FTRA – Rikollisjärjestö raiteilla

hobotrain

Romanttinen mielikuva kaiken taakseen jättämisestä ja hyppäämisestä jänikseksi ohiajavaan junaan ei tosielämässä olekaan enää niin huoletonta kuin kirjat tai elokuvat antavat ymmärtää. Ruumiita ratojen varsilla, huumeiden salakuljetusta ja tavarajunista kadonneita ase- yms. lähetyksiä; nämä kaikki ovat arkipäivää USA:n länsirannikkoa pitkin aina Meksikoon jatkuvalla rautatiellä. Radan varrella rikoksia tutkiville lainvalvojille lyhenne FTRA on pikkuhiljaa muuttunut urbaanista legendasta uskottavaksi teoriaksi.

Kodittomien veljeskunta

FTRAn eli Freight Train Riders of American uskotaan saaneen alkunsa 1980-luvulla Montanassa, missä joukko kodittomia ja kohteluunsa kyllästyneitä Vietnamin veteraaneja päätti perustaa löyhän liittouman keskenään. Alkuperäisjäsenet käyttivät kaikki ns. ”high line”-linjan tavarajunia liikkuakseen tällä yhdellä Pohjois-Amerikan laajimmista junaverkoista osavaltiosta toiseen.

rautatieverkko
BNSF-rautatieverkko eli “high line”

Sopimuksessaan pääasiassa valkoisista, enemmän tai vähemmän, äärioikeistolaisista miehistä koostuva ryhmä lupasi varjella toisiaan sekä jakaa elämänsä tärkeimmät kolme asiaa: viinan, ruoan ja naiset. Jengitunnuksinaan alkuperäiset jäsenet käyttivät mustaa huivia kaulallaan ja hopeasormusta sormessaan, heidän sanottiinkin olevan prätkäjengiläisiä ilman prätkiä. Myöhemmin jengin uudemmat haarat ovat ottaneet huiviensa väriksi mm. sinisen ja punaisen, riippuen mitä raidelinjaa he käyttävät, hopeasormus on kuitenkin säilynyt läpi organisaation.

Tultaessa 1980-luvun loppupuolelle oli FTRA jo kohdistanut toimintansa tavarajunien ja lastauspaikkojen tyhjentämiseen arvotavarasta, etenkin aseista. Union Pacific- junayhtiö kertoi pelkästään San Bernardinon tavara-aseman Kaliforniassa tuottavan yli 30 murtoilmoitusta päivässä. FTRA syyllistyi myös pankkiryöstöihin raiteiden lähistöllä, tekijöiden hypätessä ohiajavaan tavarajunaan ja kadoten jälkiä jättämättä kauas. Samoihin aikoihin alkoi yhteistyö Meksikon mafian kanssa, sillä heille valmis jakeluverkosto sekä mahdollisuus saada aseita oli tarjouksena lyömätön.

Poliisin kiinnostus herää – Los Angeles

Los Angelesin piirikunnan sheriffin toimistosta nykyisin jo eläkkeellä olevalle, jengeihin erikoistuneen seurantayksikön etsivälle, Richard Valdemarille FTRA tuli tutuksi 1980-luvun lopulla. Murhayksikkö pyysi häneltä apua raidejengille tiedetyn alueen seurannassa; joku murhasi kodittomia Kalifornian alueella. Tekijän epäiltiin olevan yksi heistä ja tekevän armomurhia omiensa keskuudessa tai pelkästään huvin vuoksi tappava, joka haki kohteekseen kaikkein helpoimmat, sillä valtaosalla uhreista oli jokin fyysinen vamma. Tämä ns. ”Bum Blaster” oli tappanut kaikki kohteensa ampumalla heitä lähietäisyydeltä päähän.


