”Iskä oli suunnittelemassa jotain vallankumousta” – Kuukausiliite tapasi Hussein al-Taeen ja hänen sisaruksensa Vantaalla vuonna 2007 – tällainen on perheen historia
Vantaalaisessa kerrostalossa asuu neljä sisarusta, jotka joutuivat lapsina pakenemaan Saddamia Irakista. Nyt heidän isänsä on palannut Suomesta synnyinmaahansa ja on siellä Najafin maakunnan mahtava kuvernööri. Kohta ovi aukeaa, ja sisarukset kertovat itse Al-Taeen perheen tarinan.
- Hussein, Zeinab, Haidar ja Ahmad Al-Taee vuonna 2007.jpg (55.78 KiB) Katsottu 1074 kertaa
AHMADILLA on kiire. Hän on juuri tullut koulusta, ja puolentoista tunnin kuluttua pitää olla työpaikalla toisella puolella Vantaata pakkaamassa auton varaosia.
”Otanksmä treenikamat”, Ahmad huutaa keittiöön. Isoveli
Haidar on saanut pyöritetyksi leipätaikinasta pitaleivät liinan alle, jossa ne nyt paisuvat pehmeinä ja valkoisina. Taikinan on tehnyt aamulla
Zeinab, Ahmadin ja Haidarin sisko.
Ahmad penkoo vaatekomeroita. ”Mä en löydä yhtään sortseja! Haidar, mulla on kiire bussiin! Lähtiks nelkyt jo? Mun täytyy ehtiä kolmeseiskaan.”
Eteisen seinän takana kohisee suihku – siellä on
Hussein.
Siinä ovatkin tämän tarinan kertojat: 18-vuotias ammattikoululainen Ahmad, 19-vuotias abiturientti Zeinab sekä heidän ammattikorkeassa opiskelevat isoveljensä Haidar, 22, ja Hussein, 23.
Kaikkien sukunimi on
Al-Taee, ja kaikki neljä asuvat samassa kolmen huoneen ja keittiön kerrostaloasunnossa Vantaalla. Pihassa on keinuja ja hiekkalaatikko ja ympärillä 1970-luvun lähiö elementtilaatikoineen. Alakerran nimitaulun mukaan talossa asuu muitakin maahanmuuttajia kuin Irakista tulleet Al-Taeet.
Oikeastaan tuntuu hölmöltä sanoa näitä sisaruksia maahanmuuttajiksi. He ovat asuneet Suomessa kohta 14 vuotta. He ovat kaikki Suomen kansalaisia ja puhuvat suomea väliin keskenäänkin, ilman minkäänlaista korostusta.
Arabiaankin tahtoo sekoittua suomen sijamuotoja. ”Ahmad saattaa sanoa että ’kotarissa’, kun puhumme arabiaa”, Haidar selittää.
Kotar tarkoittaa arabiaksi junaa.
Mutta missä mahtavat olla sisarusten vanhemmat? Ei ole tavallista, että shiiamuslimiperheen naimattomat lapset asuvat keskenään, täysi-ikäisetkään.
Vielä muutama vuosi sitten koko yhdeksänhenkinen perhe eli Vantaalla: isä, äiti ja seitsemän lasta. Aamuisin mentiin kouluun, ramadanin aikana paastottiin, pojat harrastivat karatea ja pärjäsivät kilpailuissakin. Hussein ja Haidar kirjoittivat ylioppilaiksi, Haidar kävi Upinniemessä armeijan. Koti tuoksui äidin leipomilta pitaleiviltä.
Sitten tuli kevät 2003. Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin.
TÄSSÄ perheessä on aina vihattu
Saddam Husseinia. Saddam oli teljennyt isän vankilaan heti kaapattuaan vallan, 1970-luvulla. Vankilasta päästyään isä oli toiminut vuosikausia Irakin shiiamuslimien maanalaisessa vastarintaliikkeessä, jonka tärkein tavoite oli kaataa tyranni, siis Saddam.
Ja nyt, yhtäkkiä, amerikkalaiset sotilaat olivat työntyneet panssareineen läpi Irakin ja vallanneet Bagdadin. Saddam hoveineen oli joutunut pakenemaan palatseistaan.
Se mullisti Al-Taeen perheen elämän. Tyranni, jota he olivat paenneet kaukaiseen Suomeen saakka, oli poissa.
Ei mennyt kahtakaan vuotta, kun kiintiöpakolainen
Asaad Al-Taee, Suomen kansalainen Vantaan Pähkinärinteestä, oli valittu kuvernööriksi Irakissa – vapaissa vaaleissa.
