Etsin Anneli Auerin muistelmista mahdollisia kohtia, jotka kertoisivat siitä, että oliko sijaisvanhempien ja lasten tai jonkun muun osapuolen välillä yhteistoimintaa:Old.Timer kirjoitti:Lapselle valemuistosta tulee totuus. Prosessi tilasta 2009 tilaan 2011 on vähittäinen
psykodynaamisena tapahtumasarja. Fiktiosta tulee lapsen totuus vähitellen. Ympäristön merkittävillä henkilöillä on asiaan tietenkin suuri merkitys - ellei ratkaiseva. Heidän totuutensa tarttuu lapseen, ja hänen (tietoinen) muistinsa sopeutuu tähän totuuteen tuottaen totuutta tukevaa uutta fiktiota. Myös jatkuvat psyyken kolhut (= traumatisoituminen) mahdollistavat prosessin "fiktiosta totuudeksi". Kyseessä voi olla aivan yksinkertainen konstruktivistinen prosessi - psyyke (mielikuvitus) täyttää tyhjät paikat.
Kyllä siihen kyytiin voi haksahtaa ammattilainenkin. Nyt on lumous kumminkin haihtunut. Onko keisarilla vaatteita? Haloo - herätys psykologit/psykiatri/gynegologi -tiimi. Elitte tuossa illuusiossa. Hiukan reflektiota ja tieteen edellyttämää itsensä korjaavuutta!
Sivulla 243 Anneli Auer kirjoittaa muistelmissaan, että ”sijaisvanhempien luona oli laadittu yhteistyössä lasten kanssa monisivuista luetteloa Amandan ”pahoista” teoista.”
Eli sijaisperhe teki muistiinpanoja yhdessä lasten kanssa.
sivulla 246: ”Kun yksi lapsista oli ensimmäisissä haastatteluissa maininnut Jensin nimen, Tapio Santaoja oli pyytänyt sijaisvanhempia kyselemään Jensistä ja etenkin nukkumajärjestelyistä.”
Poliisi siis oli yhteydessä sijaisvanhempiin ja kannusti heitä utelemaan lapsilta lisätietoja äidin ja äidin poikaystävän nukkumajärjestelyistä jo ennen seksuaalisyytteiden esille tuloa.
”Syyllisyyttä perusteltiin kirjavilla ja epätieteellisillä seikoilla, kuten sijaisvanhempien henkilökohtaisilla tulkinnoilla lasten oireilusta”. (sivu 258)
Sijaisvanhemmat siis olivat tulkinneet lasten oireilua ja toivat tietonsa nyt myös oikeudessa esille.
”Niinpä lausunnot siis teetettiin kolmella poliisiopiston haastattelukurssin käyneellä rivipsykologilla, joista yksi oli Alexin entinen terapeutti.” (sivu 239)
Siis tässä tapauksessa poikaa olisi terapoinut syyttäjän laitosta lähellä oleva psykologi?
Näiden lisäksi poika oli ollut tekemissä vähintäänkin lääkärien Minna Joki-Erkkilän ja Pirjo Antilan kanssa, jolloin heille oli tehty tutkimuksia ihon alueella UV-valo laitteella sekä gynekologisia tutkimuksia. Molemmat henkilöt todistivat oikeudessa nähneensä arpia lasten iholla tai tutkineensa niitä siten, että niitä arpia ei voi nähdä. Arpia, joiden sijainti täytyisi olla joko ihon yläpuolelta katsottuna noin 1.5 millin syvyydessä ihon sisäpuolella. UV-valo ei voi tunkeutua ihon kerroksen lävitse kuin dermis ja osittain epidermiskerroksiin saakka.
Menetelmä rajoittaa tehokkaasti sitä, mitä voidaan nähdä. Kuitenkin lääkärit onnistuivat olemaan niin vakuuttavia, että hovioikeus tuomitsi Anneli Auerin lastensa pahoinpitelystä ja lisäksi tämä oli tietysti oikeuden mielestä varsin vakuuttavaa myös seksuaalirikoksien näyttönä. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään UV-valosta mitään uutta tietoa, joka edes vähimmässäkään määrin tukisi sitä käsitystä, että vanhoja pahoinpitelyjälkiä voisi tällä valolla löytyä mikäli kyseessä ei ole väri muutos, joka viittaa esim. parantuneeseen mustelmaan.
Nämäkin monet lääkärintutkimukset ovat voineet vaikuttaa lapseen siten, että hänestä on tuntunut, että hänessä on jotain vikaa.
Valitettavasti ihmisessä ei voi olla sellaisia pahoinpitelyn jälkiä, jotka jäisivät vain tälle äärimmäisen rajoitetulle alueelle, ja jotka eivät häviäisi jonkin ajan sisällä tai joita ei voisi selvästi nähdä sitten myös ihon päällä silmämääräisesti. Huomattavaa on myöskin se, että viiltely ulottuu kyllä sinne alimpaan ihokerrokseen edes subkutikseen, jos se ei ole varsin pinnallista. Siinä myös syy, miksi viiltelyjäljet eivät periaatteessa katoa mihinkään. Vaaleta ne kyllä voivat.
Sitten Anneli kirjoittaa sivulla 203 poikansa tapaamisen yhteydessä tapahtuneesta paniikkikohtauksesta:
”Seuraavan perhetapaamisen lopussa näin ensimmäistä kertaa Alexin paniikkikohtauksen. Kolmen tunnin tapaaminen venyi reilusti yli ajan eikä vartijoita näkynyt. Ari ja Minna istuivat vierekkäin kärsivän näköisinä eivätkä puhuneet enää mitään. Mitä enemmän aikaa kului, sitä jäätävämmäksi tunnelma muuttui. Sijaisvanhempien käytös näytti heijastuvan Alexiin. Hän reagoi tilanteeseen alkamalla vapista. Minäkin olin tilanteesta hämilläni, mutta pyysin pojan lopulta syliini ja sain hänet rauhoittumaan. Ari painoi keskusradion kutsunappia, ilmoitti vihaisesti vartijan olevan myöhässä ja kertoi paniikkikohtauksesta.”
Tähän kannattaisi huomioida se, että sijaisvanhemmat eivät edes Annelin ollessa vankilassa jättäneet poikaa rauhassa olemaan äitinsä kanssa muutamaa tuntia, vaan heidän käyttäytymisensä heijastui tässäkin esimerkinomaisesti lapseen.