Richard Valdemar ex-LASD etsivä

Piirikunnan pidätyssellien takana on iso ratapiha tavaraliikenteelle, jossa junat vaihtavat vaunujaan ja huoltavat veturejaan. Täällä, itselleen ennestään oudossa ympäristössä, hän törmäsi joukkoon nörttejä, jotka olivat hurahtaneet juniin. Nämä aktiivit osasivat ulkoa jokaisen pihan läpi kulkevan junan lähtö- sekä määränpään ja millä aikataululla kyseinen juna kulki. Hekumallisimmat veturit he kuvasivat omiin arkistoihinsa. Aluksi Valdemar ei jaksanut ottaa tosissaan omalaatuisten junabongareiden kertomuksia vaarallisista raiteita pitkin liikkuvista kodittomista, jotka eivät epäröineet tappaa, mikäli joku heitä häiritsi. Richard Valdemarin työnkuvaan kuuluivat ennestään kaikki L.A.:n vaarallisimmat jengit, eikä hän ollut milloinkaan törmännyt näihin hahmoihin.

Hiljalleen kertomukset FTRA:sta alkoivat näyttämään uskottavammilta, sillä katsellessaan tarkemmin graffiteja ja tageja ohiajavissa vaunuissa, ylikulkusiltojen seinämillä sekä rataa reunustavien varastorakennusten seinissä, alkoi yöstä ja junasta riippumatta näkyä paikallisjengeistä poikkeavia merkkejä; outoja lempinimiä yhdessä hakaristien, salamoiden ja kirjainyhdistelmien FTRA-, FTW- (fuck the world), ja STP kanssa (start the party tai stone tramp people) yhtenäiseen tyyliin taiteiltuina. Jengin jäsenet halusivat eri kirjoituksin ja kuvin viestittää muille olleensa paikalla ja mahdollisesti tulevan päämääränsä.

Valdemarin ryhmä ei pystynyt tarkkailemaan kaikkia alueen kodittomien leirejä ja Bum Blaster iski jälleen tappaen yhden kodittoman. Tämän jälkeen tekijä mitä todennäköisimmin hyppäsi junaan ja vaihtoi maisemaa. Los Angelesin sheriffin toimisto pystyi löytämään vahvan epäillyn, joka kuitenkin kuoli Meksikossa, eikä Bum Blasterin yhteyttä FTRA:han saatu koskaan varmistettua, sillä teot loppuivat epäillyn kuoleman jälkeen.

Poliisin kiinnostus herää – Spokane

Spokane oli 1980-luvulla melko mitäänsanomaton kaupunki Washingtonin osavaltiossa Luoteis-Yhdysvalloissa. Kuvaavaa onkin, että sen läpi kulkeva rautatie toimi myöskin kaupungin merkittävimpänä elinkeinonlähteenä. Myös paikallispoliisin toiminnassa tuon raideliikenteen vaikutus näkyi. Täällä FTRA:n synty oli huomattu jo melkein sen ensihetkistä lähtien ja Spokanen poliisissa työskennellyt Bob Grandinetti olikin tiettävästi ensimmäisenä viranomaisena kerännyt tietoa FTRA:han mahdollisesti liittyvistä tapauksista jo 1980-luvun alkupuolella.

Grandinetti ei uskonut raideviranomaisten selityksiä, että kaikki Spokanen ja Idahon raiteen varrelta löytyneet ruumiit olivat ”vain pudonneet” junan kyydistä; ”Muutama varmasti, mutta kuusi lyhyessä ajassa, ei hyvä jumala” hän muistelee. Erään tavarajunan suistuttua Spokanen kohdalla selvisi, että sen jarrukaapelit oli katkottu ja romun alta löydettiin mies pukeutuneena mustaan huiviin hopeinen sormus sormessaan.

Vuonna 1984 kaupungin ulkopuolelta löytyi 12-vuotiaan murhatun tytön ruumis ja kaikki jäljet johtivat läheiseen kulkureiden leiriin radan vieressä. Hylätyltä ratavarren tontilta löytyi yhteensä 175 kulkuria ja vaikka tekijää ei koskaan saatukaan kiinni, niin Spokanenin kohdalla rataa ”siivottiin” päivittäisin ratsioin tästä eteenpäin. Ratsioiden avulla kulkureita pystyttiin tunnistamaan ja heidän nimensä sekä yhteneväiset tunnuksensa, kuten huivit ja sormukset, rekisteröitiin. Ajan myötä Grandinetti sai myös tietoja pienistä rikoksista pidätetyiltä FTRA:n jäseniltä ja hän tarjosi heille vapautusta tuomioista ilmiantoja vastaan, käyden salaa syömässäkin eräiden kanssa mikäli kohtasi heidät leireissään yksin.