Eikä minkä tahansa maakunnan kuvernööriksi: Ahmadin, Zeinabin, Haidarin ja Husseinin isä hallitsee Najafia.
Miljoonan asukkaan Najaf on vähän Etelä-Suomen lääniä pienempi, mutta sen samanniminen pääkaupunki Najaf on yksi shiiamuslimien pyhimmistä paikoista, sillä siellä sijaitsee imaami
Alin, profeetta
Muhammedin seuraajan, mahtava moskeija ja hauta.
”Najafissa käy eniten pyhiinvaeltajia Mekan jälkeen”, Hussein sanoo.
Siellä, Eufratjoen kainalossa, 160 kilometriä Bagdadista etelään, isä, äiti ja perheen kolme nuorinta siskoa nyt elävät.
ZEINAB tulee koulusta märkänä. Etelä-Suomea lähestyy talvimyrsky.
Pojat etsivät turhaan isän vanhoja valokuvia, kunnes Zeinab tulee apuun. Hän kaivaa eteisen kaapista kuhmuisen attaseasalkun. Siinä on kuvia niiltä ajoilta, jolloin Al-Taeet vielä elivät Irakissa.
1970-luvun mustavalkokuvissa virnuilee nuoria bagdadilaismiehiä pikkutakeissa ja poolopuseroissa. Naisilla on tötteröiksi tupeeratut hiukset, hameet ulottuvat tuskin polveen. Vain vanhat mummot ovat peittäneet päänsä huivilla.
Zeinab selaa kuvia, yhdessä vilahtaa yllättäen pala Riemukaarta. ”Tuossa on iskä metroasemalla Pariisissa.”
Zeinabin isä opiskeli Bagdadin yliopistossa taloustieteitä. Opinnot sujuivat hyvin, hän oli lukumiehiä, kuten sopi odottaakin nuorukaiselta, joka kuului shiiojen ikivanhaan mahtisukuun. Hänen isänsä oli najafilaisen koulun rehtori, tunnettu ja arvostettu mies. Isoisän olivat britit aikoinaan karkottaneet Intiaan, ja siellä hän oli istunut vankilassa itsensä
Mahatma Gandhin kanssa, niin suvussa ainakin kerrotaan.
Shiiamuslimeita oli jo silloin Irakin väestöstä lähes 60 prosenttia, mutta maata hallitsivat sunnit, vaikka heitä oli vain parikymmentä prosenttia. Loput irakilaiset olivat enimmäkseen kurdeja.
Asaadista tuli ekonomi, ja hän sai työpaikan valtiolta. Virkamiesuraa oli kestänyt viikon, kun oveen koputettiin. Isä pidätettiin. Oli vuosi 1977.
Zeinab on kotona kuullut, että noihin aikoihin Irakin shiiamuslimit alkoivat liikehtiä poliittisesti ja vaatia parannuksia vuosisataiseen alistettuun asemaansa. Kommunismi nosti päätään, Najafin ja Kerbalanpyhissä kaupungeissa mellakoitiin.
Irakissa oli ottanut vallan Saddam Hussein, ja pian kävi selväksi, ettei hän aikonut sallia minkäänlaista oppositiota. Shiiojen uskonoppineita tuomittiin kuolemaan.
Asaad Al-Taeelle mätkäistiin 20 vuoden tuomio siitä hyvästä, että hänen veljensä oli viettänyt shiiojen ashura-juhlaa perinteisin menoin ja kävellyt sen päätteeksi Najafista Kerbalaan, vaikka sellainen oli kielletty.
JOS JOTKUT suomalaiset 1970- ja 80-luvulla tiesivätkin Abu Ghraibin pahamaineisen vankilan, siitä ei puhuttu. Tuohon aikaan Irak oli Suomelle toinen Kostamus – Irakia enemmän suomalaiset rakensivat vain Neuvostoliitossa. Vise teki ammattikouluja ympäri maata, Asko ja Puukaluste sisustivat Bagdadiin Mansour-Melian loistohotellia.
Samaan aikaan Abu Ghraibin ikkunattomat sellit oli sullottu täyteen poliittisia vankeja. Miehet pitivät vuoroa siitä, kuka sai maata ja kuka istua ja kenen piti seistä. Professorit, filosofit ja uskonoppineet pitivät seuraa toisilleen, sellit olivat sivistystä täynnä. Aika moni Irakin nykyisistä johtajista tapasi toisensa Abu Ghraibissa.
Ulos pääsi kerran vuorokaudessa viideksi minuutiksi. Ruoka oli leipää ja kurkkua, väliin pelkkää kurkkua.
