Lindberghin vauva, 1932

[Cicciolina]

(Lindbergh Baby Kidnapping, The)

Dokumentti vuodelta 2007. Charles Lindbergh teki historiaa lentämällä ensimmäisenä yksin Atlantin yli ilman välilaskua. Vuonna 1932 lentäjäsankarin pienen esikoispojan kidnappaus ja murha järkyttivät koko Amerikkaa. Saksalaissyntyinen Bruno Hauptmann tuomittiin runsaasti julkisuutta saaneesta rikoksesta, mutta tapauksesta ja sen tutkinnasta kiistellään yhä. Dokumentissa tarkastellaan vanhaa todistusaineistoa uusin silmin ja saadaan vastauksia moniin kiistellyihin kysymyksiin.

Onko tästä jutusta tietoa? Itse en ole aiemmin kuullut, ja toivon todellakin että ehdin tänä iltana klo22 olemaan tv:n ääressä katsomassa dokkaria...

[EuroJR]

Tämähän on näitä "klassikkoja". Tapaushan sai jopa lakimuutoksen aikaan, missä kidnappauksesta saattoi saada kuolemantuomion. Kiistelyä on jatkunut, mutta omasta mielestäni tapaus on selvä kuin pläkki. Täytyypä kuitenkin joku kaunis päivä kirjoittaa refe tästä, materiaalia löytyy ainakin 10 eri kirjasta.

[MEG]

Käsitykseni mukaan Haupmannin syyllisyys osoitettiin kiistattomasti.
Sitä on jälkeenpäin pohdittu olisiko pystynyt toimimaan yksin, vai oliko avustaja Lindbergin talon palveluskunnassa.

[jh90]

Tämä vanha tapaus kiinnostaisi. Ketju jäänyt tyngäksi. Itse en kieliä juuri osaa mutta EuroJR esimerkiksi? Olisiko se kaunis päivä vaikka kohta?

[VoDKa]

Tämä vanha tapaus kiinnostaisi. Ketju jäänyt tyngäksi. Itse en kieliä juuri osaa mutta EuroJR esimerkiksi? Olisiko se kaunis päivä vaikka kohta?

Onpa jännä ettei tästä tapauksesta ole tämän ihmeempää ketjua. Ihan muistelin että olisi ollut, mutta ei näemmä.

Sattumalta katselin aiheesta dokumentin muutama viikko sitten, voisin koittaa väsätä jotain jollei EuroJR innostu (käytännössä: aloitan suomentamisen saman tien, koitan saada järkevän tekstin aikaiseksi heti vuoden alkuun.)

[VoDKa]

Tästä suomennoksesta tuli aika huono, sillä alun pitäen arvelin Crime Libraryn antavan kattavimman ja parhaimman yhteenvedon tästä. Suomennettuani sieltä jo melko pitkälle tajusin että koko juttu siellä on täyttä huttua, epämääräinen, hyppi asiasta toiseen ja olisi ollut laaduton jopa yläkoululaisen tekemäksi ainekirjoitukseksi. Käytin sitä kuitenkin pohjana jolle kaivoin sitten muista lähteistä lisää tarkennuksia tai jopa Crime Libraryssä väitetyistä tapahtumista täysin poikkeavia mutta selkeästi uskottavempia faktoja. Tekstistä ei silti tullut mikään hyvä, eikä se kata läheskään niin paljoa asioita mitä olin toivonut sen kattavan. Se kuitenkin nitoo yhteen tapahtumat ja lopputuleman karkeasti, tarkennuksia ja lisätietoja voinemme lisätä kukin tahoiltamme jos sellaisiin törmäämme. Halusin saada tekstin kuitenkin jo pois käsiteltävistä teksteistä ja päätin, että juttu ei itselleni ole niin merkittävä että viitsisin lopulta panostaa siihen loputtomasti aikaa. Pahoittelen jos tekstissä esiintyy epäjohdonmukaisuuksia tai muita virheitä, näistä voi huomauttaa. Ja jos joku tosiaan tuntee tapauksen paremmin niin kaikki korjailu ja muu on tervetullutta.

Tässäpä tämä silti.

Lindberghin vauvan sieppaus

Lapsen ruumis (Linkkivaroitus, ei herkille.) oli kasvot alaspäin, lehtien ja hyönteisten peittäessä hentoa vartaloa. Se oli vain hieman enemmän kuin luuranko, linjojen muodostaessa mätänevän ruumiin. Vasen jalka puuttui polvesta alaspäin, kuten myös vasen käsi ja oikea käsivarsi. Suurin osa elimistä oli poissa, puiden seassa elävien haaskansyöjien syötyä ne. Ruumis oli niin pahoin mädäntynyt että aluksi oli vaikea sanoa oliko kyseessä poika vai tyttö. Kuolinsyy oli massiivinen kallonmurtuma. Pieni ruumis oli jätetty luonnon armoille kuukausiksi. Alle 24 tuntia myöhemmin ja vain tunti sen jälkeen kun ruumis oli tunnistettu Charles Augustus Lindbergh Juniorin maallisiksi jäänteiksi, ruumis tuhkattiin. 73 dramaattista odotuksen päivää olivat ohi.

----

Charles Lindbergh oli aikansa tunnettuja lentäjiä. Hän oli ansainnut kuuluisuutensa olemalla ensimmäinen mies joka oli lentänyt yksin Atlantin yli pienellä, haavoittuvaisella ja yksimoottorisella lentokoneella vuonna 1927. Hän oli tuolloin vasta 25-vuotias. Lennon jälkeen hänet korotettiin kansalliseksi sankariksi ja hän ansaitsi Yhdysvaltojen armeijan everstin arvonimen. Lennon jälkeen hän jatkoi ilmailualalla, mutta tällä kertaa konsultin roolissa.


Charles Lindbergh.

Vuonna 1929 hän tapasi Meksikon suurlähettilään Dwight Morrowin tyttäret, Elisabethin ja Anne Morrowin. Hän tunsi vetoa heihin molempiin, mutta päätyi lopulta menemään naimisiin ujon runoilija-kirjailija Annen kanssa. Jo seuraavana vuonna naimisiinmenosta Anne synnytti heidän esikoisensa, Charles Augustus Lindbergh Juniorin.

Charles ei ollut tajunnut kuinka kuuluisaksi ylilento oli hänet tehnyt ja sekä hän että Anne eivät olleet osanneet varautua siihen kuinka sinnikkäästi lehdistö roikkui heidän perässään, kuolaten uusien uutisten ja kuvien perään. Mitä enemmän he yrittivät vältellä lehdistöä, sitä sinnikkäämmäksi toimittajat ja kuvaajat ryhtyivät. Vaikka Annen isä - kuuluisuuteen jo tottunut - kehotti heitä tottumaan siihen että heidän yksityiselämänsä ei olisi niin yksityistä, ei Charles kyennyt tottumaan ajatukseen. Hän vältteli keltaista lehdistöä kuin ruttoa ja lopulta päätyi rakennuttamaan ison kartanon syrjäiselle alueelle lähelle New Jerseytä, Hopewellin pikkukaupungin lähistölle. Hän ja Anne asuivat Morrowien kiinteistössä Englewoodissa, New Jerseyssä, viikonloppuisin siirtyen vastavalmistuneeseen taloonsa Hopewelliin. Normaalisti he palasivat Englewoodiin maanantaiaamuisin, mutta helmikuun viimeisellä viikolla he päättivätkin jäädä päiväksi tai pariksi lisää Hopewelliin vauvansa vuoksi.


