Kohuotsikoista ja pienen tytön järkytyksestä se lähti: mielenkiintoni rikoksiin. Se ensimmäinen kokemus vaikutti myös myöhempään toimintaani niin, että kanssapalstalaiset ovat saaneet “nauttia ” sen hedelmistä 32 vuotta myöhemmin: Susanne Lindholmin raaka surma elokuussa 1976.
Teidän nautinnostanne en mene takuuseen, mutta itselleni tutkimusmatka Susannen tapaukseen on ollut sangen mielenkiintoinen. Pala palalta, kirjastoja ja lehtidivareita kahlaamalla sekä ajatuksia muitten samanhenkisten ihmisten kanssa vaihtamalla olen rakentanut itselleni mielikuvaa niin uhrista, hänen läheisistään kuin itse tilanteestakin. Olen miettinyt Susannen tekemiä valintoja ja niihin vaikuttaneita tekijöitä. Olen käynyt paikan päällä urheiluvälinevarastossa ja kulkenut Susannen oletettua kotimatkaa. Hiljainen hetki Susannen haudalla pysäytti. Huomaamattani olen ottanut käyttööni minulle henkilönä tuntemattoman uhrin etunimen. Käytäntö on suoraan lehdistöstä poimittu mutta seikan tiedostettuani jäin pohtimaan: onko minulla ollut oikeutta sinunkauppoihin Susannen kanssa?
Tapahtunut on fakta, jota uutisoitiin laajasti Suomen lehdistössä. Itse surmaa ei saata pyyhkiä pois. Ja koska tekijää ei ainakaan tähän mennessä ole tavoitettu, on luontevaa, ettei tapausta ole myöskään tyystin haudattu. Mysteeri elää. Mutta saatanko tahtomattani loukata jotakuta pohdinnoillani se sijaan, että toisin esiin asian tutkimisen merkitystä? Missä kulkee minfo-etiikan raja? Onko sellaista?
UHRIN NÄKÖKULMA
Uhri ei ainakaan oman näkemykseni mukaan kykene itse seuraamaan tutkinnan ja keskustelun tilannetta. Kaiken todennäköisyyden mukaan voisi kuitenkin olettaa, että mikäli hänelle annettaisiin mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen, hän jo läheistensä puolesta soisi epätietoisuuden päättyvän. Tästä näkökulmasta keskustelun käyminen on hyvä asia. Pahoittaisiko Susanne mielensä jostakin kirjoittamastani mikäli hänellä olisi mahdollisuus lukea tuotoksiani? Kuten valtaosa meistä, luultavasti hän pahoittaisi mielensä nimenomaan itseään tai rakkaitaan koskevista negatiivissävyisistä kommenteista. Sellaisia olemme pääsääntöisesti kuitenkin pyrkineet välttämään (Susanne-ketju on mainittu useampaankin otteeseen yhtenä palstan asiallisimmista). Tämä lieneekin yksi “raja”: turhanpäiväinen loukkaava tyyli/sisältö ei aja kenenkään etua eikä intressejä.
LÄHEISEN NÄKÖKULMA
Ulkopuolisen lienee mahdotonta arvioida läheisen kokemusta. Eräs läheisensä menettänyt kuvaili kerran painajaista, jonka kohtasi aina kotoa poistuessaan: onnettomuus, jossa hän menetti rakkaansa, oli kaikissa lööpeissä. Minnekään ei päässyt karkuun. Kaupassa oli käytävä, asioita hoidettava. Ja kaikkialla lehdet kirkuvat värikkäin otsikoin tapahtunutta. Susanne ei enää ole esiintynyt päivälehtien otsikoissa, mutta selvittämättömäksi jäänyt henkirikos ei kokonaan unohdu. Miten Susannen läheiset mahdollisesti kokevat meidän keskustelumme täällä? Toivoisivatko he jo saavansa olla rauhassa tapahtuneelta? Ovatko he hyväksyneet sen, ettei surmaajaa kenties koskaan tavoiteta? Loukkaako heitä se, että ventovieraat, kasvottomat ihmiset keskustelevat heille rakkaasta ihmisestä -vaikka kohteliaaseen sävyynkin? Tekisikö heidän mielensä huomauttaa vaikkapa niistä sinunkaupoista?
HARRASTAJAN NÄKÖKULMA
Kuten todettua, mielenkiintoni rikoksiin syntyi jo pikkutyttönä. Pian pari vuotta sitten avattu keskustelupalsta antoi mielenkiinnolle muodon ja mahdollisuuden jakaa ajatuksia samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Tietyt käytännön harrastuksen muodot fokusoivat ajatuksia edelleen. Harrastustani ohjaa yleisempikin mielenkiinto tarinoihin, tässä yhteydessä tosielämän tarinoihin. Ainakaan itse en koe venytelleeni huonon maun rajoja. Vaan riittääkö vakuutus hyvästä tarkoituksesta ja vilpittömästä mielenkiinnosta viestittämään omaisille yksityiskohtien tonkimisen merkitystä ja mielekkyyttä? Kumpi esim. on loukkaavampaa (jos on): tapahtuneen käsittely tarinana vaiko se, että olen ikäänkuin tutustunut Susanneen?
