Alice Crimminsin tapauksesta uutisoitiin ensimmäisen kerran 1965 ja se pysyi otsikoissa seuraavat 12 vuotta. Kuten Joey Buttafuocosta 90-luvulla, Alice Crimminsin nimestä tuli 60-luvun jälkimmäisen puoliskon sekä 70-luvun synonyymi iltapäivälehtien sensaatiolle.
(Joey Buttafuocosta käänsin aikaisemmin tänne: http://murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=10106 )
Alice Crimmins kahden lapsensa kanssa
Tätä outoa tosi elämän mysteeriä on käsitelty monissa eri teoksissa. Siitä on tehty kaksi kirjaa, The Alice Crimmins Case, jonka kirjoitti Kenneth Gross sekä Ordeal By Trial, jonka kirjoitti George Capozi. Se myös inspiroi kahta loistavasti myynyttä romaania. Sekä Dorothy Uhnakin The Investigation että Mary Higgins Clarkin Where Are the Children? ovat lievästi fiktivisoituja kertomuksia tapauksesta. Where Are the Children? oli Clarkin ensimmäinen mysteerikirja (aikaisemmin häneltä oli julkaistu George Washingtonin elämäkerta) ja käynnisti hänen tuottoisan uransa sillä alalla. Siitä tehtiin saman niminen elokuva vuonna 1986. Crimminsin tapaukseen perustuva A Question of Guilt televisioelokuva näytettiin vuonna 1978. Teatterihittien Six Degrees of Separation ja The House of Blue Leaves kirjoittaja John Guare kirjoitti Crimminsin inspiroimana näytelmän Landscape of the Body, joka näytettiin 1977. Neal Bell kirjoitti näytelmän nimeltä Two Small Bodies, joka näytettiin myös -77. Beth B. teki siitä elokuvan vuonna -94.
Perhe asui Queensissa ja siihen kuului lentokonemekaanikko Edmund Crimmins, kotiäiti Alice Crimmins ja heidän kaksi lastaan, Eddie Jr., 5 vuotta ja Alice Marie, jota kutsuttiin aina Missyksi, neljä vuotta. Edmund Crimmins oli kuusi jalkaa pitkä, hänellä oli hiekan väriset hiukset ja hän oli karkeasti komea mies, joka oli lihoamassa ja saamassa kaksoisleukaa. Hänen vaimonsa Alice oli sinisilmäinen punatukka, jolla oli hennot piirteet ja joka oli hoikka ja kurvikas. Kuten pariskunnat yleensä, nämäkin kaksi olivat olleet hyvin onnellisia avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Se avio-onni oli kuitenkin enää vain muisto, pääasiassa siksi, koska Edmundia ei näkynyt kotona kovinkaan usein. Hän teki mieluummin ylitöitä tai meni ryyppäämään poikien kanssa, kuin vietti aikaa perheen kanssa. Yksinäinen ja turhautunut Alice haki lohtua pettämällä miestään milloin kenenkin kanssa.
Lapsia kuvailtiin hyvin käyttäytyviksi ja iloisiksi. Joskus kaksikko istui huoneensa ikkunalaudalla ja vilkutti ja tervehti ohikulkijoita. Toisin kuin monet sisarukset, joilla on niin pieni ikäero, he eivät vaikuttaneet kilpailevan juurikaan. Missy oli tyttömäinen tyttö ja pulska vanhempi veli oli omaksunut suojelevan asenteen häntä kohtaan, kutsuen häntä "minun Missykseni". Kerran eräs pikkupoika kiskoi Missyn nuken hiuksia. Tyypillisellä lapsen mielellä Eddie tulkitsi sisarensa nuken kiusaamisen Missyn itsensä loukkaamiseksi ja alkoi tuomita poikaa: "Älä koskaan koske minun Missyyni! Älä koskaan koske minun Missyyni!"
Eddie ja Missy Crimmins
Heidän eronsa jälkeen Alice, joka oli ollut kokopäiväinen kotiäiti, sai työn cocktail-tarjoilijana.
Lisäksi heidän eronsa aikana hän meni bon voyage-juhliin, joka johti hänen miehensä huoltajuusoikeusjuttuun.
Juhlat pidettiin laivalla ja Alice osallistui niihin Anthony Gracen kanssa, joka oli yksi hänen tärkeimmistä poikaystävistään. Hän oli 52-vuotias, varakas rakennusurakoitsija, joka komeili ohuilla viiksillään ja jolle annettiin silkkiasuja ja timanttisormuksia. Hän oli lyhyt ja tanakka mies, jolla oli monia ystäviä New Yorkin tärkeissä poliitikoissa ja hänellä huhuttiin olevan niitä myös New Yorkin huligaaneissa.
