Blogitekstin tuon tännekin mutta kommentit saatte klikkailla ihan ite, herätti aika runsaasti ajatuksia tällä lukijalla.
7/11/2012
Enkeli-Elisan kultti
Yksi sosiaalisen psykologian suosikkiteorioistani on kognitiivisen dissonanssin teoria. Teorian loi puoli vuosissataa sitten Festinger. Tämän teorian mukaan meillä on sisäinen tarve sille, että kaikki asenteemme ja uskomuksemme ovat sopusoinnussa keskenään. Kun tämä ei toteudu, koemme dissonanssia tai epäharmoniaa tai epäsopusointuisuutta, eikä se ole kiva tunne. Kun käsillämme on tilanne, jossa kaksi kognitiota ovat ristiriidassa, on sen yhteydessä esiintyvä epämiellyyttävä hermostunut tunne se, mitä kutsumme kognitiiviseksi dissonanssiksi. Haluamme välttää tuon tunteen ja joskus sen tunteen välttäminen johtaa mitä kummallisimpiin irrationaalisiin johtopäätöksiin.
Klassisessa tutkimuksessa Festinger kumppaneineen värväsi opiskelijoitaan osallistumaan tutkimukseen osana opintojaan. Tutkimukseen osallistuessa opiskelijat joutuivat tekemään tylsäksi suunniteltua yksinkertaista tehtävää uudelleen ja uudelleen kahden tunnin ajan. Tämän jälkeen Festinger pyysi opiskelijaa kertomaan seuraavalle tutkimukseen osallistuvalle opiskelijalle tehtävän olleen todella mielenkiintoinen, ei ollenkaan tylsä. Palkaksi tästä pienestä valkoisesta valheesta Festinger antoi puolelle osallistuneista opiskelijoista yhden dollarin ja puolelle kaksikymmentä.
Tutkimuksen päätteeksi osallistujat täyttivät pienen lomakkeen, jossa kyseltiin kysymyksiä osallistumisesta. Yksi kysymyksistä tiedusteli osallistumisen mielenkiintoisuudesta. Intuitiivisesti sanoisimme varmaan jokainen, että ne, jotka saivat suuremman rahasumman pitivät osallistumista mielekkäämpänä, mutta koska me tiedämme Festengerin kognitiivisesta dissonanssista, voimme päätellä toisin.
Osallistujat, jotka saivat vain yhden dollarin pitivät kahden tunnin tylsää tehtävää ihan kivana. Ei se ollut niin paha, enhän minä yhden dollarin takia valehtelisi. Jos valehtelisin yhden dollarin vuoksi, kaksi kognitiota olisivat ristiriidassa: olisin valehdellut, mutta en pidä itseäni valehtelijana. Niinpä sille, että kerroin tutkimuksen olleen mielenkiintoinen pitää olla parempi selitys - kerroin totuuden. Sen sijaan, jos olen saanut kaksikymmentä dollaria, voin sen tähden ihan hyvin valehdella. Valhe on vain pieni ja valkoinen, mutta kaksikymmentä dollaria on opiskelijalle suuri summa (tai ainakin oli puoli vuosisataa sitten). Niinpä suurta rahasummaa rikkaampana voin hyväksyä sen, että tutkimus oikeasti oli tylsä.
Molemmissa tapauksissa Kognitiivinen dissonanssi on vältetty niin, että oma muisto siitä, miltä tutkimukseen osallistuminen alunperin tuntui on muuttunut vastaamaan käsitystä itsestään rehellisenä toimijana.
Oletan Enkeli-Elisan tapauksen olevan teille kaikille jo entuudestaan tuttu. 7.7 julkaistun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkeli aiheesta paljasti, että kyseessä on mitä todennäköisemmin yhden ihmisen sepittämä tarina, jossa hän esiintyy neljänä eri ihmisenä. Kuukaisliitteen pääpointit on tiivistetty hyvin tänne, mutta jos koko jutun haluaa lukea se onnistuu linkkien kautta täältä. Vaikka tässä tilanteessa todisteet ovat "koska Minttu Vettenterä sanoi niin" vastaan kielianalyytikot, tarinan järjettömät epäloogisuudet, maalaisjärki ja se, että tarina muuttuu jatkuvasti, on Enkeli-Elisan Facebook-yhteisössä silti liuta niitä, jotka Elisaan uskovat kuin Johanna Tukiainen itseensä. Todisteet Vettenterää vastaan ovat lähes aukottomat. Tässä tapauksessa on tehty ennen Kuukausiliitteen juttua jäätävän huonoa journalismia, jonka seurauksena sepitetty tarina Elisasta on saanut taakseen neljänkymmenentuhannen ihmisen kannattajajoukon.
En voi tietenkään näiden todisteiden valossa satavarmasti sanoa, että Vettenterä valehtelee, mutta tämänhetkisen tiedon valossa olisi vähintäänkin naiivia uskoa, että Enkeli-Elisa on todella ollut olemassa.
Facebookissa kommentointi aiheesta jakautuu kolmeen; niihin, jotka uskovat aukottomasti Elisan olemassaoloon; niihin, joiden mielestä on ihan sama onko tarina totta vai ei, koska Vettenterä on kuitenkin ihana ja tarinan tarkoitusperä tärkeä; ja niihin, jotka eivät voi ymmärtää, miten ihmiset vielä kaikkien todisteiden valossa uskovat Vettenterän neljän kirjoitustyyliltään lähes identtisen hahmon olevan mitään muuta kuin yksi ja sama Vettenterä itse.