Kuulusteluissa hakattiin ja jankutettiin samaa sanaa:
La’teref! Myönnä! Hussein on kuullut isältä, että jos ilmiantoi jonkun, sai kävellä käytävällä viisi ylimääräistä minuuttia.
Niitäkin oli, jotka eivät olleet nähneet päivänvaloa moneen vuoteen. ”Iskä on kertonut, että näiden ihmisten iirikset olivat vaaleat ja iho valkoinen.”
Vankilassa rukoiltiin salaa. Erityisesti isään teki vaikutuksen ajatollah
Muhammed Baqir Al-Hakim. ”Hän kiinnostui siellä islamista aivan uudella tavalla.”
Turbaanipäisen ajatollahin parrakkaat kasvot on kudottu seinävaatteeseen, joka riippuu Vantaan-kodin eteisessä. Ystävyys katkesi vasta elokuussa 2003, kun Al-Hakim murhattiin autopommi-iskussa Najafissa. Se oli iso uutinen myös Suomessa.
Mutta ei mennä asioiden edelle. Vuonna 1979 Asaad Al-Taee ja Al-Hakim armahdettiin, Saddamin syntymäpäivän kunniaksi. ”Iskä alkoi myydä autojen varaosia.” Al-Hakim lähti maanpakoon Iraniin.
Siellä shaahi oli juuri kaadettu maailman ensimmäisessä islamilaisessa vallankumouksessa.
”VUONNA 1983 synnyin minä”, Hussein sanoo. Isä oli siis mennyt naimisiin äidin,
Alia Al-Seiabin, kanssa. ”Ja heti perään syntyi Haidar. Mutta silloin iskä oli toisen kerran vankilassa. Sen takia meille ei syntynyt lapsia kolmeen vuoteen.”
Suomessa sätkittiin tiputanssia, Irakissa Husseinin ja Haidarin lapsuus oli yhtä sotaa. Saddam oli hyökännyt naapuriin Iraniin ja syötti rintamalle tykinruuaksi loputtomasti nuoria miehiä, varsinkin shiioja. Joka päivä tuli lisää leskiä.
Husseinin ja Haidarin isä pääsi vankilasta, mutta nyt hänkin oli vaarassa joutua rintamalle. Hän onnistui hankkimaan väärennetyn sotilaspassin. 35-vuotias mies koetti näyttää viisikymppiseltä, ettei kelpaisi sotaan. Varmuuden vuoksi hän kasvatti tuuhean parran ja nojasi kävelykeppiin.
Perhe muutti Bagdadista Najafiin. Ajateltiin, ettei Iran, ajatollah
Khomeinin uusi shiialainen valtio, nyt shiiojen pyhää kaupunkia kehtaa pommittaa. Niin kuin ei kehdannutkaan.
Al-Taeet asuivat isoisän ja mummin talossa ja myöhemmin vuokralla Emiirin kaupunginosassa, jossa elivät Najafin rikkaat. Suku oli varakas, ja isäkin oli löytänyt yhtiökumppanin, jonka kanssa hän oli perustanut pikkelssiyrityksen.
Pikkelssit valmistettiin vihanneksista ja hedelmistä, etikka taateleista. Yritys menestyi ja kasvoi. Isä hankki tuotantoa varten maatilan. Tuotteet myytiin Najafissa.
”Iskä tiesi, että jos hän joutuu taas vankilaan tai maanpakoon, pikkelssit vain paranee vanhetessaan.”
Päällisin puolin elämä oli mallillaan. Pojat ympärileikattiin, ja Hussein pantiin tarhaan. Hän tahtoi pukeutua kravattiin kuten isä. Kravatti oli liian pitkä ja tuli ulos sortsien lahkeesta. Hussein ei viihtynyt tarhassa ja karkaili kotiin. Ensimmäisellä luokalla äidin piti istua hänen vieressään, muuten poika puhkesi itkuun.
Taas muutettiin. Jokaisessa asunnossa oli isää varten piilopaikka, kuten maakolo, siltä varalta, että Saddamin miehet tulisivat. Lapset tiesivät, että vaikka isä sanoi menevänsä tapaamaan kavereitaan, hän meni kokouksiin ”valmistelemaan vallankumousta”.
Kotona opetettiin, ettei paha ole ajatollah Khomeini vaan Saddam. Mutta sitä ei saanut sanoa kodin ulkopuolella. Koulussahan opetettiin päinvastoin.