Charles Jr.

Maaliskuun ensimmäinen päivänä vuonna 1932 oli kylmä ja sateinen yö. Iltakahdeksalta 20 kuukautta vanha Charles Jr. nukkui omassa huoneessaan kehdossaan. Betty Gow, Lindberghien palkkaama lastenhoitaja, oli käärinyt hänet vilttiin ja kiinnittänyt sen kahdella isolla hakaneulalla estääkseen lasta liikkumasta unen aikana. Betty kävi tarkistamassa tuolloin että kaikki oli kunnossa ennen kuin palasi muiden askareidensa pariin. Kaksi tuntia myöhemmin hän palasi tarkistamaan jälleen tilanteen voidakseen sen jälkeen vetäytyä nukkumaan, kun hän kauhukseen tajusi vauvan kadonneen kehdostaan. Aluksi hän kuvitteli rouva Lindberghin ottaneen vauvan mukaansa sillä hän oli juuri mennyt suihkuun, mutta kun Charles Jr. ei ollut hänen mukanaan, ymmärsi Betty lapsen kadonneen. Hän kiirehti Charlesin luokse kertomaan tapahtuneesta. Charles, joka oli juuri kirjastossa lastenhoitohuoneen alapuolella juoksi yläkertaan lastenhoitohuoneeseen ja löysi kirjeen ikkunalaudalta, lämmittimen yläpuolelta.

Kello 22.25 Ollie Whately, Lindberghien asioiden hoitaja, soitti Hopewellin poliisille ja pian sen jälkeen Lindbergh itse soitti vielä New Jerseyn alueen poliisille. Ulkona pimeässä Lindbergh yritti löytää merkkejä sieppaajasta, juosten ulkona mukanaan Springfield-kivääri. Hän ei nähnyt mitään tai ketään. Useat poliisit saapuivat paikalle ja noin keskiyön paikkeilla poliisipäällikkö H. Norman Schwarzkopf saapui paikalle, ottaen komennon itselleen. Charles Junioria etsittiin poliisien voimin lähiympäristöstä pimeyden kätkiessä kuitenkin paljon alleen. Ensimmäisenä paikalle saapuneet poliisit löysivät jalanjälkiä märästä maasta ikkunan alta, mutta he joko unohtivat tai eivät ymmärtäneet ottaa niistä mittoja tai tehdä valoksia jäljistä. He löysivät myös kaksi syvää painaumaa, joiden arvelivat tulleen seinää vasten nojallaan olleiden tikkaiden jaloista. Maasta löytyi myös puusepän taltta läheltä tikkaiden painaumaa. Alle 90 metrin päästä löytyivät puiset puusepän tekemät koottavat tikkaatkin, kolmessa osassa. Alin kolmesta osasta oli rikkoutunut. Ilmeisesti Lindberghit olivat jopa kuulleet tikkaiden rikkoontumisäänen, sillä noin yhdeksän - puoli kymmenen aikaan sinä iltana he olivat kuulleet äänen jonka olivat kuvitelleet tulevan puisesta appelsiinilaatikosta sen tippuessa keittiössä lattialle. Kumpikaan heistä ei ollut kuitenkaan tarkistanut äänen lähdettä.

Tikkaiden lisäksi poliisit löysivät läheiseltä pikkutieltä auton renkaan jälkiä.

Tässä vaiheessa Lindberghien asianajaja, Henry C. Breckinridge oli myös saapunut paikalle. Lindbergh, Breckinridge ja Scwarzhkopf siirtyivät Charles juniorin huoneeseen, mukanaan rikospaikkatutkija ja sormenjälkien tallentaja. Ikkunapalkilla makasi kirjekuori jonka Lindbergh oli jo aiemmin huomannut. Se tutkittiin sormenjälkien varalta, samoin muut ympäröivät alueet. Konstaapeli Schoeffel avasi sitten kuoren kynäveitsellään. Kuoresta paljastui yksi ainoa taitettu paperi, johon oli kirjoitettu sinisellä musteella. Kirje ojennettiin Lindberghille.

"Hyvä herra!

Hanki 50 000 dollaria valmiiksi joista 2500 dollaria on 20 dollarin seteleinä, 1500 dollaria 10 dollarin seteleinä ja 1000 dollaria 5 dollarin seteleinä. 2-4 päivän päästä ilmoitamme mihin voit toimittaa Raha (sic., "Mony").

Me varoitamme sinua tekemästä mitän (sic., "anyding") julkista tai ilmoittamasta polisille (sic., "polise") lapsi on hyväsä (sic. "gute") hoidossa.

Merkkinä kaikissa kirjeissä on allekirotus (sic., "singnature") ja kolme reikkää (sic. "hohls")."

Alhaalla oikealla kirjeessä oli piirustus kahdesta lomittuvasta ympyrästä, kumpikin noin tuuman halkaisijaltaan. Alue jossa ympyrät yhtyivät oli väritetty punaiseksi. Kolme pientä reikää oli painettu kuvan läpi. Kirjekuoresta löytyi yksi tunnistamaton suttu, itse kirjeestä ei mitään.


Kirje.

Muutamassa tunnissa toimittajat parveilivat Lindberghien kiinteistöllä ja aamuun mennessä uteliaat sivulliset olivat liittyneet heidän joukkoonsa, talloen mahdollisia todisteita jalkoihinsa. Tikkaista sormenjälkien tallentaja löysi 400 osittaista sormenjälkeä, joista ei kuitenkaan juurikaan ollut iloa median ja poliisien koskettua ja tutkittua lähes kaikkea. Lastenhoitohuoneesta ei löytynyt yhtäkään aikuisen ihmisen sormenjälkeä - ei edes Charlesin tai vaimonsa, tai lastenhoitaja Bettyn. Sormenjälkiä ei löytynyt edes alueilta joihin he kertoivat koskeneensa takuuvarmasti. Alemmista tasoista huonetta löytyi muutamia Charles Juniorin sormenjälkiä.

Schwarzkopf perusti päämajan Lindberghien kolmen auton autotalliin. Hovimestari ja hänen vaimonsa olivat kiireisiä keittäessään kahvia ja tehdessään leipiä poliisille ja toimittajille. Taloon vedettiin toisetkin puhelinlinjat ja toimittajat perustivat oman päämajansa läheiseen pieneen hotelliin.

Lindbergh otti ohjat nyt. Hän päätti että paras tapa saada lapsi takaisin oli tehdä juuri kuten kidnappaajat vaativat. Schwarzkopf ei voinut sanoa vastaan.

Seuraavien päivien aikana tuhansia kirjeitä lähetettiin Hopewellin talolle. Kolme poliisia kävi läpi kirjeitä täysipäiväisesti, kolmen ajatuksen noustessa pintaan:

1) Lindbergh oletti että kidnappaajat olivat ammattilaisia.

2) Koska kidnappaajat tuntuivat tuntevan talon, tiesivät missä lastenhoitohuone oli ja koska lunnasvaatimus oli niin vaatimaton, arveli Schwarzkopf heidän olevan paikallisia ja amatöörejä.

