Kun äiti masentuu
Sunnuntai 30.5.2010 klo 00.08
- Äiti, miksi välillä on päiviä, jolloin sinua vain väsyttää? Kolmen lapsen äiti Minttu Vettenterä, 30, halusi vastata tyttärensä kysymykseen. Hän oli sairastunut masennukseen.
Minttu Vettenterä kirjoitti kokemuksensa kirjaksi.
Minttu Vettenterä kirjoitti kokemuksensa kirjaksi.
kuka
Nimi: Minttu Vettenterä
Ikä: 30
Asuu: Somerolla
Perhe: Puoliso Ari, lapset Nessa, 8, Melian, 6, ja Osse, 3
Harrastaa: Eläimiä, kirjoittamista, lukemista, urheilua ja yksipyöräisellä ajoa
Ajankohtaista: Toinen kirja Mörkö vei ilon ilmestyi tänä keväänä. Minttu kirjoittaa blogia, jossa hän pohtii perhe-elämää, kirjoittamista ja masennusta. Blogi löytyy osoitteesta jossain.vuodatus.net.
Minua oli kiusattu rankasti ensimmäisestä luokasta saakka. Yläasteella kiusaajaoppilaat olivat juosseet jopa kotitalomme rappukäytävässä huutamassa tappouhkauksia. En osaa sanoa tarkasti, koska tajusin ensimmäisen kerran olevani masentunut. Muistan jo ala-asteelta hetken, kun seisoin välitunnilla koulun pihalla ja tuijotin autotielle. Ajattelin, kuinka helppoa olisi juosta auton alle. Pystyin kuitenkin pitämään masennukseni kurissa lähes parikymppiseksi asti ystävieni ja kirjoittamisen avulla. Olen ollut pienestä pitäen täydellisyyteen pyrkivä perfektionisti, joten vaikeallakin hetkellä pakotin itseni nousemaan aamulla ylös sängystä ja lähtemään kouluun. En osannut ajatella, että pahalla olollani olisi nimi.
Tällä kertaa tajusin itsekin, että olin masentunut. Saatoin vain istua lastenhuoneen lattialla Nessan leikkien keskellä. Itkin paljon ja hoidin vauvaa siinä sivussa. Asuimme pääkaupunkiseudulla, joten soitin paikkakuntamme kriisikeskukseen ja pyysin apua.
Virkailija tiedusteli, eikö minulla ollut sukulaisia tai tuttavia, jotka olisivat voineet tulla auttamaan lastenhoidossa ja arjen askareissa. En ollut uskoa korviani. Tässäkö oli yhteiskunnan apu ihmiselle, joka yritti sitä saada?
Onneksi mieheni Ari soitti kriisikeskukseen niin monta kertaa, että lopulta sieltä luvattiin, että kotiimme tulisi käymään kaksi kriisityöntekijää. Heidän käyntinsä jälkeen aloimme saada kotipalvelulta apua kaksi kertaa viikossa. Kotipalvelun ihmiset lähtivät lasten kanssa pihalle, imuroivat tai laittoivat ruokaa. Sillä välin minä pystyin nukkumaan tai vain olemaan. Nämä hetket olivat tärkeitä.
Kävin muutaman kerran juttelemassa mielenterveystoimistossa. Siellä minulle sanottiin, että jos olisin ollut sillä hetkellä työelämässä enkä kotona lasteni kanssa, minulle olisi luultavasti kirjoitettu sairauseläkepaperit. Olin 24-vuotias. Olin epätoivoinen ja ajattelin, että en tulisi koskaan pääsemään eroon pahasta olostani ja ajatuksistani. Että vaikka tekisin mitä, ne tulisivat aina olemaan osa minua. En uskonut, että parempi huominen olisi mahdollinen.
Päässäni soivat taukoamatta tietyt levyt. Niissä toistettiin, kuinka huono ja kelvoton puoliso ja äiti olin. Ajattelin, että minua huonompaa äitiä ei ollut olemassakaan, koska olin masentunut. Negatiivisista ajatuksistani huolimatta heräsin joka aamu, nousin ylös, tein aamupalan ja käynnistin päivän. Kun aamulla heräilin lasten kanssa uuteen päivään, mietin että minun piti pysyä elämässä kiinni perheeni vuoksi. Ari, jonka oma äiti oli kuollut 15 vuotta sitten, lohdutti sanomalla, että huonompikin äiti oli parempi kuin ei äitiä ollenkaan. Puskin eteenpäin tämän ajatuksen voimin.
