Oli pakko soittaa mutsille ja tarkentaa tuota terapiaa.
Tuo nainen ei ollut terapeutti, vaan ihan sairaanhoitaja. Joku faijan työkaverin vaimo.
Äiti oli soittanut 1,5 viikkoa tapahtuman jälkeen hänelle, koska broidin painajaiset oli joka öisiä ja paniikki hirveä. Mökille ei voitu lähteä, koska ei suostunut tulemaan autoon.
Tuo sairaanhoitaja oli jutellut lastenlääkärin kanssa, joka oli opastanut mitä meille puhua.
Pääajatus oli ollut se, että ulkopuolinen ”aukotoriteetti” kertoo, että enää ei tarvitse pelätä, koska äidin haavat, jotka oli siellä otettu esiin, paranevat. (Ennen sitä oli myös meidän näkemättä poistettu tikit ohimolta ja olkapäästä)
Toinen pointti oli ollut, ettei tuollaiseen ihmiset joudu usein, eli autossa oloa ei tarvitse pelätä.
Kolmas se, että minä ja siskoni ei saada olla hänen peloistaan vihaisia, vaikka heräsimme joka yö siihen hirveään hysteriahuutoon, emme päässeet mökille uimaan ja olimme vanhemmilta salaa vähän ilkeitä.
Ja ettemme saa nauraa hänelle, vaan meidän pitää halata ja lohduttaa.
(Meille tuli suojareaktio nauraa, kun hän alkoi itkeä hysteerisesti autoon menosta)
Ekalla kerralla kaikki oltiin istuttu hiljaa ja vakavina, kun tuo Tuula oli kysellyt mikä siinä tapahtumassa oli pelottavinta. Kaikkien vastaus oli ollut muistikuvien eroista huolimatta, pelko siitä, että äiti kuolee.
*****
Eikä tuosta mitään pahoja traumoja kellään enää ole.
Itse olen aina ollut vähän ’ylisuojeleva’ lapsia kohtaan. Broidi ehkä edelleen ottaa kaiken pienenkin ’hieman raskaammin’. Etenkin lapsiinsa liittyvän.
Systeri on kova luu. Häneen ei tunnu vaikuttavan mikään