3) Luutnantti Keaton, Schwarzkopfin pääetsivä, halusi tutkia mahdollisuutta että kidnappaajat olivat suoraan tai epäsuorasti tekemisissä kartanon työntekijöiden kanssa, sillä jostain he olivat saaneet tietää ettei perhe ollut palaamassa vielä takaisin Morrowien kiinteistöön kuten he normaalisti olivat toimineet. Keaton tutki varovaisesti mahdollisuutta että Betty Gow, lastenhoitaja, oli jotenkin sotkeentunut tapahtuneeseen.

Maaliskuun 4. päivä toinen lunnasvaatimus saapui. Se moitti Lindberghiä koska tämä oli kutsunut poliisit tutkimaan tapausta ja nosti lunnasvaatimuksen 70 000 dollariin. Sama symboli oli jälleen kirjeen alaosassa. Siltä varalta että kirje olisi joutunut poliisin estämäksi eikä näin päätyisi Lindberghille, kolmas kirje lähetettiin seuraavana päivänä Breckinridgen toimistoon. Sitä pyydettiin toimitettavaksi Lindberghille. Kirje kuitenkin vain toisti kaiken saman mitä maaliskuun neljännen päivän kirje oli sanonut.

Tässä vaiheessa tapauksesta kiersi jo useita eri tarinoita. Olihan Amerikan suosikkisankaria kohdannut tragedia joka ei vain herättänyt kysymyksiä, vaan tuntui myös todella vaikealta uskoa todeksi.

Viikko katoamisen jälkeen eläkkeelle jäänyt opettaja John F. Condon pyysi lupaa saada toimia välikätenä Lindberghin ja kidnappaajien välillä. Tämä herätti paljon keskustelua, sillä Condon tunnettiin eksentrisenä, kerskurina, itseää promoavana ja suunpieksijänä joka korosti omaa merkitystään, mutta myös hyväntahtoisena partionjohtajana, omistautuneena ja tunteellisena patrioottina joka oli jossain määrin myös hieman vilpitön juntti.


John F. Condon

Condonin tarjoama avun julkaisutapa saattaa tuntua erikoiselta tämän päivän ihmisestä, sillä nykyisin ollaan totuttu siihen että poliisi hoitaa kaiken ja ulkopuolisten avuntarjouksiin saatetaan suhtautua jopa vihamielisesti.

Noin viikko katoamisen jälkeen Condon julkaisi Bronx Home News-lehteen kirjeen ja lupasi lisätä vaadittuun 50 000 dollariin tuhat dollaria omaa rahaansa (joidenkin lähteiden mukaan mikäli lapsi palautettaisiin katolilaiselle papille). Lisäksi hän tarjoutui toimimaan neuvotteluissa välikätenä. Kirje ilmestyi lehdessä 8.3.1932. Seuraavana päivänä hän sai vastauksen kirjeeseensä jossa kidnappaajat hyväksyivät hänet välikädeksi. Kirjeen mukana oli myös pienempi kirjekuori joka oli osoitettu Lindberghille. Condon soitti välittömästi Lindberghille ja kysyi tältä tulisiko hänen lukea suljettu kirje. Lindbergh pyysi häntä avaamaan kirjeen ja lukemaan sen hänelle.

"hyvä Herra, Mr. Condon voi toimia välikätenä. Sinä voi (sic. "many") antaa hänelle 70 000 dollaria. Tee yksi paketti jonka koko oon (sic., "bee") noin"

Kirjeessä oli sitten hahmotelma paketista, seitsemän kertaa neljätoista tuumaa. Condon kuvaili sen Lindberghille. Kirje jatkui.

"me olemme ilmottaneet jo millasia seteleitä. Me varoitamme asettamasta minkäänlaista anssat (sic. "trapp") millään tavalla. Jos sinä tai joku mu (sic., "els") ilmoittaa Poliisille tule (sic. "ther") oleman pidempi viivytys Sen jälkeen kun meillä on raha (sic., "mony") kädessä me kerromme mistä löydät pojan Sinulla voi olla lentokone valmina (sic., "redy") se on noin 150 mailia (sic., "mil") päsä (sic., "awy"). Mutta ennen kuin kertoa sinulle (odr? Keksiikö joku sanalle merkityksen? -V.). Viivytys 8 tuntija (sic., "houers") on välissä."

"Onko siinä kaikki?" Lindbergh kysyi. Condon lisäsi että kirjeessä oli jonkinlainen kuvio oikeassa alareunassa: kaksi yhtynyttä ympyrää, kolme pientä reikää. Lindbergh innostui ja kutsui Condonin luokseen Hopewelliin. Lindbergh hyväksyi hänet välikädeksi ja neuvottelut alkoivat. Condonin saamassa ensimmäisessä kirjeessä häntä oli pyydetty ilmoittamaan New York American-lehdessä "Raha (sic. "Mony") on vamis (sic. "redy")" kun hän on sopinut Lindberghin kanssa rahojen vaihtumisesta lapseen. Tavattuaan Lindberghin Condon julkaisi lehdessä ilmoituksen suunnattuna sieppaajille pyydetyillä sanoilla. Hän käytti koodinimeä Jafsie, joka tuli hänen nimikirjaimistaan ( J.F.C.).

Maaliskuun 12. päivä Condon sai käsinkirjoitetut ohjeet erään taksinkuljettajan toimittamana. Siitä huolimatta ettei Condonilla ollut rahoja itsellään, hän sopi tapaamisen kidnappaajan kanssa Woodlawnin hautausmaalle Bronxiin. Kun hän tapasi viimein kidnappaajan, huomasi Condon tämän puhuvan saksalaisella aksentilla. Kidnappaaja pyysi rahoja, Condonin sanoessa ettei hänellä ollut niitä eikä hän voisi toimittaa rahoja ennen kuin vasta sitten kun hän näkisi vauvan. Mies, joka sanoi nimekseen John ja kertoi olevansa merimies Skandinaviasta, kertoi ettei Condon voisi nähdä vauvaa sillä "Numero yksi suuttuisi". Hän kuitenkin lupasi lähettää Condonille lapsen yöpuvun maanantaiaamuna. Lisäksi John kertoi olevansa osa kolmen miehen ja kahden naisen joukkoa.

"Hautausmaa-Johnin" tapaamisen jälkeen lapsen yöpuku lähetettiin Condonille juuri kuten John oli luvannutkin. Pukua näytettiin Lindberghille ja hän tunnisti sen kuuluvaksi pojalleen. Yöpuvun varmistamisen jälkeen Condon laittoi Home Newsiin jälleen mainoksen. "Rahat ovat valmiina. Ei poliiseja. Ei salaista palvelua. Tulen yksin, kuten viime kerralla." Condon sai kirjeen sieppaajilta tämän jälkeen. He olivat valmiita sopimaan maksusta.

Varoista tehtiin kaksi pakettia, molempien sisältäessä kultasertifikaatteja, valuuttaa joka perustui kullan säädettyyn arvoon. Laatikot (joidenkin lähteiden mukaan vain yksi laatikko) oli teetetty erikseen tätä tarkoitusta varten, sillä sen toivottiin helpottavan tunnistamista myöhemmin. Ensimmäisessä paketissa oli 50 000 dollaria ja toisessa oli 20 000 dollaria, määrä jonka sieppaajat olivat vaatineet lisänä. Seteleitä ei ollut merkitty, mutta niiden sarjanumerot oltiin otettu ylös.