ELETTIIN vaarallista aikaa. Kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja ja Saddamin kätyri. ”Pieniltäkin lapsilta voitiin kysyä, mitä sun isäs tekee, kun Saddam tulee telkkariin”, Haidar selittää. Ihmisiä katosi Saddamin salaisiin vankiloihin.
Isällä oli kellarissa lyhytaaltoradio. Siitä kuunneltiin Iranin radiota. Lapset oppivat iranilaisia lauluja, ja vanhemmat pelkäsivät, että he laulavat niitä muiden kuullen.
Eräänä talvena äiti oli saanut hankituksi jostain Husseinille ruskean turkistakin. Takki oli kaunis, varmasti ulkomailta tuotu, ja se ulottui vähän polven yläpuolelle.
Se oli rikkaan pojan takki, ja kaverit kiusasivat Husseinia. ”Ne veti mua pitkin pihaa, että takki olisi mennyt pilalle.”
Hussein ja Haidar ymmärsivät, ettei kannattanut olla erilainen. Kun he kasvoivat ja pääsivät leikkimään kotipihan ulkopuolelle, he potkaisivat portilla kengät jalastaan.
HAIDAR vetää talvitakkia ylleen eteisessä, ajatollah Al-Hakimin kuvan edessä. Auto pitää viedä katsastukseen.
Zeinab kiinnittää jääkaapin oveen lehtileikkeen Tieteen päivien yleisöluennoista. Hän ottaa laukusta englannin käännöstehtävän:
Koulutetulla naisella on taitoa, tietoa ja itseluottamusta...
Zeinab aikoo kirjoitusten jälkeen opiskella lääketiedettä Suomessa tai Irakissa. Hän tahtoo erikoistua psykiatriksi, vaikka sukulaiset puistelevat päätään. ”Ne sanoo, että jos mä olen psykiatri, joudun olemaan koko ajan hullujen kanssa.”
Jos kotona ei olisi tänä iltana valokuvaajaa, Zainabilla olisi ehkä farkut ja T-paita, esimerkiksi se vaalea, jossa lukee Lovely. Nyt hänellä on löysä pitkä puku, jubba, ja hiuksensa hän on peittänyt huivilla.
Hän pitää huivia aina poistuessaan kotoa. Kun Ranska kielsi muslimityttöjen huivit kouluissa, Zeinab lähti Helsingin keskustaan osoittamaan mieltään kieltoa vastaan.
Zeinab oli vasta neljävuotias, kun Persianlahden sota alkoi. Sota Iranin kanssa oli nimittäin hädin tuskin päättynyt, kun Saddam jo hyökkäsi Kuwaitiin.
YK julisti Irakin kauppasaartoon, tuli kaikenlaisia pakotteita. Tammikuussa 1991 Yhdysvaltain presidentti
George Bush, siis isä Bush, aloitti Bagdadin pommittamisen ja uusi satelliittikanava CNN näytti räjähdykset suorana.
Sota päättyi helmikuussa. Irak antautui, mutta amerikkalaiset eivät miehittäneet Bagdadia, koska he halusivat jättää Saddamin syrjäyttämisen irakilaisten käsiin.
Hussein muistaa lentolehtiset, joita amerikkalaiset pudottivat shiioille eteläisessä Irakissa. ”Niissä Bush ilmoitti arabiaksi, että te voitte nyt nousta Saddamia vastaan. Että hän ei päästä Saddamin lentokoneita meidän päällemme.”
Al-Taeen perheen lapset olivat liian pieniä tajutakseen, että elettiin historiallisia hetkiä. Kaupunki kaupungilta shiiat lähtivät kaduille, huusivat vallankumousta, miehet, naiset ja lapset. Väkijoukot valtasivat hallintorakennuksia, anastivat aseita ja avasivat vankiloiden ovet. Pimeistä kopeista kompuroi ulos typertyneitä, lian peittämiä miehiä. Jotkut olivat olleet kadoksissa vuosikausia.
Saddamin joukot pakenivat. Hänen Baath-puolueensa jäseniä tapettiin, usein kostoksi, ja joka puolella oli sekasortoa.
Hussein ja Haidar tiesivät, että naapuritalossa asui mies, joka kuului Baathiin. Perheen tyttärellä oli tapana rimputtaa ovikelloja ja juosta karkuun. Kukaan ei uskaltanut valittaa tytön isälle, tuolle tärkeälle Baath-herralle.
Pojat olivat kuulleet, että vallankumoukselliset etsivät baathilaisia. He veivät pyssymiehet naapurin talolle.
Mutta kotona isä ja äiti raivostuivat. Hussein ja Haidar saivat elämänsä kovimman selkäsaunan. ”Ikinä ei voi tietää, koska se mies taas on vallassa”, isä pauhasi.