Niin, toimittaja haluaa kuitenkin Tietää. Tietää itse, vaikka lupaisikin sen jälkeen säilyttää salaisuuden. Minusta hänen vaan ei tarvitse tietää yhtään sen enempää kuin muidenkaan. Enkä henk. koht. kuvitellut hetkeäkään, että Elisan kuolinpäivä, -vuosi tai edes ikä olisi mainittu oikein. En itsekään niin olisi tehnyt. Tuleva "rippijuhla" saattoi olla tuleva ylioppilasjuhla... "Kireät pakkaspäivät" raikkaat syyspäivät. Googlaamalla löytyy keskusteluja useista itsemurhaan päätyneistä nuorista. Elisa voi olla heistä kuka tahansa. Se kuka hän on, on yhdentekevää. Tunteet ovat kuitenkin aitoja ja niiden jakaminen toivottavasti kaikesta huolimatta oikea päätös. - Anu
Sairasta väittää kaiken tämän jälkeen että tarina olisi täyttä valetta. Kaikki ihmiset eivät halua julkisuutta varsinkaan tästä aiheesta. Todella vastenmielistä ja kuvottavaa saada tollaisesta uutinen jos aiheet ovat lopussa! - Vanessa
Hesari nyt ei tunnetusti ole mikään luotettava tiedonlähde. Julkaistaan juttuja, joissa on törkeitä virheitä. Ja Suomalaisten medianlukutaito on lehellä nollaa. Mikä lukee Hesarissa, Maikkarilla tai Ylellä täytyy olla totta..
Itse en koe tärkeäksi onko Elisa olemassa vai ei. Vastaavia tapauksia kuitenkin on. Eikä kirjan hinnalla nyt kovasti rahasteta. Sen tekeminen ja postittaminenkin maksaa. - Riikka
Jopas tästäkin soppa saatiin aikaan. Hesari meni boikottiin, enkä koskaan osta/tilaa.-Vilma
Mitä Minttu on kirjoittanut, sitä ei saa epäillä, tai olet(ollut) kiusaaja. Tekstianalyytikko on ammattitaidoton, toimittajat sensaationälkäisiä hyeenoja, jotka kaikki vain haluavat kiusata Kirjailijaa. HS on pska lehti, kuten kaikki muutkin. Jopa ne iltapäivälehdet, joiden jutuista on kivoja kuvia postattuna tämänkin ryhmän seinälle, kun nyt menevät tätä tarinaa epäilemään. - Pauliina
-kommentteja Facebookista
Kun itse luin kuukaisliitteen paljastuksista, luin Vettenterän huonot selitykset Facebookista ja selailin Googlen välimuistitallenteista Vettenterän salasanan taakse piilottamaa blogia aiheesta, koin itseni tyhmäksi. Olin Enkeli-Elisan innoittamana aiemmin kirjoittanut postauksen omasta historiastani koulukiusattuna - en ehtinyt julkaista tätä postausta, se on arkistoissa vielä - ja olen katsonut itku kurkussa 45-minuuttia -ohjelman tallenteen Elisan tarinasta. Mitä enemmän nyt Elisan tarinasta luin, sitä hatarammalta sen totuuspohja vaikuttaa. Olen tullut höynäytetyksi. Nyt jälkiviisaana sitä lukiessa vaikuttaa itsestäänselvältä, että teksti on saman ihmisen kirjoittamaa. Valhe on sairas.
En tiedä miten itse reagoisin, jos olisin ollut aktiivisesti lukemassa Facebook -yhteisön seinää ja osallistunut Vettenterän perustaman koulukiusausta vastustavan yhdistyksen toimintaan rahalahjoituksin tai jos olisin ostanut Enkeli-Elisa -kirjan. Vaikka haluan uskoa olevani suhteellisen rationaalinen ihminen, en pitä ollenkaan mahdottomana sitä, että tuossa tilanteessa väittäisin tarinan totuusarvon olevan yhdentekevää. Sitähän se ei tietenkään ole.
Kun Festinger lähti tutkimaan kognitiivista dissonanssia, hänen tutkimuksensa innoittajana toimi kultti. Kulttilaiset uskoivat suuren tulvan tuovan maailmanlopun tullessaan, mutta kun tulvaa ei tullutkaan, jakautuivat kulttilaiset selkeästi kahteen eri ryhmään. Ne, jotka eivät olleet myyneet koko omaisuuttaan ja laittaneet koko elämäänsä likoon kultin puolesta hyväksyivät, että heille oli valheteltu kun taas ne, jotka olivat pistäneet paljon resursseja likoon kultin puolesta pitivät sitä, että tulva ei tullutkaan todisteena siitä, että kultti oli oikeassa. Ilman heidän harrasta uskoa kultin päämääriin Jumala olisi rankaissut tulvalla, mutta koska he uskoivat, Jumala armahti maapallon. Tulisiko meidän kaikkien olla siis näille kulttilaisille kiitollinen, vai voisiko kognitiivinen dissonassi selittää joidenkin ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joissa on vaikea hyväksyä, että on tullut höynäytetyksi?
Lähettänyt Hanna klo 9.14