Grace ja muut miehet olivat leikkillään lukinneet naiset wc:hen. Sitten laiva lähti purjehtimaan. Kyvyttömänä pääsemään ulos Alice Crimmins löysi itsensä matkalla Bahamasille, kun hänen olisi ihan todella pitänyt olla matkalla kotiin, päästämään lapsenvahti lähtemään työstä.
Lastenhoitaja soitti Edmund Crimminsille, joka tuli heti hakemaan lapsensa. Hän vei heidät anoppinsa, Alice Burken talolle ja päätti, että nostaa kanteen heidän huoltajuudestaan.
"Sinä et sovi kasvattamaan noita lapsia!" hän ilmoitti vihaisesti heidän äidilleen.
Oikeudenkäynti siitä kanteesta oli vain viikossa ohi. Alicen lakimies oli valmistanut häntä odottamaan oikeuden kotikäynti-tarkastusta, joten nainen vietti suuren osan edeltävästä illasta siivoten ja korjaten taloa.
Kuitenkin kuumana aurinkoisena kesäaamuna 14. heinäkuuta -65 hän huomasi, että Eddie ja Missy eivät olleet huoneissaan. Hän soitti vimmoissaan Edmundille, joka vannoi, ettei varmasti ollut ottanut lapsia ja tuli sitten Alicen luo auttamaan lasten etsinnöissä. He eivät löytäneet lapsia ja Edmund soitti poliisille.
Katolinen poliisi ja meikattu äiti
Poliisiasemalla yksi etsivä teki heti etsintäkuulutuksen kadonneista lapsista. Hän oli etsivä Gerard H. Piering, kolmikymppinen kuuden lapsen isä, jolla oli tyylitön kampaus ja joka haaveili tulevansa toisen asteen etsiväksi.
Hän ja hänen rennompi partnerinsa George Martin tapasivat molemmat vanhemmat äidin talossa.
Asunto oli pohjakerroshuoneisto työläisluokan punatiilisessä asuntoalueessa nimeltä Regal Garden Apartments. Crimminsin talo oli vaatimattomasti sisustettu, mutta siistissä kunnossa.
Crimminsin talon ikkuna
Lasten huoneen ikkuna oli apposen auki ja niiden alla vaunut. Näytti siltä, että Missy ja Eddie oli houkuteltu ulos kodista tai, kuten he olivat tehneet aiemmin, kömpineet ulos omin päin.
Kun Piering näki Alice Crimminsin, hyvin tiukkamoraalinen roomalaiskatolinen oli hämmentynyt: tämän äidin lapset olivat kateissa, mutta hän ei itkenyt, eikä ollut hysteerinen. Sen sijaan hän oli runsaasti meikattu ja huolellisesti pukeutunut, näyttäen tyylikkäältä ja aistilliselta tiukissa toreadorihousuissaan, kukkaprinttipaidassaan ja korkeakoroisissa valkoisissa kengissään. Hänen lyhyt, punainen tukkansa oli kammattu huolellisesti. Piering muisteli, kuinka ei pitänyt näystä, ajattelen: "Minun silmiini hän näyttää kylmältä lutkalta". Hän sanoi Martinille: "Haastattele sinä jätkää. Minä otan lutkan."
Missy Crimmins löydettiin muutama tunti myöhemmin asuttamattomalta alueelta. Hänet oli kuristettu kuoliaaksi. Etsivä Pieringille kerrottiin, että Missyn kuvaukseen sopivan pienen tytön ruumis oli löydetty, mutta hän ei heti kertonut vanhemmille tyttären kuolemasta. Mieluummin hän halusi tehdä pikku testin äidille, jota hän epäili.
Persoonallisuuden palapeli
Alice tuotiin autiolle alueelle ja ohjattiin suoraan 4-vuotiaan tyttärensä raadolle kertomatta etukäteen, mitä oli luvassa. Pikkuinen Missy, hienorakenteinen ja vaalea, lojui kyljellään. Tytöllä oli yllään valkoinen t-paita ja keltaiset housut. Sininen kukka-kuvioinen pyjaman yläosa oli pahaenteisesti kiedottu lapsen kaulan ympärille.
Crimmins pyörtyi ja Piering otti hänet kiinni.
"Se on Missy", hän mumisi.
Hänet piti avustaa takaisin tunnuksettomaan poliisiautoon. Hän ei kuitenkaan itkenyt, mitä etsivät kummeksuivat. Koko kotimatkana tämä äiti, joka oli kärsinyt suurimman kuviteltavissa olevan menetyksen, ei vuodattanut kyyneltäkään. Sen sijaan hän istui autossa, tuijottaen etäisyyteen ja vastaten kysymyksiin tasaisella, ilmeettömällä sävyllä.