Selvisi, että FTRA:n rikoksiin kuuluivat kaikki mahdolliset rikokset murhista raiskauksiin ja ryöstöihin. Osa jäsenistä omistaa vakituisen kodin ja matkustaa vain satunnaisesti junilla he ovat ns. ”kotivartio” ja osa kulkee asuntoautoilla pitkin raidelinjaa ollen ns. ”kumi-kodittomia”. Näin ollen ruoan saanti ei ole enää ongelma, sillä turvasatamia on joka pysähdyspaikalla ja nykyisin saadut varat voidaan keskittää huumeisiin tai viinaan.

Grandinetti kokosi kaikkiaan 800-sivuisen raportin tiedetyistä ja epäillyistä FTRA:n jäsenistä ja huomautti, että 1990-luvulle tultaessa raiteiden varsilla oli tapahtunut jo ainakin yli 300 selvittämätöntä murhaa. Kulkurit elävät yhteiskunnan ulkopuolella, eikä heillä ole virallista kotia tai edes nimeä, joten seuranta on yhä tänäkin päivänä vaikeaa. Monet ruumiit löytyvät poliisipiirin rajojen ulkopuolelta eikä junaviranomaisten etuihin kuulu puhua murhista omilla raiteillaan. Tuli kuitenkin murha, jota junayhtiötkään eivät voineet kiistää…

F-Trooperin teloitus

F-Trooper kuoli kuten oli elänytkin; rööki toisessa ja olut toisessa kädessään. Hänet löydettiin Montanan raiteen varikolla tavaravaunun sisältä, missä hän oli viettänyt jo useita vuosia 30-vuotisesta elämästään, mutta tällä kertaa F-Trooperin, syntymänimeltään Joseph Perrigon, päässä oli viisi luotia. Poliisilla ei juurikaan ollut jälkiä, vain veriset 12-packin kuoret ja jalanjälki lattiassa sekä tatuointi ”FTRA” F-Trooperin vartalossa.

Ihmeellistä kyllä, tämä toukokuussa 1996 tapahtunut murha johti aina oikeudenkäyntiin asti, jossa todistajina nähtiin niinkin mielenkiintoisia nimiä kuin: Moose, Hotshot, Desert Rat, Muskrat ja Pennsylvania Pollack ts. raidelinjojen kuninkaalliset. Myös Bob Grandinetti oli todistajanaitiossa; ” He ovat rikollisryhmä, joka pystyy mihin vaan. He ryöstävät tyypin ja heittävät hänet 100 km/h:n vauhdista ulos vaunusta, mitä luulette että uhrille käy? Näitä ruumiita löytyy ympäri maata”

”Vuodessa ratojen varsilta kerätään 70-90 ruumista, tottakai osa on itsemurhia ja osa vahinkoja, mutta kaikki eivät ole ja ongelma on, että sekä epäillyt että todistajat katoavat”

James Neale, Teksasin poliisista, joka turhaan yritti jahdata erästä FTRA-epäiltyä, todisti: ” Koko maa on samassa tilanteessa – meidän systeemimme ei ole luotu löytämään tekijöitä, joilla ei ole pysyvää osoitetta, autoa, ei mitään – he voivat tehdä mitä haluavat”. Oikeudenkäynnin lopuksi Martin ”Missisippi Bones” Moore todettiin syylliseksi kostomurhaan, sillä F-Trooper oli tiettävästi puukottanut häntä vuotta aiemmin.

Oikeudenkäynti nosti kuitenkin julkisuuteen raiteilla tapahtuvan rikollisuuden ja eräs Oregonin poliisi totesikin haastattelussa että: ”Näen yhä useamman matti meikäläisen joutuvan uhriksi, sillä huviajelu junilla paikasta toiseen kasvattaa suosiotaan ja se korpeaa vakiporukkaa. He eivät halua jakaa junia kanssanne ja mikäli ette ole valmiita liittymään jengiin joudutte ulos”

Eräältä kulkurien leiripaikalta läheltä Spokanea tavoitettu ”Sideline”-niminen mies mustassa huivissaan pukee sanoiksi heidän elämäntapansa; ”Olemme vain joukko äijiä, jotka liikkuvat junilla. Kaikki alkoi veljeskuntaperiaatteella. Meitä pidetään rasisteina, mutta vittuilen valkoisille yhtälailla kuin muillekin. Huivista mies jatkaa; ” Se vain tarkoittaa minun ansainneen paikkani. Todistin muille. En ollut käyttäjä, en ollut ottaja, minä annoin; olen yksi veljistä”.