Huhtikuun 2. päivän yönä, tasan kuukausi ja yksi päivä sen jälkeen kun Charles Jr. oli siepattu, Lindbergh ajoi Condonin sovittuun paikkaan. Se oli toinen hautausmaa, tällä kertaa St. Raymondin hautausmaa. Condon vaelteli ympäriinsä hautakivien välissä kun Lindbergh, jolla oli mukanaan pistooli, odotti autossa. Ketään ei näkynyt. Kun Condon palasi autolle kertoakseen ettei John ollut siellä, kuulivat he kutsun. "Hei, tohtori!" Hetken päästä se toistettiin. "Hei, tohtori. Täällä! Täällä näin!"

Condon palasi hautausmaalle ja näki hahmon. Hän seurasi tätä, kadotti hahmon ja säikähti sitten kun kyyristelevä hahmo sanoi "Hei". Se oli John.

He keskustelivat vauvasta, tämän olotilasta ja sijainnista. Condon palasi sitten autolle hakemaan rahoja. Hän oli vakuuttanut Johnin että heillä oli vain 50 000 dollaria ja vei tälle vain yhden pakkauksista. Hän antoi sen Johnille joka antoi puolestaan hänelle lapun mitä ei hänen mukaansa saisi aukaista kuuteen tuntiin. John kertoi vauvan olevan kunnossa ja että tämä oli veneessä nimeltä Nelly. John katosi hautausmaalle ja Condon palasi autolle. He ajoivat pois.

Noin mailin ajettuaan Condon vakuutti Lindberghin siitä että kirjeen voisi jo aukaista. Se antoi seuraavat ohjeet:

"Poika on Venne (sic., "Boad") Nellyllä. Se on pieni venne 28 jalkaa pitkä. Kaksi ihmistä on venneessä. H (sic. "The") ovat viattomii (sic. "innosent"). sinä löydät venneen Horseneck Beachin ja ja homo/korea/tyhmä (sic. "gay" Kirjoitusvirhe vai joku tapa ilmaista joku paikka? -V.) Headin välistä lähellä Elizabeth Islandia."

Venettä ei kuitenkaan löytynyt.

Kaksi kuukautta myöhemmin metsään virtsaamistarpeessa mennyt autoilija löysi vauvan ruumiin alle neljän mailin päästä Lindberghien asunnolta. Ruumis oli pahoin mädäntynyt ja eläimet olivat syöneet sitä, mutta se oli juuri ja juuri tunnistettavissa ihmiseksi. Autoilija teki ilmoituksen löydöstään ja poliisit saapuivat paikalle tutkimaan aluetta. Ruumiin lisäksi mitään ei löydetty ja vaikka oli vaikea sanoa oliko ruumis edes tytön vai pojan, arvelivat monet kuitenkin Lindberghin vauvan löytyneen jo ennen kuin viralliset tutkimukset paljastivat ruumiin todellakin kuuluvan Charles Juniorille.

Ruumiinavauksessa kävi selväksi että lapsi oli kuollut kallonmurtumaan. Aivoista ei löytynyt luotia vaikka kallossa oli pieni reikä kallon alaosassa. Se oli kuitenkin selkeästi tullut kuoleman jälkeen. Oli todennäköistä että reikä oli syntynyt tutkija Walshin toimesta, sillä hän oli tökännyt ruumiin kalloa kepillä löytöpaikalla sinne saavuttuaan. Varovaisen tutkinnan myötä kallosta löytyi neljä murtumalinjaa sekä mätänevä verihyytymä. Ruumiinavaajat Charles H. Mitchell ja hautaustoimistoa pitävä Walter Swayze tulivat siihen tulokseen että kallo oli saattanut murtua jo lastenhuoneessa tai vauva oli tippunut siinä vaiheessa kun sieppaaja oli kantanut häntä tikkaita alas.

Kaiken kaikkiaan ruumiinavauksessa ei selvinnyt muuta kuin lapsen kuolinsyy. He tutkivat samalla myös lapsen hampaiden määrän, vaatteiden riekaleet ja löytyneen jalan erikoiset ristissä olevat varpaat, jotka Charles Juniorilla tiedettiin olevan. Kaikki täsmäsi siihen että vauva oli oikea ja että se oli ollut metsässä jo pitkään, todennäköisesti sieppausillasta lähtien. Kallosta, verihyytymästä tai pienestä reiästä kallosta ei otettu valokuvia. Muutamia mittauksia tehtiin ja loppujen lopuksi raporttikin oli yhtä lyhyt kuin pienen Charlesin elämä oli ollut vuosissa: vain yhden sivun mittainen.

Joitakin väitteitä tuli kuitenkin sen suhteen että löydetty lapsi olisi väärä: ruumis oli mitattu ja sen mittaustulos oli eri kuin joka oli ilmoitettu Lindberghien toimesta (ruumis oli lyhyempi). Lisäksi lapsen päässä ollut avanne joka normaalisti menee kiinni noin vuoden ikäisenä oli edelleen hieman auki, siitäkin huolimatta että Charles Junior oli jo reilun puolentoista vuoden ikäinen. Jotkut väittivät löydetyn lapsen olevan nuorempi kuin mitä Charles Junior olisi ollut.

Lopulta katseet kohdistettiin jälleen tikkaisiin. Niissä käytetty puu tutkittiin laboratoriossa ja sen todettiin olevan mäntyä joka oli todennäköisesti Pohjois-Carolinasta. Tikkaita tutkinut puuekspertt Arthur Koehler väitti myös jäljittäneensä puun toimittaneen sahan Pohjois-Carolinasta sekä tikkaiseen käytetyn puun myyjän Bronxista.


Lindberghin tapauksen tikkaat ovat nykyisin museon hallussa.

Tikkaiden valmistustapa tutkittiin myös tarkkaan. Jotkin liitoskohdat näyttivät olevan puusepän työtä, kun taas puunpalat joista tikkaat oli kasattu tuntuivat olevan kerätty eri paikoista.

Epäiltyjen suhteen tutkija Walsh oli samaa mieltä luutnantti Keatonin kanssa siitä, että tekijät olivat todennäköisesti tekemisissä Lindberghien tai näiden työntekijöiden kanssa. Se että sieppaajat olivat tienneet Lindberghien viipyvän pidempään ja lastenhuoneen tarkan sijainnin häiritsi Walshia. Hän oli epäileväinen Violet Sharpea kohtaan. 28-vuotias Violet työskenteli sisäkkönä Morrowien kiinteistössä. Hän tiesi Lindberghien suunnitelmien muutoksesta. Hän oli epäjohdonmukainen kun häntä kuultiin sieppausyön tapahtumista ja selkeästi ahdistunut ja puolustuskannalla. Hän ei voinut kertoa nimeä miehelle jonka kanssa oli liikkunut sieppausyönä viihteellä ollessaan ja ei osannut sanoa nimiä toiselle parille joka oli ollut heidän seurassaan.

Kesäkuussa Violet Sharpe oli jo niin hysteerinen että Walsh ja Schwarzkopf olivat varmoja siitä että Violet tiesi jotain. He soittivat Morrowien kiinteistöön ja ilmoittivat tulevansa takaisin kuulemaan Violetia. Violet kiipesi yläkertaan ja otti syanidia. Vain muutamassa minuutissa Violet oli kuollut.

