Näinhän se varmaan on. Tuli mieleen että ensisijaisen tärkeää olisi se, että lapset kokisivat voivansa kertoa asioista vanhemmille ilman pelkoa ja stressiä tuomitsemisesta ja haukkumisista ja seuraamuksista. Tässä on justiinsa se näennäinen ristiriita, että vanhempien tulisi valvoa lasten tekemisiä mutta samalla olla mukavan läheisiä ja saada lapsi tuntemaan, että nämä voivat aina tulla kertomaan mieltään vaivaavista asioista vanhemmille ja kysymään apua ilman että joutuvat ankaraan tulitukseen asioista.Martti kirjoitti:
..
Mutta sitten asiaan...omakohtaisella kokemuksella hyvin harva vanhempi tietää mitä penskat puuhailevat puhelimella. Korostetaan jopa sitä, että luotetaan lapsiin ja kyllä ne kertovat jos jotain on meneillään. NO EI NE KERRO!!!! Oma poika jopa vetosi ihmisoikeuksiin, kun pyysin siltä kerran puhelinta katsottavaksi.Ei paljon auttanut. Vanhempainillassa vanhemmat kyseli opettajalta vinkkejä, miten lapsilta saa puhelimet pois makuuhuoneesta!?!? Monet vanhemmat ovat aivan hukassa lastensa kanssa ja se näkyy...ja monessa.
..
Liian negatiivinen ja syyttävä lähestyminen lapseen aikaansaa sen, että lapsi etunsa tajuavana oppii olemaan kertomatta asioita ja jää yksin asioiden kanssa stressaantumaan, mitenköhän parhaiten klaaraisi juttujen läpi niin ettei tule paskaa niskaan. Toisaalta vaikka lapsiin olisi avoimetkin välit, saattaa lapsi silti olla kertomatta juttuja ja tehdä riskaabeleja juttuja.
Nää ei yksi ynnä yksi asioita, mutta todennäköisemmin ollaan paremmalla tiellä jos lapsiin on myönteiset, avoimet välit ja on ns. perusturvallisuutta kotona.
Siellä varmaan ihan hauskat välit kotona, en siis viittaa sinuun tekstillä, vaan kirjoitin yleisellä tasolla ja myös omasta kokemuksesta, koska tulen syyttävän kasvattamisen ääreltä ja se ei ollut mukavaa . En kokenut yhteyttä vanhempiini ja epäilin adoptioksi, pikku-dekkaristina kysyinkin vauva-aikaisia valokuvia näkyviin ja suoraankin, josko (toiveajattelua!