Elämänmuutos antoi uuden alun
Elämämme muuttui kertaheitolla viisi vuotta sitten, kun Ari sai työpaikan Somerolta. Muutto oli meille pelastus ja uuden aikakauden alku. Vaikka muutto tuntui aluksi pelottavalta ajatukselta, siitä seurasi vain hyvää. Muutamassa kuukaudessa vaihdoimme elämämme uudelle paikkakunnalle, josta kumpikaan ei tiennyt etukäteen mitään. Jätimme taaksemme tutut kuviot ja turvaverkkomme. Muutimme Someron keskustaan lastemme ja kahden koiramme kanssa.
Vaikka tämä kuulostaa hassulta, minulla ei ollut enää aikaa olla masentunut. Minun oli pakko alkaa toimia ja viedä elämäämme eteenpäin. Ensimmäisinä kuukausina laitoin kotiamme, totuttelin uusiin rutiineihin ja loin sosiaalista verkkoa ympärillemme. Kutsuin naapureita teelle ja keskustelin muiden äitien kanssa hiekkalaatikon reunalla. Kolmas lapsemme Osse ilmoitti tulostaan.
Oloni alkoi helpottua pikkuhiljaa.
Eräänä iltana, kun istuimme koko perhe iltapalalla, Melian kysyi, miksi äidillä oli välillä päiviä, jolloin häntä vain väsytti. Selitin tytölle, että välillä äidin tunteet ovat kipeät samalla tavoin kuin jonkun toisen ihmisen jalka tai vatsa voi olla kipeä. Lisäsin myös, että jos aikuinen on masentunut, hänen voi olla hankalaa nähdä ympärillään iloisia ja kauniita asioita.
Lapset kuuntelivat hiljaa ja näyttivät ymmärtävän, mitä sanoin heille. Illalla, kun muu perhe nukkui, aloin miettiä, kuinka voisin selittää lapsille vielä tarkemmin, mistä masennuksessa on kyse. Ryhdyin piirtämään paperille harmaan mörön kuvaa. Hahmottelin tarinaa, jossa selitettäisiin lapsille, että kenellä vain voi olla paha mieli, mutta möröt tekevät pahasta mielestä astetta pahemman.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin kirjani oli valmis. Mörkö vei ilon -kirjassa kuvaan lapsen tunteita perheessä, jossa äiti masentuu.
Olen saanut kritiikkiä siitä, että olen puhunut lapsilleni masennuksestani avoimesti. Mielestäni minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, koska puhumattomat asiat muuttuvat lapsen mielessä pelottaviksi. Muistakin sairauksista kerrotaan avoimesti, miksi ei tästäkin? Olen neuvonut lapsiani kertomaan heti, jos joku kiusaa heitä koulussa vuokseni.
Olen jollain tapaa kiitollinen, että olen kokenut masennuksen. Sen avulla olen ymmärtänyt, että elämämme ei kaadu, vaikka en jaksaisi joka päivä tehdä itse ruokaa tai pestä pyykkiä. Kaupasta saa kelpoa valmisruokaa ja pyykit pysyvät likaisina seuraavaankin aamuun. Kotimme järjestys ei aina ole viimeisen päälle, mutta se ei haittaa, koska meillä on hyvä olla. Kutsun perhettämme leikkimielisesti sirkus heipparallaksi.
TEKSTI SANNA KEKKI
KUVA KARI PEKONEN
Muistutuksena mm tämä Elisan isän, Miksun, blogitekstin pätkä:
Mulle Minttis on aina selviytyjä. Mä en ollu niitä pahimpii kiusaajii, mut mä olin mukana. Mä tiedän, et Minttiksellä oli kovaa koulus ja kovaa sen jälkeenkin, mut nyt se loistaa. Mä oon tutustunu moneen Minttiksen kaveriin ja kaikki on samaa mieltä. Siinä on ihminen, jolle voi sanoo mitä tahansa ja se saa huonoimmanki päivän näyttämään paremmalta. Meistä jokaisella pitäs olla oma Minttis (mä tiedän Minttis, et sä murmutat siel nyt, se kuuluu tänne asti). Pistäkää nimi mieleen. Tästä tytöstä me tullaan vielä kuulemaan, iha niin ku Juha Tapio laulaa." Koetanpa löytää vielä linkinkin sinne...
) niin automaattisesti ajattelee, että kaikki mitä itse tekee on aina riittämätöntä. Ja siksi pakko värittää. Mene ja tiedä.