Loppujen lopuksi mies jonka seurassa Violet oli ollut, ilmoittautui. Näin teki myös toinen pariskunta joka oli ollut heidän seurassaan ja molemmat todistivat Violetin puhuneen totta. Syy miksi Violet lopulta kuitenkin päätyi itsemurhaan oli todennäköisesti se, että hän oli naimisissa samassa talossa työskentelevän hovimestarin kanssa. Mikäli olisi käynyt ilmi että hän oli ollut epäsiveellinen ja käynyt ulkona toisen miehen kanssa juomassa, olisi avioliitto todennäköisesti päättynyt ja siihen Violetilla ei ollut varaa. Se olisi samalla merkinnyt työpaikan menettämistä. Schwarzkopfia kritisoitiin melko rankasti viattoman kansalaisen itsemurhaan ajamisesta.

Walsh puolestaan alkoi epäilemään seuraavaa henkilöä, "välikättä": John F. Condonia. Useita päiviä Violetin itsemurhan jälkeen Condon tuotiin kuultavaksi. Huolimatta tunteja kestäneestä kuulustelusta Condonista ei paljastunut mitään ja hänet vapautettiin. Heinäkuun ja elokuun aikana Condonin puheluita kuunneltiin, hänen postejaan avattiin ja muutamia kuoppia kaivettiin hänen pihalleen. Jopa Condonin asunnon tapetit revittiin alas ja tutkittiin niiden taustat. Seuraavan puolentoista vuoden aikana epäilyt leijuivat edelleen Condonin yllä. Hän kävi läpi tuhansia pidätyskuvia yrittäen löytää Hautausmaa-Johnin niistä. Vuosi kidnappauksen jälkeen Lindbergh osoitti tukeaan ja kutsui Condonin ja tämän tyttären illalliselle Morrowien kiinteistöön.

Pian sen jälkeen poliisi päätyi siihen että Condon oli omalaatuinen, mutta hänellä ei ollut tekemistä rikoksen kanssa. Walsh oli eri mieltä, mutta jäätyään yksin mielipiteensä kanssa hän palasi normaaliin poliisin arkeen Jerseyn kaupungin poliisilaitokselle.

Hautausmaa-Johnille annetun kultasetelipakkauksen ensimmäisten seteleiden käyttö tapahtui pian lunnaiden toimittamisen jälkeen huhtikuun 2. päivä. Sen kevään aikana paketissa olleista seteleistä ainakin neljäsosa oli käytetty. Presidentti Roosevelt päätti taloustilannetta parantaakseen että kaikki kultasertifikaatit joiden arvo oli yli tuhat dollaria tulisi käyttää 1.5.1933 mennessä, sillä tätä maksutyyppiä oltiin ajamassa alas. Luutnantti Finn joka oli pitänyt siihen asti karttaa siitä missä paketissa olleet setelit ilmestyivät toivoi tämän aiheuttavan sen, että jatkossa maksu tällä keinoin olisi silmiinpistävempää ja paketissa olleilla seteillä maksanut jäisi kiinni. Poliisi teki 250 000 kopiota seteleiden sarjanumeroista ja jakoi niitä lähinnä New Yorkin alueella. Seteleitä hypähteli esille siellä täällä, lähinnä paikallisesti, mutta muutamia myös Chicagossa ja Minneapolisissa asti. Niiden käyttäjiä ei koskaan tavoitettu.

Muutama päivä ennen toukokuun ensimmäistä 1933 New Yorkissa sijaitseva Federal Reserve Bank saikin nostopyynnön 2980 dollarin edestä. Vaihdossa allekirjoitettu tosite sisälsi nimen J.J. Faulkner. Tälläisestä henkilöstä ei kuitenkaan löytynyt minkäänlaisia tietoja. Päivä oli kiireinen eikä kukaan voinut muistaa mitään henkilöstä joka oli vaihdon tehnyt. Osoitteekseen tämä "J.J. Faulkner" oli merkinnyt 537 West 149th Streetin New York Cityssä. Poliisin vierailtua osoitteessa he joutuivat toteamaan ettei sen nimistä henkilöä asunut osoitteessa tai lähistöllä - tai ollut asunutkaan vuosiin. Osoitteita selvittäessä kävi ilmi että Jane Faulkner oli asunut kyseisessä osoitteessa 1913, mutta hän oli sittemmin muuttanut pois mentyään naimisiin saksalaisen Giessler-nimisen miehen kanssa. Molempia kuultiin, mutta kumpikin vakuutti ettei heillä ollut mitään tekemistä sieppauksen kanssa.

Aina silloin ja tällöin seteleitä ilmestyi edelleen esille mutta lopulta niiden ilmestyminen väheni ja lopulta lakkasi. Kartasta selvisi että suurin osa seteleistä ilmestyi Lexington Avenue-metron reitin varrella. Tämä linja yhdisti itäisen Bronxin itäiseen päähän Manhattania, sisältäen saksalais-itävaltalaisen asuinalueen Yorkvillessä.

Syyskuun 15. päivä 1934 bensa-aseman omistaja Walter Lyle oli kirjoittanut ylös auton rekisterinumeron kun 98 sentin ostos oli maksettu kymmenen dollarin kultasetelillä. Seteli päätyi poliisille sen jälkeen kun hän oli vienyt sen pankkiin lunastettavaksi (periaatteessa nämä setelit olivat jo ohittaneet käyttöaikansa, mutta silti niitä liikkui edelleen käytössä). Setelin reunaan Lyle oli kirjoittanut rekisterinumeron "4U-13-41-N.Y.". Poliisi jäljitti setelin huoltoasemalle ja keskusteli Lylen kanssa. Hän muisti ostoksen ja auton kuljettajan. Kun kuski oli ojentanut kultaseteliä oli Walter vain tuijottanut sitä.

"Mikä hätänä?" oli kuski kysynyt. "Se on hyvää rahaa."

Mies oli puhunut saksalaisella aksentilla. Lyle kertoi ettei ollut nähnyt kultaseteleitä enää hetkeen. Kuski oli sanonut hänellä olevan noin sata jäljellä. Kun auto ajoi pois Lyle kirjoitti sen rekisterinumeron ylös. Hänen mielestään asiakas oli ollut jotenkin epäilyttävä ja hän oli epäillyt tätä väärentäjäksi. Rekisterikilpi oli sininen, auton ollessa neliovinen vuoden 1930 Dodge. Sen omistaja asui osoitteessa 1279 East 222nd Street, Bronx. Omistajan tiedoissa luki hänen olevan saksalaissyntyinen, 35-vuotias puuseppä nimeltä Richard Hauptmann.

Hauptmann oli tullut Yhdysvaltoihin laittomasti vuonna 1923, ollessaan 23-vuotias. Saksassa hän oli palvellut Ensimmäisessä Maailmansodassa 17-vuotiaana ja oli joutunut pian sen jälkeen vankilaan ryöstöstä. Hän oli istunut osan tuomiostaan ja paennut. Yhdessä ryöstöistään hän oli käyttänyt tikkaita. Papereissa oli tieto siitä että hän oli taidokas työssään.