Vanhemmat sulloivat viisi lastaan autoon – viides oli
Zahra-vauva. ”Äiti ei ehtinyt pakata mukaan mitään.”
Al-Taeet piiloutuivat toisaalle kaupunkiin enojen luo. Pian tulivat ryöstelijät ja tyhjensivät talon.
Nyt oli isälläkin ase. Najaf oli anarkian vallassa. Valtion ruokavarastoja ryövättiin. Isä tovereineen pysäytti autoja ja takavarikoi anastetut ruuat. Imaamit ohjasivat ruuanjakoa moskeijoissa.
Yhtenäistä johtoa kapinalla ei ollut, ei oikein suuntaakaan. Isä toimi vastarintaliikkeessä, jota ajatollah Al-Hakim johti maanpaosta Iranista. Järjestön englanninkielinen lyhenne Sciri tarkoittaa Irakin islamilaisen vallankumouksen ylintä neuvostoa.
Sciri oli lähettänyt taistelijoitaan eteläiseen Irakiin kansannousun tueksi. Näitä miehiä liikkui nyt Najafin kaduilla. Kyllä Hussein ja Haidar heidät tunnistivat, vaikka olivatkin vasta pieniä poikia.
Scirin kannattajat huusivat kaduilla Al-Hakimin nimeä. Oliko isällä tovereineen jokin suunnitelma, miten tästä eteenpäin? Oliko tarkoitus, että ajatollah olisi palannut maanpaosta Najafiin? Sellaisesta Husseinilla ja Haidarilla ei ollut aavistustakaan.
Muutama päivä sujui kohtalaisen rauhallisesti, sitten Saddamin sotilaat iskivät takaisin. Ensin tulitettiin asuinalueita summanmutikassa ohjuksilla, sitten helikoptereista, ja lopuksi tulivat tankit.
”Piilottelimme enojen talon portaiden alla. Oli vati vettä ja pyyhkeitä kemiallisia aseita vastaan. Isä ja enot olivat johtamassa vastarintaa”, Hussein kertoo. ”Nyt se vatihomma naurattaa.”
Mutta silloin oli tosi kyseessä. Perheen Toyota-pick-up oli kuivuneen veren tahrima. Isä oli kuljettanut sillä haavoittuneita sairaalaan.
Isä tajusi, että Najafiin ei kannattanut enää jäädä. Lähdettiin ajamaan kohti etelää, kaupungista toiseen. ”Yöt oltiin sukulaisten nurkissa.”
Samaan aikaan sotilaat kulkivat talosta taloon pidättäen ihmisiä ja teloittaen kapinallisiksi epäiltyjä. Najafilaisia kehotettiin megafoneilla lähtemään kaupungista pohjoiseen. Niitä, jotka lähtivät, ammuttiin helikoptereista.
Ihmisoikeusjärjestöjen haastattelemat silminnäkijät kertoivat myöhemmin pakolaisleirillä, miten sotilaat teurastivat sairaaloissa lääkäreitä ja potilaita, myös naisia ja lapsia, tuosta vain veitsellä. Uskonoppineita heitettiin vankilaan.
Saddamin tasavaltalaiskaartin sotilaat valtasivat kapinoivat kaupungit parissa viikossa. Vaikka Irakissa oli edelleen amerikkalaisia joukkoja, ne eivät tukeneet vastarintaa edes antamalla kapinallisille aseita. Kansannousussa on arvioitu kuolleen tuhansia shiioja. Pohjois-Irakissa kurdien kapina päättyi sekin verisesti.
Kuolleet sullottiin kiireesti joukkohautoihin, maansiirtokoneet jyräsivät päältä. Näitä hautoja Irakissa on neljän viime vuoden aikana avattu.
HUSSEIN oli yhdeksänvuotias, Haidar kahdeksan, Zeinab neljä, Ahmad kolme. Zahra oli äidin sylissä. Ajettiin kohti etelää, kohti Saudi-Arabian rajaa. Kun bensa loppui, auto piti hylätä. Jonkin matkaa mentiin bussilla. Ihmisiä kuljetettiin pakoon jopa hiekkarekoilla.
Kaikkialla oli nyt Saddamin sotilaita. Takaisin ei ollut menemistä.
Lähellä rajaa asui tuttavia, joilta saatiin toinen auto. Rajalle kertyi valtavasti väkeä, sillä Saudi-Arabia ei päästänyt ketään yli. Vasta YK:n painostus sai kuningashuoneen avaamaan rajan. Kaikkiaan noin satatuhatta irakilaista, pääosin shiioja, pääsi toiselle puolelle.