Alice etsivien kanssa Missyn tunnistamisen jälkeen
Kotonaan hän astui valokuvaajien räiskyvien valojen alle ja alkoi yht'äkkiä itkeä.
Se jäi tutkivien poliisien mieleen. Alice Crimmins ei välittänyt lapsistaan. Hänen pyörtymisensä oli vain teatteria; hän itki vain kameroiden kuvatessa teeskenneltyä itkua.
Heidän hyvin negatiivinen mielipiteensä hänestä vahvistui seuraavana aamuna, kun hän viivytti poliiseja, jotka halusivat häntä jututtaa, kun hän oli viimeistelemässä meikkejään. Kuten Ken Gross kirjoitti The Alice Crimmins Casessaan, sekä poliisi että yleisö oli kauhuissaan ajatuksesta, että nainen, jonka pitäisi kärsiä äärimmäisestä surusta ja ahdistuksesta (hänen poikansa oli yhä kateissa) oli huolestuneempi ulkonäöstä!
10-vuotias Ralph Warneke osoittaa, mistä hän löysi Eddien ruumiin
Hänen poikansa pahoin mädännyt ruumiis löydettiin muutama päivä siskon ruumiin löytymisen jälkeen. Sitten, viikko hautajaisten jälkeen, Alice Crimmins, kahden kuolleen pienen lapsen äiti, näytti palanneen normaaliin elämään. Normaaliin elämään ei tässä tapauksessa kuulunut vain kotiaskareet ja ruoanlaitto itselle ja aviomiehelle, nyt kun hän ja Edmund olivat sopineet, vaan illat baareissa ja yöklubeilla, joissa hän joi ja tanssi yöt.
Ehkä tämä käytös osoitti, kuten monet uskoivat, epänormaalisti sydämettömän mentaliteetin ja ihmisen, joka kykeni murhaan. Sitten edelleen, kaikki tämä altisi vähemmän pahoille tulkinnoille.
On yleisesti hyväksyttyä, että shokki voi saada ihmiset patoamaan tunteensa. Ehkä kameroiden salamavalot saivat ne yllättäen puristumaan ulos Crimminsistä. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että Piering oli kiirehtinyt tuomitsemaan pyörtymisen teeskennellyksi, kun Alice osoitti taipumusta pyörtyillä äärimmäisessä paineessa.
Hänen pakkomielteiselle huolelleen ulkonäöstä on kärkevä selitys.
"Se oli tärkeä osa häntä, meikki", Gross kirjoitti. "Myöhemmin se väärinymmärrettiin, tulkittiin turhamaisuudeksi. Mutta murrosiän akne katolisena tyttöaikana oli kaivanut hänen pysyvän huonommuuden tunteen.
Se vei yli tunnin, mutta piilotti sen kauhean kärsimyksen, jota aknen arpinen iho olisi saanut aikaan."
Lopulta, hänen aktiivisen yöelämänsä jatkumista ja pian sen jälkeen, aktiivista avioliiton ulkopuolista seksiä saattoi pitää vain selviytymismetodina. Kun hän ennen oli yrittänyt taistella yksinäisyyttä vastaan aistillisuudella, nyt hän yritti paeta ylitsevuotavaa surua lihan nautinnoilla.
Aviomies Edmund Crimminsillä oli omat kummalliset persoonan piirteensä.
Heidän erottuaan hän oli asentanut salakuuntelulaitteen Alicen puhelimeen ja toisen salakuuntelulaitteen hänen makuuhuoneeseensa, jotta hän voisi kuunnella Alicen harrastavan seksiä muiden miesten kanssa, kun hän vaivihkaa tuli kotiin. Kerran hän oli lymyillyt kellarissa Alicen maatessa toisen miehen kanssa. Edmund Crimmins oli syöksynyt sänkyyn ja ajanut rakastajan alastomana kadulle. Joskus hän livahti taloon kun tiesi Alicen olevan poissa, vain ollakseen Alicen tavaroiden lähellä.
Mikä vielä häiritsevämpää, hän kertoi Alicelle, että kun he olivat erossa, hän oli kerran esitellyt sukuelimiään joillekin pikkutytöille puistossa. Myöhemmin hän väitti keksineensä tuon tarinan helpottakseen Alicen syyllisyyttä heidän avioliittonsa epäonnistumisesta ja saadkaseen Alicen ajattelemaan, että hän - Edmund - oli yhtä paha kuin vaimonsakin. Oli tämä tarina totta tai tarua, sen kertominen leimasi Edmund Crimminsin oudoksi mieheksi.
Poliisit pitivät kuitenkin Alicea pahempana heistä kahdesta.