Saavuttuaan Yhdysvaltoihin hän meni naimisiin saksalaisen tarjoilijan Anna Schoefflerin kanssa 1925. He saivat pojan vuonna 1933, kastaen hänet Manfreidiksi kuuluisan saksalaisen lentäjän, "Punaisen paronin" mukaan. Hauptmann soitti mandoliinia, matkusteli ja oli hyvin pidetty Bronxin saksalaisten keskuudessa. Myöhään keväällä 1932 Hauptmann lopetti puusepän hommat ja alkoi osakesijoittajaksi.

Poliisi piti silmällä hänen asuntoaan ja Haptmann pidätettiin kun hän oli ajamassa pois. Luutnantti Keaton tutki Hauptmannin rahaston ja löysi 25 dollarin arvoisen siististi taitellun kultasetelin. Se oli yksi Lindbergin paketissa olleista. Kun tutkijat palasivat Hauptmannin asunnolle kiinnostuivat poliisit autotallista jonka Hauptmannin vuokraisäntä oli antanut hänen rakentaa. Hauptmannilta kysyttiin rahoista, mutta hän kielsi omistavansa niitä. Lopulta autotalli purettiin lauta laudalta ja yli 14 000 dollaria lunnas-seteleistä löytyi liitoslautojen välistä.


Richard Hauptmann

Hauptmannia kuulusteltiin ja hakattiin ainakin kerran kuulustelujen aikana. Hän väitti saaneensa rahat Isador Fischiltä, liikekumppaniltaan, ennen kuin tämä oli lähtenyt Saksaan joulukuussa 1933, kuollen siellä maaliskuun 29. päivä seuraavana vuonna. Koska Fisch oli Hauptmannin mukaan ollut velkaa hänelle, oli Hauptmann pitänyt oikeutenaan käyttää ainakin osan rahoista.

Myöhemmin tutkijat löysivät Hauptmannin vintiltä puuttuvan selkäpuun jonka puu täsmäsi tikkaisiin jotka olivat löytyneet Lindberghin talon lähettyviltä. Koehler todisti selkäpuun puuttuvan pituuden täsmäävän tikkaiden osaan, jopa naulanreikiä myöten. Asuntoa tutkiessa he löysivät myös muistivihkon missä oli samanlaisia tikkaita esittävä hahmotelma kuin millainen oli löytynyt Lindberghien asunnon läheisyydestä maaliskuussa 1932. Komeron seinästä puolestaan löytyi Condonin puhelinnumero ja osoite.

Hauptmannilta pyydettiin lisäksi käsialanäyte jota voitaisiin verrata lunnaskirjeisiin.

Tutkimusjakson aikana naamioitunut Lindbergh kuunteli kun Hauptmannia pyydettiin toistamaan hautausmaalla Lindberghin kuulemat "hei tohtori"-sanat. Lindbergh totesi kyseessä olevan sama ääni kuin hänen vuosia aiemmin kuulemansa.

Alustavassa oikeudenkäynnissä Lindbergh todisti äänen puolesta edelleen. Aluksi Hauptmannia syytettiin 50 000 dollarin kiristämisestä Lindberghiltä. Kaksi viikkoa myöhemmin, 8. lokakuuta, syytteisiin lisättiin myös Charles Juniorin murha. Paikalla oli myös ihmisiä jotka olivat nähneet Hauptmannin Lindbergien talon läheisyydessä muutama päivä ennen sieppausta, yhden näistä ollessa Lindbergien naapuri. Käsialaekspertti kertoi käsialojen täsmäävän. Hauptmann kuljetettiin Flemingtonin putkaan iltakymmeneltä. Ulkona oli jo pimeää, mutta oikeustalon ulkopuolella oli runsaasti ihmisiä. Alue oli valaistu soihduin, tuoden mukanaan vanhan mallin lynkkaustunnelmaa.

Itse oikeudenkäynti oli yhtä sirkusta. Hauptmann väitti olevansa syytön. Paikalla oli satoja toimittajia ja uteliaita, pienen kaupungin väkimäärän kasvaessa hetkellisesti moninkertaiseksi. Oikeudenkäynti sisälsi draamaa ja tunteita kaikessa vaikuttavuudessaan.

Saadakseen tiedot ensimmäisenä ja oikeuden jutun julkaisemiseen, Daily Mirror kustansi Hauptmannille asianajajan, Edward J. Reillyn. Häntä avusti paikallinen viranomainen, kunnioitettu mutta kokematon puolustaja C. Lloyd Fisher. Reillystä puhuttiin harvoin kauniin sanoin edes työkavereiden joukossa. Hän oli punakka, kömpelö ja mahtipontinen henkilö joka ei sylkenyt lasiin edes oikeudenkäynnin aikana ruokatauoilla. Lehdistö huomasi eron hänen käytöksessään päivän mittaan ja kirjoitti siitä. Kuuden viikon aikana jotka Reilly asui Flemingtonissa oli "pikakirjoittajien" määrä hänen hotellihuoneeseensa lähes katkeamaton - lehdistön huomatessa myös sen, kuinka jokainen näistä oli järjestelmällisesti toinen toistaan kauniimpia.

Oikeudenkäynnin aikana hän todennäköisesti myös palkkasi todistajia, sepitti lausuntoja lehdistölle ja tarkoituksellisesti johti harhaan valamiehistöä. Hänen epäpätevyytensä tyrmistytti jopa Hauptmannin joka sai koko pitkän oikeudenkäynnin aikana vain yhden viidentoista minuutin mittaisen yksityisen keskustelutilaisuuden Reillyn kanssa. Reilly myös jätti käyttämättä loistavia tilaisuuksia asiakkaansa puolustamiseksi. Hänen puolustuksensa oli myös enimmäkseen hyökkäyksiä poliiseja ja näiden tutkimuksia vastaan sen sijaan että hän olisi perustellut asiakkaansa syyttömyyttä tai edes yrittänyt lieventää tämän tulevaa tuomiota.

Vaikka New York Journal maksoi Reillylle hänen 25 000 dollarin asianajopalkkionsa, lähetti Reilly Hauptmannin aviovaimolle vielä toisen 25 000 dollarin laskun oikeudenkäynnin jälkeen.

Kaksi viikkoa tuomion julistamisen jälkeen Reilly riehui kännissä ja hänet vietiin pakkopaidassa Brooklynin sairaalaan. Muutama viikko myöhemmin hän oli jälleen töissä, suostuen vastahakoisesti vetämään Hauptmannin vaimolle lähettämänsä 25 000 dollarin laskun pois.

Oikeudenkäynnin aikana puhuttiin rahoista jotka olivat löytyneet Hauptmannin autotallista. Rahaa oli yhteensä 14 600 dollaria. Puolustus myönsi Hauptmannin piilottaneen rahat, mutta väitti sinnikkäästi hänen saaneen ne Fischiltä kenkälaatikossa ennen kuin tämä lähti Saksaan.

Tikkaista käytiin myös kiivasta keskustelua. Puolustuksen mukaan tikkaat olivat kulkeneet monien käsien kautta ja oli kyseenalaista oliko selkäpuun pala kuitenkaan juuri samaa puuta. Puolustus myös epäili että konstaapeli Bornmann joka oli puuttuvan selkäpuun löytänyt, olisi lavastanut sen. Keskustelu ei tuottanut tulosta suuntaan tai toiseen. Tikkaista ja vintiltä puuttuvasta palasta oli otettu kuvia, joita vertailtiin keskenään. Puun laji, kasvusuunta, kuvion yhteneväisyys, puun sisäpinnan ja ulkopinnan samankaltaisuus ja puun syyt olivat yhteneviä keskenään molemmin puolin. Lisäksi oudosti asetetut naulanreiät täsmäsivät.