Al-Taeen perheestä oli tullut pakolaisia. Ajettiin aavikolla tietämättä, minne oltiin menossa. Noin 30 kilometrin päässä rajasta ihmiset pysäytettiin.
”Levitimme auton viereen pressun katokseksi”, Hussein muistelee.
He asuivat nyt siinä, hiekkaerämaassa kankaanpalan alla.
Helikopterit toivat purkkiruokaa, sitten telttoja, vettä. Isä uskoi, että Saddam kukistuisi hetkenä minä hyvänsä, eikä aavistanut, että tässä, Rafhan pakolaisleirillä, hänen perheensä viettäisi melkein kolme vuotta. Lapset kävisivät koulua asuntovaunuissa aavikolla, tytöt ja pojat tiukasti erillään, kuten Saudi-Arabiassa on tapana.
Tuli hiekkamyrsky, joka vei teltat. Äiti makasi lasten päällä, piteli heistä kiinni.
”Iskä oli taas teillä tietymättömillä, suunnittelemassa jotain vallankumousta. Arvaa, kiinnostiko äitiä joku vallankumous, kun lapsia lenteli ympäriinsä!”
Aikanaan teltat vaihtuivat tiilestä muuratuksi pieneksi taloksi, jota peitti ensin telttakangas ja lopulta peltikatto. Koko perhe rekisteröitiin, leirille saapui YK:n virkamiehiä ja YK:n byrokratia.
Vesi tuotiin suurilla tankkiautoilla, ja kaikki peseytyivät vadissa. Lapsilla oli marmorikuulia. Televisiosta näkyi Captain Magidin piirrettyjä, eikä Saddamin puhe enää kertaakaan katkaissut lähetystä.
Aita ja vartijat pakolaisleirin ympärillä pysyivät, mutta muuten leiri alkoi muistuttaa pientä kummallista kaupunkia, jossa Al-Taeen perheen osoite oli Kuudestoista U, talo numero 38.
Ja kun pakolaiset kastelivat autiomaata, siitä alkoi nousta vähän vihreää.
KUN AL-TAEEN perhe marraskuussa 1993 saapui Tampereelle, oli kylmä. Hussein, Haidar, Zeinab ja Ahmad kinaavat hetken siitä, oliko silloin lunta. Matkalla Valkeakoskelle he hiljenivät katselemaan ohi viistäviä metsiä.
Lapsia oli syntynyt pakolaisleirillä kaksi lisää,
Fatima ja
Mariam. Beduiinitytöt, isot sisarukset tapasivat kiusoitella.
Suomi eli keskellä lamaa, mutta sisarukset katselivat uutta kotimaataan innokkaan uteliaina: Ihmiset pitivät koiria lemmikkeinä. He pussailivat kadulla. Naisilla ei ollut huivia, he rohkenivat puhua isän kanssa, eikä se näyttänyt isää häiritsevän.
Pojat alkoivat pelata jalkapalloa. Koko perhe meni mukaan harjoituksiin ja peleihin. Hyvä Hussein! Hyvä Haidar! huusivat valkeakoskelaiset.
Lapset näkivät, että isä ja äiti olivat onnellisia ja toiveikkaita, joten hekin olivat. YK:n pakolaisvirkailijat olivat tarjonneet Suomea, Ruotsia tai Yhdysvaltoja. Isä oli valinnut Suomen, koska Suomessa oli rauhallista. Sen sijaan tädit lähtivät Amerikkaan, serkut Australiaan.
Valkeakoskella oli liiankin rauhallista. Isä tahtoi lähemmäs pääkaupunkia. Vantaalta löytyi asunto. Isä halusi jatkaa poliittista toimintaa Saddamia vastaan. Hän piti yhteyttä Iraniin, josta hänen ystävänsä ajatollah Al-Hakim edelleen johti Sciriä.
”Isä kävi monta kertaa Teheranissa ja Lontoossa, jossa Sciri piti Euroopan-toimistoaan”, Hussein kertoo. Se kiinnosti suojelupoliisia. Sciriin suhtauduttiin länsimaissa epäluuloisesti. Sitä kutsuttiin Iranin tukemaksi maanalaiseksi kapinallisjärjestöksi, ja sen uskottiin suunnittelevan Irakiin islamilaista vallankumousta. Isällä ei ollut Scirissä muodollista asemaa, mutta tärkeä luottohenkilö hän epäilemättä oli.
