tuon tien varresta tuli viime vuonna autettua yksi mummo kelkkoineen ylös. Olin ajelemassa toiseen suuntaan miehen kanssa, kun huomasin ko. mummon hangessa makaamassa. Vastaan tuli heti perään auto, joka takuulla näki muorin makoilevan siellä ojassa, mutta ei edes jarrua viitsinyt painaa. No, tehtiin uparit ja kävin kysymässä tarvitseeko mummu apua. Saatiin kahteen pekkaan hänet ylös sieltä ja tietysti kyseltiin onko kaikki hyvin vai sattuuko jonnekin ja tarvitseeko kyydin kotiin/lääkäriin, mutta vakuutteli kaiken olevan kunnossa ja halusi lähteä kotiin muutaman talon päähän, ei halunnut edes saattajaa. Tuo muori asuu tuossa naapurustossa siis myöskin, joten tuli sitä hieman toiselle naapurille perään soiteltua, että mahtaako siellä hänen kotonaan odottaa kukaan tai käydä katsomassa, vai pitäisikö itse käydä vielä ovella kysymässä ja katsomassa pääsikö sisälle kotiin.
Kerran on myös tullut soitettua poliisit tarkastamaan keskellä valtatietä yöllä, pimeässä hoipertelevalle miehelle.
Tietysti tähän huolehtimislistaan pitää lisätä lapsi ja mies, sekä koira, sen lisäksi omat vanhemmat ja sisarukset, appivanhemmat, isovanhemmat ja muut sukulaiset ja ystävät. Ja oma rakas kummipoika tietenkin.
Olen mukana myös eräässä vapaaehtoisjärjestössä, mutta ei siitä sen enempää.
Siinä noi "meriitit" sitten varmaan olikin ja ihan hyvä näin, sillä kun oman mielensä ja luonteensa tietää, niin kyllä sitä tulisi huolehdittua enemmänkin, mutta saattaisi mennä myös sen oman rajan ylitse helposti. Minä nimittäin jään todella helposti "märehtimään" ja miettimään kaikkia mahdollisia huolia ja murheita, liikaakin, myönnettäköön. Ei vaan osaa välttämättä lopettaa heti kun olisi terveellistä oman mielen kannalta.