Kolmantena syyttäjä toi paikalle käsialaekspertin joka todisti että lunnasvaatimus oli Hauptmannin kirjoittama, käsialojen täsmätessä. Reilly väitti että olisi voinut tuoda paikalle monia eksperttejä kumoamaan tämän, mutta esitti kuitenkin vain kaksi kyseenalaista "eksperttiä" sillä useat muut olivat kieltäytyneet todistamasta puolustuksen puolesta. Sen sijaan syyttäjän puolella oli kahdeksan pätevää käsialojen tutkijaa, jotka kaikki vannoivat Hauptmannin olleen kirjeiden kirjoittaja. He olivat vertailleet lunnasvaatimusten tekstiä kirjoituksiin jotka Hauptmann oli kirjoittanut jo kauan ennen pidätystä. Näihin kuuluivat muunmuassa auton rekisteröintilomake.

Syyttäjä toi esille myös Condonin osoitteen ja puhelinnumeron jotka olivat löytyneet kirjoitettuna kaapinovesta Hauptmannin kotoa. Hauptmann myönsi poliisikuulustelussa kirjoittaneensa ne. "Olin varmasti lukenut ne lehdestä. Olin kiinnostunut tapauksesta ja pidin kirjaa tapahtumista ja ehkä olin juuri kaapissa kun luin ne lehdestä ja kirjoitin ne ylös." Kun häneltä kysyttiin Condonin puhelinnumerosta, hän ei osannut selittää sitä.

Syyttäjä toi oikeuteen useita todistajia jotka väittivät nähneensä Hauptmannin ja tikkaat hänen autossaan lähellä Lindberghien taloa maaliskuun ensimmäisenä yönä, sieppausyönä.

Kaikista todistavin oli Condonin tunnistus kun hän kertoi Hauptmannin olevan Hautausmaa-John. Hän todisti myös Lindberghin tapaan äänen olevan sama jonka he olivat kuulleet hautausmaalla. Reilly yritti ohjata keskustelua sivuun kysellen Lindberghiltä oliko tämä aseistettu saattaakseen Lindbergin huonoon valoon. Lindberghillä oli ollut ase aiemmin, mutta häntä oli varoitettu siitä ja nyt hän saattoi rehellisesti kertoa olevansa aseeton sillä hetkellä.

Päätodistaja puolustuksen puolella oli Hauptmann itse. Hän joutui kovaan ristikuulusteluun. Hänen äänensä oli korkea ja vikisevä puhuessaan, mutta hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään Isador Fischiä, käsialojen samankaltaisuutta tai sitä missä oli ollut sieppausyönä.

29 oikeusistunnon jälkeen oli salissa käynyt 162 todistajaa ja 381 todistuskappaletta. Valamiehistö vetäytyi keskustelemaan tuomiosta keskiviikkona 13. helmikuuta kello 11.21. Yksitoista ja puoli tuntia myöhemmin valamiehistö palasi julistaen Hauptmannin syylliseksi.

Tuomari Trenchard tuomitsi Hauptmannin kuolemaan, tuomion täytäntöönpanon tapahtuessa 18.3. 1935. Tuomio siirtyi kuitenkin New Jerseyn kuvernöörin vaatimuksesta, hänen vaatiessa tuomion kumoamista. Syytä tälle ei kuitenkaan nähty. Hauptmann kieltäytyi viime hetkellä käyttämästä mahdollisuutta tunnustamiseen, jolloin kuolemantuomio olisi muutettu elinkautiseksi vankeudeksi. Hänet teloitettiin huhtikuun 3. päivä 1936 sähkötuolissa, neljä vuotta sieppauksen jälkeen.

Hauptmannin teloituksen jälkeen vain harva uskoi enää hänen syyttömyyteensä, vaikka lehdistö toikin ilmi omia epäilyjään siitä oliko oikeudenkäynti ollut niinkään reilu Hauptmannia kohtaan. Myös ulkopuolisten tallomia todisteita mietittiin ja mahdollisuutta sille, että sitä kautta oli poliisilta hävinnyt tärkeitä todisteita.

Hauptmannin syyttömyyteen uskoviin kuuluivat hänen vaimonsa, puolustusasianajajansa, New Jerseyn kuvernööri sekä kourallinen muita. Mutta vaikka todisteet tuntuvat olevan kiistattomat, eivät he jostain syystä suostu uskomaan Hauptmannin syyllisyyteen. Miksi? Hauptmannin vaimolla, Annalla, on tietenkin oma syynsä olla uskomatta, sillä hän tunsi miehensä aviokumppaninaan, ei tuntemattomana maahanmuuttajana jota epäiltiin yhdestä vuosisadan pahimmista rikoksista. Puolustusasianajan rooliin kuului epäillä syyllisyyttä ja uskoa syyttömyyteen. Hauptmannin kohdalle osunut asianajaja oli lisäksi niin omalaatuinen, että hänen todelliset tuntonsa asian suhteen olivat todennäköisesti hukassa häneltä itseltäänkin.

Anna kuitenkin puhui miehensä syyttömyyden puolesta aina kuolemaansa asti. Hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 1994. Kuudenkymmenen vuoden ajan piti yllä uskoaan miehensä syyttömyydestä. 80-luvulla hän nosti syytteen kaksi kertaa New Jerseyn osavaltiota kohtaan miehensä epäreilun teloittamisen vuoksi. Molemmilla kerroilla syyte evättiin tuntemattomista syistä johtuen. Useat onnenonkijat ja kuuluisuutta kaipaavat kirjailivat yrittivät hyötyä hänen väitteillään.

Erastus Mead Hudson oli sormenjälkitutkija joka tutki myös tikkaat jotka löytyivät Lindberghien lähistöltä. Hän oli edistyksellinen tutkija, sillä hän tunsi jo tuolloin harvinaisen tutkintamenetelmän jolla saatiin sormenjäljet puusta ja muista materiaaleista mistä normaalilla puuterimenetelmällä sitä ei oltu aiemmin onnistuttu saamaan. Hän ei löytänyt yhtäkään Hauptmannin sormenjälkeä tikkaista edes niistä kohdista joihin hänen olisi ollut pakko koskea tikkaita rakentaessaan. Kun hän kertoi tästä poliisipäällikölle oli tämä kieltänyt Hudsonia kertomasta siitä kenellekään. Tikkaat puhdistettiin sittemmin kaikista sormenjäljistä ja Schwarzkopf kieltäytyi julkistamasta tietoa ettei tikkaista ollut löytynyt yhtäkään Hauptmannin sormenjälkeä.

