut ilmi. Itsemurhan tehneen koulukiusatun Elisan tarinan todenperäisyys on kyseenalaistettu vahvasti. Elisasta kirjoittaneen Minttu Vettenterän mukaan tyttö vanhempineen ovat olemassa. Nyt poliisikin selvittää asiaa.

Tyypillistä tapauksille on, että yhteisön tuki hankitaan koskettavalla tarinalla. Kohteena on usein tukiryhmä, esimerkiksi syöpäsairaille.

– Tarinan sisällöllä ei ole niinkään väliä, kunhan saa paljon klikkejä ja huomiota, sanoi STT:lle psykiatri Elias Aboujaoude Yhdysvalloista. Hän on tutkinut, kuinka verkkopersoonallisuus vaikuttaa ihmismieleen, ja kirjoittanut aiheesta kirjan Virtually You.

Vaarassa ei ole vain puijaajan mielenterveys, vaan myös puijatun. Mediapsykologian asiantuntija tohtori Anu Mustonen Jyväskylän yliopistosta sanoo, että pienissä luottamukseen perustuvissa nettiyhteisöissä huijaus loukkaa ihmisten tunteita syvällisemmin kuin suuremmissa huijauksissa. Itselle tärkeässä asiassa luotetaan kohtalotovereihin.

– Vertaistuki ja toisten kokemukset ovat hirveän tärkeitä ja koskettavia. Niitä kaivataan tosi paljon, Mustonen kertoo.

Lähdekritiikki on näissä yhteisöissä vähäistä. Asioita tulkitaan ensisijaisesti tunteella, ei järjellä. Siksi yhteisöt ovat haavoittuvia satuilijoille, Mustonen arvioi.

TS–STT

ja

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/369701 ... on+draamaa

Keksittyjä hahmoja, pihistettyjä valokuvia ja paljon draamaa
KOTIMAA | Turun Sanomat 19.7.2012 17:19
Laajuudeltaan omaa luokkaansa oleva internet-vedätys kertoi kanadalaisesta Dirrin perheestä, jonka elämä oli silkkaa saippuaoopperaa. Käsikirjoituksesta vastasi parikymppinen lääketieteen opiskelija Ohiosta Yhdysvalloista. Hän loi ensimmäiset kuvitteelliset nettihahmot jo 11 vuotta sitten pikkutyttönä.

Huijauksesta on kirjoittanut muun muassa Daily Mail.

Kaiken keskiössä oli John Dirr, kanadalainen ratsupoliisi. Hänellä oli 10 lasta usean eri naisen kanssa. Yksi lapsista, viisivuotias Eli nousi draaman päähenkilöksi, koska hän kamppaili syöpäkasvainta vastaan. Pikku Elin syöpäsairauden surulliset vaiheet keräsivät paljon seuraajia Facebookissa. Monet lahjoittivat rahaa syöpäjärjestöille ja tilasivat käsipantoja tukeakseen pientä potilasta.

Korttitalo, jossa asusteli kaikkiaan yli 70 keksittyä nettihahmoa, luhistui kuitenkin kesäkuussa. Silloin ratsupoliisi-Johnin raskaana oleva vaimo joutui auto-onnettomuuteen, mutta synnytti ennen kuolemaansa Johnin yhdennentoista lapsen. Leski-isän tarina levisi internetissä vauhdilla.

Silloin eteläafrikkalainen nainen huomasi, että Dirrin perhealbumin kuvat Facebookissa olivatkin hänen kuviaan. Loruilija paljastui.

– Kaikki alkoi fiktion kirjoittamisesta, mutta mitä enemmän pakenin siihen, sitä todellisemmaksi se muuttui. Olen hyvin pahoillani, että loukkasin monia ihmisiä, nainen kirjoitti hänet paljastaneen bloggaajan kotisivuilla.

TS–STT

[Tiina]

Kaiken keskiössä oli John Dirr, kanadalainen ratsupoliisi. Hänellä oli 10 lasta usean eri naisen kanssa. Yksi lapsista, viisivuotias Eli nousi draaman päähenkilöksi, koska hän kamppaili syöpäkasvainta vastaan. Pikku Elin syöpäsairauden surulliset vaiheet keräsivät paljon seuraajia Facebookissa. Monet lahjoittivat rahaa syöpäjärjestöille ja tilasivat käsipantoja tukeakseen pientä potilasta.

Korttitalo, jossa asusteli kaikkiaan yli 70 keksittyä nettihahmoa, luhistui kuitenkin kesäkuussa. Silloin ratsupoliisi-Johnin raskaana oleva vaimo joutui auto-onnettomuuteen, mutta synnytti ennen kuolemaansa Johnin yhdennentoista lapsen. Leski-isän tarina levisi internetissä vauhdilla.

Ei kyllä voi mielikuvituksen puutteesta syyttää tätä nettitusailijaa. 70 eri hahmoa !!!
Suomessa ei kyllä olisi mennyt läpi. Vauva.fi-mammat olisivat paljastaneet tämän jo alkumetreillä.

[Arlene]

Tää on mennyt ihan naurettavaks pelleilyks koko juttu.

Nyt jos oltais isossa maailmassa niin kirjailija olis jo kirjautunut johonkin klinikalle saamaan hoitoa vakavaan uupumukseen ja mahdolliseen nettiriippuvuuteen. Vaan kun ei olla niin leikki jatkuu vaan..

Ja Ari Vettenterä ruikutti Ei kiusata facebook-sivulla, kun hänen pitää käyttää lomaansa tähän. Kuka käskee?