Minfolaiset ja ammatikseen kirjoittavan taustat, tavoitteet ja toiminta eroavat luonnollisesti toisistaan. Onko ammattilaisella suurempi oikeus kirjoittaa julmuuksista, koska hänet on tehtävään palkattu? Kumpi on eettisesti kestävämpää: kirjoittaa mielenkiintojensa pohjalta, harrastajamaisesti niin sisällön kuin muodonkin puolesta vai ammattimaisti: kliinisen laadukkaasti mutta vailla tunnetta? (Huom. pointti tuotu esille tarkoituksellisen karrikoidusti).
KONKREETTISIA ESIMERKKEJÄ
Vanha totuus muitten kohtelemisesta kuten toivoisi itseään kohdeltavan puolustanee hyvin paikkaansa. Konkreettisen valintatilanteen kohtasin mm. silloin, kun löysin Susannen kuolinilmoituksen. Mainitsin siitä ketjussa, jossa kommentteja ja näkökulmia sitten esitettiin puolesta ja vastaan. Itse olin vastahakoinen laittamaan ilmoitusta keskusteluketjuun. Kyllä, ilmoitus oli julkinen. Kyllä, se on kenen tahansa löydettävissä kirjastosta. Kyllä, käsittelemme tässä ketjussa nimenomaan Susanne Lindholmin raakaa henkirikosta. Kuolinilmoitus on kuitenkin perheen ja läheisten viimeinen julkinen tervehdys edesmenneelle, ja osoitettu nimenomaan kyseistä tarkoitusta varattuun tilaan. Oman mielipiteeni mukaan keskusteluketju ei sitä vastaa. Päädyin siis siihen, etten laittanut ilmoitusta ketjuun. Olinko ylivarovainen? Tähän juttuun sen puolestaan lisäsin. Miten blogi eroaa ympäristönä keskusteluketjusta? Eikö ilmoitus saa jopa enemmän huomiota täällä -onko se paha asia? Ja omaan perusteluuni palaten: eihän tämäkään ole omaisten valitsema, viimeisille tervehdyksille tarkoitettu ympäristö. Loukkaako ilmoituksen laittaminen tänne jotakuta? Kuinka ylipäätään läheiset mahtavat suhtautua Minfoon?
SYYLLISEN NÄKÖKULMA
Monet arvelevat, että tekijä saattaa hyvinkin kulkea joukossamme tänäkin päivänä. Miten hän mahtaa suhtautua kirjoitteluihimme? Loukkaantuuko hän itseensä kohdistuneista kommenteista? Onko hänen näkökulmaansa ja kokemustaan edes tarpeen pohtia? Minkälaista etiikkaa tulisi noudattaa hirvittävään henkirikokseen syyllistynyttä koskevassa kirjoittelussa -vai tulisiko mitään? Hänelläkin on mahdollisesti omaisia, läheisiä, rakkaita. Onko heidät huomioitava?
LOPPUSANAT
Tämän tekstin tarkoituskaan ei ole antaa vastauksia. Ainakaan yksiselitteisiä vastauksia kun ei ole, kaikkein vähiten allekirjoittaneella. Aihetta on kuitenkin sivuttu palstalla, joten aivan tuulesta temmattu otsikko pohdinnalle se ei liene. Minkälaiset voisivat olla Minfon yleis -eettiset ohjeet? Hyvän ohjenuoran antaa sääntölista, joka ei sekään ole aivan yksiselitteinen. Mitkä seikat vaikuttavat omiin tulkintoihisi ja valintoihisi?
Teidän, Kylli
Bubba
Tuesday, February 24, 2009, 12:05
Lehtimies, joka työkseen kirjoittaa rikoksista tuskin kykenee tai edes haluaa paneutua tapaukseen sillä intensiteetillä kuin ns. murhaharrastaja.
Perusuutisoinnissa eettisiä pulmia siis tuskin juuri tulee. Toisin on murhaharrastajan laita. Kuukausikaupalla pähkäiltyään ja kaivettuaan tietoa alkaa tietomäärä olemaan sellainen, että sen esittäminen ilman lähteitä ja asiayhteyksiä herättää vain kummastusta ja napinaa sisäpiiritiedosta. Keskustelupalstalle kun tällainen sisäpiiritieto ei oikein istu.
Sitten ollaankin tilanteessa, jossa pitää alkaa miettimään mitä kertoo ja kuinka perustelee sanomansa. Kertooko nimiä, osoitteita jne.? Jos ei niin kuka uskoo ja jatkuuko keskustelu aiheen ympärillä ja jos kyllä, niin ollaanko eettisesti heikoilla jäillä? Vaikka oma etiikka ja moraali vastaisivatkin yleisesti hyväksyttyjä normeja niin onko myös muiden palstalla toimivien kohdalla näin? Onko oikein antaa muiden käyttöön työkaluja joilla he voivat satuttaa uhrien omaisia?
Aika paljon kysymyksiä.