Lindberghit pakenivat julkisuusmyllyä oikeudenkäynnin jälkeen Englantiin mukanaan alle neljän vuoden ikäinen toinen poikansa, Jon. Vuoteen 1938 mennessä Charlesista oli tullut hyvintunnettu saksalaisen Luftwaffen ihailija. Hän sai medaljongin itseltään Hermann Göringiltä. Charlesia pidettiin Saksan lentovoimien vahvistuksena ja natsipropagandan levittäjänä. Sodan jo alettua Lindbergh puhui "America First"-liikkeen nimissä. Liike oli voimissaan aina siihen asti kunnes hyökkäys Pearl Harboriin tapahtui. Sodan jälkeen Lindbergh rauhoittui, mutta nuorempi polvi ei pitänyt häntä enää sankarilentäjänä joka oli lentänyt aikanaan Atlantin yli yksin, vaan keski-ikäisenä konservatiivisenä ja fasismiin taantuneena. Lindberghin rooli muuttui sankarista ei-toivotuksi epäisänmaalliseksi henkilöksi kun taas Hauptmann alettiinkin näkemään sorrettuna ja viattomana. Ajatus siitä että Hauptmann olikin ehkä viaton alkoi yleistymään. Samalla syntyi ajatus että Lindbergh itse oli syyllinen Hauptmannin kohtaloon joko suoraan tai epäsuorasti. Ajateltiin, että Lindbergh saattoi peitellä totuutta ja teorioita ja tarvitsi vain syyllisen jota syyttää. Samaan tapaan myös tapauksen johdossa olleet poliisit - Schartzkopf esimerkiksi - olivat saaneet ikävää mainetta tapauksen tutkinnan aikana Violetin itsemurhan myötä, joten todennäköisesti heilläkin oli jonkinlaisia haluja saada syyttävä sormi osoittamaan jotakuta muuta kohden. Näiden ajatuksien myötä kirjoitettiin useita kirjoja jotka vapauttivat Hauptmannin ja muutamat niistä jopa syyttivät Lindberghiä itseään.

Vaikka todisteet ovatkin vahvat, on Hauptmannin syyttömyyden puolesta edelleen puhujia. Aihe kirvoittaa aina silloin tällöin kirjan tai dokumentin ja vaikka tapaus tuntuukin olevan pääpiirteittäin ratkaistu, on todettava että tapauksen tutkinta ja Hauptmannin kokema kohtelu kuulustelujen ja oikeudenkäynnin aikana kuulostaa vähintäänkin arveluttavalta. Vaikka poliisiväkivaltaa tapahtuu edelleen varsinkin paineiden alla olevien poliisien johdosta, kuulustelutilanteissa sitä lienee tapahtuu harvemmin enää nykyisin. Kuinka paljon Hauptmannin kokema väkivalta pidätyksensä jälkeen vaikutti lopputulemaan ja miten oikeudenkäynti olisi edennyt mikäli hänellä olisi ollut asiallinen ja ammattitaitoinen asianajaja? Olisiko kenties jopa tuomio ollut eri? Jos Hauptmannin asianajaja olisi ollut pätevä, olisi hän todennäköisesti saattanut saada Hauptmannin jopa tunnustamaan lievemmän tuomion vuoksi loppuvaiheessa.

[rokka]

Kiitos alustuksesta. Jäi mietityttämään minkä ihmeen takia on pitänyt tappaa lapsi, kun olisi voinut palauttaa "lunnaiden" saannin jälkeen. Onko pelätty kiinnijäämistä vai onko lapsi kuollut jo kidnappauksessa. Ihme touhua, kun näin jälkeenpäin ajattelee, että rikollista aletaan ymmärtää (niin jos sitten oli oikea henkilö! Mulla sellanen mutu, että oli) ja syyttävä sormi osoitetaankin perheelle(isälle). Vaikka aika useinhan valitettavasti niinkin käy, että vanhemmat osallisia kidnappaushommiin.

[VoDKa]

Kiitos alustuksesta. Jäi mietityttämään minkä ihmeen takia on pitänyt tappaa lapsi, kun olisi voinut palauttaa "lunnaiden" saannin jälkeen. Onko pelätty kiinnijäämistä vai onko lapsi kuollut jo kidnappauksessa. Ihme touhua, kun näin jälkeenpäin ajattelee, että rikollista aletaan ymmärtää (niin jos sitten oli oikea henkilö! Mulla sellanen mutu, että oli) ja syyttävä sormi osoitetaankin perheelle(isälle). Vaikka aika useinhan valitettavasti niinkin käy, että vanhemmat osallisia kidnappaushommiin.

Itsellä jäi lähinnä tunne että kyseessä oli vahinko, ei tahallinen teko. Lindberghin kuulivat molemmat todennäköisesti tikkaiden rikkoutumisäänen - olisiko vauva tippunut tuolloin rikkoutumista hätkähtäneeltä sieppaajalta ja lyönyt matkalla päänsä ja kuollut siihen sitten. Sieppaaja on kuitenkin päättänyt hoitaa suunnitelman loppuun asti rahojen toivossa, sillä eihän kukaan tietäisi totuutta vasta kun sitten jos tai kun vauva löytyisi.

Luulen myös että tekijä on Hauptmann. Hänen olisi lienee ollut aika vaikea selittää kumppanilleen yllättäen ilmestyvää lasta ilman että vaimonsa olisi kuvitellut kyseessä olevan vähintään syrjähypystä syntyneen tapauksen - ja kun ottaa huomioon että lapsen kuvaa kuitenkin levitettiin laajasti, niin äkkiäkös tuo olisi tunnistettu.

[VoDKa]

Mutta ennen kuin kertoa sinulle (odr? Keksiikö joku sanalle merkityksen? -V.).

Tähän tuli vinkkaus että kyseessä olisikin adr, eli osoite.

sinä löydät venneen Horseneck Beachin ja ja homo/korea/tyhmä (sic. "gay" Kirjoitusvirhe vai joku tapa ilmaista joku paikka? -V.) Headin välistä lähellä Elizabeth Islandia."

Samoilta suunnilta tähän tuli ilmoitus että kyseessä paikannimi, Gay Head. Tätä epäilin suomentaessakin, mutta en laiskuuttani tullut tarkistaneeksi asiaa kuitenkaan (plus kun tekstissä oli "gay" pienellä niin epäilin myös vaihtoehtoa että oikeasti tarkoitettiin jotain sanaa, ei isolla kirjoitettavaa paikannimeä).

Kiitos vinkkaajalle/oikojalle.

[sikakyösti]

YLE Areenassa on vielä 6 päivän ajan nähtävissä Arkistojen salat -sarjan jakso Tapaus Lindbergh.

[Genau]

Viime aikoina tällä vanhalla rikostapauksella on alettu spekuloimaan enemmänkin. On suoraan esitetty epäilyjä, että Charles Lindbergh oli itse syyllinen pojan kuolemaan. Eli lavasti kidnappauksen. Lindbergh on arvioitu erittäin älykkääksi ja kylmäveriseksi mieheksi. Ehkä hän oli kurittanut poikaansa ja se oli päättynyt pojan kuolemaan. Kyse ei ollut välttämättä tahallisesta murhasta tai taposta, vaan vahingosta. Poika saattoi kuollettavasti loukata päänsä tilanteessa. Lindbergh oli juhlittu kansallis-sankari, eikä halunnut sen sädekehän menetystä ja vankilatuomiota. Älykkäänä miehenä järjesti kidnappaus näytelmän. Vei itse pojan muutaman km päähän metsään, ehkä ajatteli jonkun löytävän sen piankin. Sopiva syyllinen löytyi saksalaisesta emigrantista. Sellainen syyllinen sopi suurelle yleisölle myös. Itse pidän Lindberghia todennäköisempänä syyllisenä poikansa kuolemaan johtaneessa tapahtumaketjussa.
.