Supo soitteli kotiin ja kuulustelikin isää Scirin takia. Miltä se mahtoi tuntua Husseinista ja Haidarista, jotka sentään olivat nähneet Saddamin salaisen poliisin toimintatavat?
Jos Hussein vastasi puhelimeen ja Supo kysyi, missä isä on, hän löi puhelimen kiinni.
Kerran poliisit toivat mapin, joka oli lähetetty isälle Iranista. Siinä oli valokuvia ja henkilötietoja orpolapsista, joille isä oli luvannut etsiä kummeja. ”Supon silmissä mappi näytti varmasti lapsikaupalta.”
Suomen kansalaisuuden isä sai perheestä viimeisenä, eikä mummille, isän äidille, myönnetty koskaan viisumia Suomeen.
Sitkeästi isä järjesti mielenosoituksia Saddamin hallintoa vastaan. Väliin hän otti Hussein-pojan tulkikseen ja koetti päästä ulkoministeriön virkamiesten puheille.
”Usein meidät heitettiin ulos jo ovella”, Hussein kertoo naureskellen, ”mutta kerran isä sai sentään tavata
Erkki Tuomiojan.”
Sekin muuttui, kun Asaad Al-Taee valittiin kuvernööriksi. Nykytilannetta kuvaillessaan Hussein muuttuu vähän juhlalliseksi: ”Suomi on ylpeä voidessaan asioida isän kanssa.”
OVI KÄY. Haidar palaa katsastuskonttorilta. Hänen ilmeestään ei voi päätellä, menikö auto läpi. Zeinab puuhaa keittiössä illallista: kebabeja ja riisiä.
Hussein alkaa sormeilla television kaukosäädintä ja surfailla hajamielisesti kanavilla. Parvekkeella on lautasantenni, joten pelkästään arabiankielisiä satelliittikanavia näkyy runsaat parikymmentä. MTV:n uutisankkuri Pirjo Nuotiokin vilahtaa ruudussa. ”Hänestä äiti piti.”
Al-Jazeeralta tulee uutiset. Hussein puistelee päätään. ”Ei taaskaan mitään positiivista Irakista, ei koskaan mitään hyvää”, hän mutisee ja kääntää Eufratille, Scirin omalle kanavalle. Ruutuun tulee Irakin valtiovarainministeri.
”Toi on isän hyvä ystävä!”
Kun amerikkalaiset olivat hajottaneet Saddamin hallinnon, isä lähti käymään Irakissa. ”Auttaakseen ystäväänsä Al-Hakimia, niin hän sanoi.”
Ajatollah Al-Hakim oli palannut Najafiin yli 20 vuoden maanpaon jälkeen kansanjoukkojen hurratessa. Sciri oli nyt Irakin shiiojen suurin järjestö ja Al-Hakim sen mahtava johtaja.
Ajatollah kannatti demokraattisesti valittua hallitusta ja suostui neuvotteluihin amerikkalaisten kanssa. Se ei miellyttänyt kaikkia, ei varsinkaan entisiä baathilaisia, Saddamin kätyreitä ja kannattajia.
Lapset näkivät, miten isä aivan kuin heräsi Suomen-vuosien horroksesta. Vantaalle palatessaan hänellä oli pää täynnä suunnitelmia Irakin tulevaisuudesta.
Sitten Irakissa räjähti taas.
Oli elokuun loppu 2003 Pähkinärinteessä. Isä saapui kotipihaan. Ahmad seisoi parvekkeella ja huusi: ”Isä, sun kaveri kuoli!”
”Kuka kaveri?” isä huusi takaisin.
”Al-Hakim”, Ahmad mylvi. Isä ei uskonut. Tultiin sisään. Televisio oli auki.
Ruudun alareunassa juoksi tekstinauha, jossa kerrottiin, että ajatollah oli surmattu autopommi-iskussa Najafissa. Hän oli ollut poistumassa perjantairukouksesta imaami Alin moskeijasta. Räjähdys oli ollut valtava. Kuolleita oli toistasataa, sairaalat täyttyivät loukkaantuneista.
Isä murtui, ei syönyt, ei juonut, ei nukkunut. Lapset veivät hänet sairaalaan.
Parin viikon päästä hän päätti lähteä takaisin Irakiin. Lapset olivat ymmällään: miksi vielä, ajatollah oli kuollut? Isä sanoi, että niin ajatollah Al-Hakim olisi halunnut, ja osti lentoliput.
Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin, Sciri on Irakin parlamentin suurin puolue ja sillä on useita ministereitä ja kuvernöörejä. Isällä on liuta pelottavan näköisiä henkivartijoita, jotka kiidättävät häntä paikasta toiseen luodinkestävillä autoilla.