”En pidä ihmisistä, enkä kestä komentelua. Minulla ei ole työtä, mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mihin tarvitsisin 12:ta lasta juoksentelemaan jaloissa? En häiritse ketään, minun leirini on puhdas” Sideline päättää.

Boxcar Killer – FTRA:n ensimmäinen sarjamurhaaja?

Robert “Sidetrack” Silveria

Robert Silveria Jr. Syntyi Kaliforniassa vuonna 1959. Hänestä kasvoi kirveellä veistetyn komea villi nuori mies, jolla oli sana ”vapaus” tatuoitu niskaansa ja vaikka hän eli tuon määritelmän mukaan, irrallaan kaikesta junien kyydissä kaupungista toiseen, oli Robert ”Sidetrack” Silverialla omat demoninsa. Kulkurin uransa aikana Sidetrack tappoi ihmisiä pitkin raidelinjoja.

1990-Luvun aikana murhatutkijoiden keskuudessa alkoi levitä termi ”Boxcar Killer”- kuvaamaan junareittien varrelta löytyneiden uhrien tappajaa. Albanysta New Yorkin osavaltiosta löytyi vuonna 1995 murhattu Vietnamin veteraani kulkurien leiristä radan viereltä ja hieman tätä aiemmin eräs huvikseen tavarajunassa pummilla matkustaneen opiskelijan ruumis oli kerätty talteen toisen raiteen pientareelta.

Vuonna 1996 Auburnissa Oregonin osavaltiossa vastakkaisella puolella mannerta jäi kiinni murhaepäilty, joka alkoi yllättäen puhua myös itärannikon tekosistaan. Tällöin Albanyn poliisivoimissa palvelleen tutkija Bill Palminin puhelin soi ja miehen kehotettiin ottamaan lento länteen.

Jo ensi kuulusteluista lähtien Palmini huomasi kohdanneensa jotain poikkeuksellisen pahaa Silverian kertoessa tappaneensa vähintään yhden ihmisen 38:ssa osavaltiossa 14 vuoden aikana. Tästä alkoi Palminin matka raiteilla liikkuvan veljeskunnan syövereihin, minkä aikana hän kiersi kulkureiden leiripaikkoja ympäri maan ja vietti tunteja kahden kesken Robert Silverian kanssa kuulusteluhuoneessa.

”On todella helppoa tappaa joku liikkuvassa junassa, heitä uhri ulos ja löytöhetkellä olet jo kaukana”. Palmini toteaa ja jatkaa ”Olin hämmästynyt nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa, sillä hän hymyili iloisesti. Tämäkö on sarjamurhaaja ihmettelin, mutta charmin takaa alkoi paljastua valtava raivo.” Silveria muisti murhista yksityiskohtia, joita ei poliisikaan ollut julkistanut ja hän muisti myös asioita, joita poliisi ei edes tiennyt kuten uhrilta varastetun saappaan tuplakannan.

“Summaan FTRA:n sinulle yhdellä sanalla. Pelko. Siihen järjestö perustuu” Kertoi Silveria etsivä Palminille.

Silverian raivo juontaa lapsuuteen; alkoholin ja huumeiden käyttö sekä käynti mielenterveysklinikalla, jossa virkailija oli tokaissut ”Meillä kaikilla on ongelmia, ota jonotusnumero ja istu odottamaan”. Pitääkseen yllä raivoaan tappaessaan Robert hoki ”ota numero, ota numero…” yhä uudelleen.