Hussein vilkaisee eteisen seinällä olevan kuvan suuntaan.
ZEINAB istuu olohuoneen nurkassa tietokoneen ääressä kuulokkeet korvilla. Hän soittaa Najafiin internetin kautta. Se tulee halvimmaksi.
”Aloo! Mama! Salaam! Baba! Salaam!”
Zeinab on tavoittanut vanhempansa kotoa. Isä tervehtii suomeksi, joten Zeinab puhuu isän kanssa aluksi suomea. ”Soitin tosi monta kertaa, ennen kuin pääsin läpi.”
Nyt puhelimeen työntyy 16-vuotias Fatima-sisko. Kuuluu naurun räkätystä.
Fatima suostuu pieneen puhelinhaastatteluun.
Miltä vantaalaisesta teinistä tuntuu elää siellä Najafissa?
”Alussa me vihattiin tätä paikkaa! Nyt on vähän pakko tottua, ihan isän takia. Mut vieläkin me halutaan tulla takasi Suomeen”, Fatima selittää.
Kun äiti seurasi isää Najafiin, nuorimmat siskot jäivät aluksi Vantaalle kouluun, Fatima Hämeenkylän yläasteelle. Isoveljistä tuli varaisiä, Haidarista varsinkin.
Kesällä 2005 tytöt muuttivat vanhempien luokse Irakiin. Myös isosisko Zeinab oli Najafissa mutta palasi viime syksynä kirjoittaakseen ylioppilaaksi.
Nuoremmat siskot jäivät Irakiin. Heillä on kotiopettaja, joka opettaa arabiaa, mutta Fatima sanoo osaavansa edelleen paremmin suomea.
Hän valittaa, ettei Najafissa ole mitään tekemistä. Kaupungissa on ollut viime aikoina rauhallista, mutta vaikka edellisestä autopommi-iskusta on monta kuukautta, kotoa ei voi lähteä noin vain ulos. Pitää olla autonkuljettaja ja turvamiehiä. Ja mihin he sitä paitsi menisivät? Kahviloissa on vain miehiä. Tänään äiti otti kuljettajan ja lähti kyläilemään Kerbalaan.
Isä ja äiti juovat olohuoneessa Fatiman vieressä teetä, isä katsoo paikallisia uutisia. Fatimalla on aikaa lörpötellä. Hän selostaa, mitä televisiosta tulee:
”Nyt näytetään poikien maratonia. Ennen ei ollut maratoneja, mutta isä yrittää hirveästi tehdä täällä sellaista, mitä Suomessakin oli. Iskä on järjestänyt jopa sosiaalitoimiston niille, joilla ei ole töitä.”
Fatima kertoo Saddamin hirttäjäisiä seuranneista juhlista. Ne kestivät kolme päivää. Ihmiset huutelivat, että enää ei tarvitse rukoilla Jumalalta Saddamin kuolemaa – eihän ole mitään rukoiltavaa, Saddam on poissa. Tanssittiin ja riemuittiin, naisetkin.
Mitä, ulkona kadullako?
”Äh, mitä sä luulet, et tää on joku Suomi, vai!” Fatima vastaa ja purskahtaa taas nauruun.
”Mut nyt tuntuu siltä, että jokin iso ja painava on pois Irakista.”
KELLO tulee yhdeksän. Jalkapallojoukkue Riipilän Raketin harjoitukset alkavat kohta. Haidar sulloo poikien treenivaatteet K-kaupan muovikassiin. Viime kesänä RiRan miesten kakkosjoukkue nousi kuutosdivisioonasta viitoseen.
Luvassa on tiukkoja pelejä, mutta mitenkähän pitkään Al-Taeen perheen pojat ovat täällä pelaamassa niitä? Hussein arvelee lähtevänsä Irakiin sitten, kun valmistuu ammattikorkeasta. Haidar ja Ahmad ovat vielä kahden vaiheilla, jäädäkö vai lähteä ja koska. Ensin pitää katsoa, mitä Irakissa tapahtuu.
Hussein penkoo eteisen komerosta sopivia sisäpelitossuja, sitten ovi käy taas.
HS
Uudelleen julkaistu: 26.4.2019 klo 11:18. Julkaistu alunperin helmikuussa 2007.
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006084687.html
(Kirjoittajaksi on merkitty Anu Nousiainen HS. Valokuvaajaksi puolestaan Heidi Piiroinen. Lehdessä oli useampiakin valokuvia, mutta ehkä tänne yksi riittää.)
Huom! Alleviivaus Sillin tekosia.