Silverialla oli pidätettäessä useita eri henkilöllisyystodistuksia (osa uhreilta otettuja), joita vastaan on mahdollista saada sosiaaliavustuksia. Hän kertoi kuulusteluissa miettineensä tappavansa hänet pidättäneen poliisin ennen kuin tämä ehtii löytää hänen piilotetun aseena, mutta ”jumalainen väliintulo” esti teon. Sidetrack Silveria kuului FTRA:n ”kuoleman partioon” joka keräsi velkoja ja kosti kaunoja asuen kulkureiden leireissä ympäri maan. Palmini uskoo Silverian partioiden olevan vastuussa noin 100:sta murhasta, joissa uhrit joko heitettiin ulos liikkuvasta junasta tai heidät pahoinpideltiin puukoin sekä lyömäasein ja jätettiin raiteille vuotamaan kuiviin ja odottamaan seuraavaa junaa, joka viimeistelisi teon peittäen jäljet samalla. Valtaosa tapauksista luokiteltiin vahingoiksi tai itsemurhiksi, eikä niitä ikinä raportoitu kuin paikallisesti.

Boxcar Killer Robert ”Sidetrack” Silveria tuomittiin kahteen elinkautiseen kahdesta murhasta Oregonissa, jossa hän on vangittuna, ja vielä yhdestä murhasta elinkautiseen Kansasissa. Hän on tunnustanut myös Kaliforniassa kuusi murhaa, joista häntä ei ole koskaan syytetty ja jotka eivät virallisesti ole murhia lainkaan.

Lopuksi

Junayhtiöt eivät ole koskaan virallisesti uskoneet FTRA:n olemassaoloon, ainakaan pelätyssä laajudessa, eikä jengin toiminnasta voida varmuudella hirveästi sanoakaan, edes jäsenmääristä ei ole luotettavia arvioita ja ne liikkuvatkin parista sadasta jäsenestä yli tuhanteen. USAssa ainakin 30 000 koditonta käyttää junia luvatta liikkumiseen ja heistä moni on henkisesti epävakaa, huumekoukussa tai muuten tarpeeksi epätoivoinen, että heidän rikollista toimintaansa on vaikea liittää mihinkään järjestöön. Näiden matkaajien lisäksi monet kokeilevat pummilla matkustamista huvikseen. Viime vuosina myös kokonaiset laittomasti maahan tulleet siirtolaisperheet turvautuvat tavarajuniin ja raiteiden varsilla sijaitseviin leireihin. Raiteet menevät yli poliisipiirien eikä junayhtiöillä ole intressejä tiedottaa rikoksista omilla linjoillaan.

FTRA:sta puhuminen on viime vuosina jälleen vähentynyt ja mahdollisesti on syytä uskoa, että kovin tiukasti organisoidusta verkostosta ei ole kysymys ja mahdollinen oikeistosuuntaus ei ole irtolaisten kohdalla välttämättä oleellista, sillä oma selviytyminen ajanee aina politiikan edelle. FTRA:n kanssa tekemisissä olleet kodittomat viittaavat The Freight Train Riders of American olevan lähempänä Helvetin Enkeleitä kuin Ku Klux Klania ja pääasiassa jäsenet jakavat vain saman ”irtonaisen” elämäntapansa ja rikokset ovat ainoastaan yksittäisten kulkureiden tekosia. Tätä fraasia toki viljellään usein, jottei virallisesti jouduta rikollisten listalle, vaikka organisoitumisen taustalla rikolliset motiivit olisivatkin, mutta kodittomien yksinäisten kesken eriasteisia liittoumia varmasti syntyy pienemmässäkin mittakaavassa, eikä kaikkea voida liittää suuremman järjestön alle. Porukassa riittää hörhöjä, jotka kykenevät tekemään pahuuksia yksinkin, mutta helposti tällainen näennäisesti hajanainenkin porukka omat koodistonsa ja toimintatapansa järjestää jo pelkästään omaksi turvakseen, joten siinä mielessä jokin FTRA:n tapainen ”ylempi taho” voisi olla täysin uskottavakin kattojärjestö, jopa irtolaisten keskuudessa.

Junaraiteilla on USA:ssa aina ollut hieman pahaenteinen merkitys ja ne jakavat usein kaupungin kuin kaupungin, jolloin oleellista onkin välttää asumista ”on the wrong side of the track”, sillä raide toimii helposti maamerkkinä, jota turistin ei kannata, ilman parempaa tietoa, ylittää.

“Wealth I ask not, hope nor love, Nor a friend to know me;

All I ask, the heavens above, And the road below me.”

—R.L. Stevenson, “The Vagabond”juna

Both comments and pings are currently closed.

Comments are closed.

``